Levyn sisältö: Mideast Vacation /  Long Walk Home / Around the World /  Inca Queen / Too Lonely / Prisoners of Rock ’N’ Roll / Cryin’ Eyes / When Your Lonely Heart Breaks / We Never Danced

Muusikot:  Neil Young – kitara, huuliharppu ja kosketin-soittimet   /  Crazy Horse :    Poncho Sampedro –  kitara, Ralph Molina – rummut,    Billy Talbot – basso

 

 

Malta on pieni saari Libyan ja Italian eteläkärjen välissä. Lomailin saarella keväällä 1986 kun Libyan diktaattori Gaddafin uho oli pahimmillaan. Turistit eivät enää uskaltaneet tulla saarelle, koska Gaddafi oli viitannut uhopuheissaan ohjuksiinsa. USA ja Libya olivat napit vastakkain. Libya tuki terrorismia ja Amerikka halusi tehdä tuesta lopun. Ronald Reagan tai joku hänen avustajistaan keksi kätevän tavan ratkaista ongelman: pommitetaan Gaddafi taivaan tuuliin, niin ehkäpä ongelma poistuu. Niinpä eräänä iltana eräs hävittäjälentäjä, josta Neil Young kertoo hienossa Lifen (1987) avauskappaleessa Mideast Vacation, lähti pommeineen suorittamaan murhatehtäväänsä. Gaddafi oli kuitenkin kuin ihmeen kaupalla ehtinyt vaihtaa taloa, jossa hänen tiedustelupalvelun mukaan piti olla ja lopulta pommituksessa kuoli vain hänen lähisukulaisiaan. Neil Young kertoo tapahtumissa mustan huumorin avulla:

I went lookin’ for Khaddafi/
Aboard Air Force One
But I never did find him
And the CIA said: ”son,
You’ll never be a hero
Your flyin’ days are done
It’s time for you to go home now
Stop sniffin’ that smokin’ gun”

Life on Neil Youngin viides ja samalla viimeinen Geffen -levy. Youngilla oli oma privaattisotansa levy-yhtiön kanssa, joka syytti häntä liian epä -youngmaisten levyjen teosta. Niinpä Young muistaa entistä työnantajaansa levyn kansikuvassa omalla hauskalla sisäpiirivitsillään. Kuvassa näkyy kalterit ja tummassa seinässä on raapustettuna tikkunumeroin VIISI, joka on Geffen-sopimuksen levyjen kokonaisluku. Lisäksi vankisellin seinällä on kuva hurjasti rokkaavasta Neil Youngista. Ymmärrän että Geffenillä ei varmaan naurettu tälle vitsille, olihan Young saanut koko viisi vuotta kestäneen Geffen- kauden ajan tehdä ilmeisesti juuri sellaisia kokeilevia levyjä kuin halusi. Ongelma oli levypomojen näkökulmasta se ,että Youngin listasijoitukset ja myyntiluvut tippuivat levy levyltä. Tiettävästi kahdessa päivässä aika pitkälle livenä purkitettu Life ei korjannut Youngin kaupallista alamäkeä, sillä levyn paras sijoitus Billboardin listalla oli varsin vaatimaton (No.75).

Minulla ei vieläkään ole levyä CD:nä, joten hahmotan levyn kokonaisuuden vinyylilevyn kappalejaon perusteella. A-puolella Young lataa pöytään tiukkoja yhteiskunnallis-poliittisia kannanottoja. A-puoli on Lifen parasta antia ja lähentelee klassikko-titteliä. Kakkosena kuultava Long Walk Home on kaunis balladi, jossa murehditaan sitä, että Amerikka on politiikassaan joutunut harhateille. Kuulostaako tutulta? Joskus ajankohtaisten aiheidenkin käsittely voi tuottaa taiteellisesti kestäviä lauluja, sillä maailmanhistoria on osoittanut, että ihmiskunnalla on merkillinen taipumus toistaa edellisten sukupolvien virheitä. Around The World on musiikillisesti ja ajatuksellisesti komea kappale. Young yhdistää hienosti Horsen perusrockin 1980-luvun syntetisaattoreihin. Kappaleella on mieleenkiintoisia ja yllättäviä temponvaihdoksia ja jopa pätkiä, jotka kuulostavat siltä kuin ne olisi sämplätty joltain Genesis-levyltä. Kokonaisuus kuulostaa hienolta, edellyttäen että pitää Genesis-tyyppisestä musisoinnista. Hetkittäin Youngin säkeissä on dylanmaista profetiaalisuutta:

Leaders fall, leaders rise
Terror wears a thin disguise
Not much room for compromise
Around the world

Young kohdistaa murhaavan satiirinsa myös 1980-luvun nuorisoon, jonka hän kokee täysin vieraantuneen 1960-luvun hippiaatteista. 1980-luvun pintaliitoa Young kuvaa kappaleessa näin:

Fashion change, style change
Hey! What’s that you got on?
You’re sure looking good tonight!
Where’d you pick that up anyway?
Wow! You’re looking beautiful!

A-puolen päätöskappale Inca Queen on parasta Youngia sitten legendaarisen Rust Never Sleepin (1979). Kaunis, erittäin henkilökohtainen kappale. Kriittisesti kappaleeseen suhtautuvat voisivat sanoa, että Young on joutunut lopullisesti hakoteille laulaessaan mystisestä Inka -kuningattaresta, joka tulee taivaalta hopeisella (avaruus)aluksella pelastamaan ihmiskunnan. Young puhuu kuitenkin asiaa: ihmiskunta on hakoteillä ja siksi hän suuntaa katseensa historiaan, josta hän uskoo löytyvän pelastuksen. Valitettavasti myös inkat ja atsteekit olivat raakoja ja todellisuudessa nuo kulttuurit olivat humaanimpia vain siinä, etteivät pystyneet saastuttamaan maapalloa niin paljon kuin tämä nykyinen talouskasvun Jumalaa palvova länsimainen yhteiskunta.

Lifen B-puoli on koottu yksilötason ongelmia käsittelevistä lauluista. CD:llä jaksojen vaihtumista ei huomaa, vaan Inca Queen on teoksen keskellä, ei lopussa. Niinpä B-puolen aloituskappale Too Lonely ja erityisesti toisena kuultava huumoripläjäytys Prisoners of Rock’n’Roll kuulostavat varmaan aika irrallisilta CD-levyn kappalejatkumossa. Cryin’ Eyes, When Your Lonely Heart Breaks sekä erityisesti albumin päätöskappale We Never Danced kuulostavat yllättävän henkilökohtaisilta. Young pohtii näissä lauluissa yksinäisyyden ja hylätyksi tulemisen tunteita.

Olen puolen vuoden aikana kuunnellut Lifen varmaan 30 kertaa. Ensimmäisillä kuuntelukerroilla innostuin kovasti levystä jota en ollut kuunnellut vuosikausiin. Sitten iski pettymys. Yleisen ja yksityisen teemojen tunkeminen samalla levylle ei tuntunut toimivan ollenkaan. A-puoli svengasi, B-puoli oli liian depressiivinen ja energiaköyhä. Lykkäsin arvostelun laatimista, koska levy vaikutti arvostelijan kannalta hyvin ongelmalliselta tapaukselta. Lifessa oli kuitenkin jotain hienoa, jonka vuoksi jatkoin kuuntelua. Levy kuulosti rehelliselta ja aidolta. Siinä oli koko elämän tunnekirjo yhden ihmisen näkökulmasta esitettynä. Monet kappaleista kuulostivat epätavallisen henkilökohtaisilta, jopa Young-mittapuulla mitattuna. Levy on myös hienosti tuotettu. Erityisesti ihailen tapaa jolla Young, David Briggs ja ohjelmoinnista vastaava Bryan Bell muun muassa Around the Worldillä yhdistävät syntikat ja Horsen jyräävän perusrokin. Life on varsin onnistunut ajankuva. Terrorismi, suurvaltapolitiikka, kuluksen ylivalta, epävarma tulevaisuus, yksilön henkilökohtaiset pettymykset …tämä levy kertoo kaikista näistä asioista. Osa lauluista tavoittaa maalinsa, osa ei. Kokonaisuus jää väkisinkin hieman hajanaiseksi, mutta silti niin ihanan elämänmakuiseksi!

ERITTÄIN HYVÄ LEVY!   * * * * ½

Harri Huhtanen 2008

 

Levyn sisältö: Cinnamon Girl  / Everybody Knows This Is Nowhere / Round & Round (It Won’t Be Long) / Down by the River / The Losing End (When You’re On) / Running Dry (Requiem for the Rockets) / Cowgirl in the Sand 

Neil Youngin ensimmäisen soololevyn ilmestyessä tammikuussa 1969 oli hänellä jo tekeillä toinenkin albumi, EVERYBODY KNOWS THIS IS NOWHERE, joka julkaistiin saman vuoden toukokuussa. Toisella levyllä häntä avusti myöhempien vuosien luottobändi, Crazy Horse, jossa soittivat Danny Whitten  (kitara ja laulu), Billy Talbot  (basso) ja Ralph Molina (rummut ja laulu).

Jos levyn aloittaa Cinnamon Girl ja päättää Cowgirl In The Sand , niin luulisi että kyseessä olisi MESTARITEOS. Youngin kakkoslevy on mahtavasta aloituksesta ja lopetuksesta huolimatta kuitenkin hieman ongelmallinen levy. Kuten debyyttilevyyn, ei minulla ole tähän kakkoslevyynkään sellaista henkilökohtaista suhdetta kuin esim. Stars’n’Bars sekä Come A Time -levyihin. Minulla on kyllä kakkoslevykin vinyylinä, mutta kuten debyyttiäkin, olen kuunnellut sitä varsin vähän. Niinpä kun nyt pari kuukautta sitten hankin levyn CD-formaatissa, jouduin ikään kuin aloittamaan ”alusta”.

Parin ensimmäisen kuuntelun jälkeen kakkoslevy vaikutti paljon paremmalta kuin debyytti, mutta kun jatkoin kuunteluani, käsitykseni muuttui. Ykköslevyssä on magiaa ja koherenssia, joka tietyssä mielessä kakkoslevyltä puuttuu. Toisaalta kakkoslevy edustaa jo selvästi Youngin uran klassista rock-jaksoa, toisaalta sillä on edelleen folk- kauden kappaleita. Lisäksi mukana on vähän countryä. Kokonaisuutena levy ei tunnu toimivan niin hyvin kuin toivoisi. Hienojen rock-revitysten lomassa Buffalo Springfield-tyyliset balladit kuulostavat kokonaisuutta ajatellen hieman epäkoherenteilta. Ykköslevyllä on nostalgiaa ja magiaa, joka tavallaan puuttuu tältä levyltä. Ykköslevyn juuret ovat kiinteästi 1960-luvun kultaisissa soundeissa. Ykköslevyllä on viattomuutta ja naiviteettia, joka vakuuttaa. Kakkoslevyllä sen sijaan ollaan jo menossa kohti klassista rock-kautta, mutta ehkä vielä vähän hapuilevin askelin.

Kritiikistä huolimatta pitää muistaa, että levyllä on klassikkoja, jotka nostavat kokonaisarvosanaa. Cinnamon Girlissä on yksinkertainen, mutta ah, niin mahtava riffi! Tämä taisi olla ensimmäinen kappale, jonka kuulin Youngilta. Joskus vuonna 1970 se soi radiossa ja kuulin sen Porin Käppärässä ja ajattelin, että VAU, mieshän on nero!  Cowgirl In The Sand on myös mahtava kappale, jonka tahdissa Turun ylioppilaskylässä tuli usein 1980-luvun alkupuolella soitettua ilmakitaraa (ja välillä ihan oikeatakin kitaraa).
Down By The River on myös erinomainen biisi.

Parhaiden biisien siivittämänä hieno levy!   * * * * ½

Harri Huhtanen 2005, päivitetty 2016

 

Levyn sisältö:

The Emperor of Wyoming / The Loner / If I Could Have Her Tonight / I’ve Been Waiting for You  / The Old Laughing Lady  /String Quartet From Whiskey Boot Hill / Here We Are In The Years  / What Did You Do To My Life /I’ve Loved Her So Long / The Last Trip To Tulsa (9′ 25)

Youngin debyyttilevy, nimeltään NEIL YOUNG avautui ainakin minulle varsin hitaasti. Olin hankkinut levyn jo 1980-luvun alkupuolella vinyylinä, mutta silloin muistaakseni kuuntelin sitä vain muutaman kerran, joten levy jäi minulle aika vieraaksi. CD -version hankin vasta syksyllä 2005 ja olen nyt harvakseltaan kuunnellut levyä parin kuukauden ajan.

Ensimmäisillä soittokerroilla ajattelin, että kyseessä on harjoitustyö, sen verran kevyeltä levy vaikutti. Onneksi jatkoin kuuntelua, sillä vähitellen levyn nerokkuus alkoi hahmottua minulle. Kyllä, niin se on: tämä ei ole harjoituslevy, vaan pieni mestariteos ja ennen kaikkea hyvin youngmainen eli kukaan muu ei olisi voinut tehdä tällaista levyä.  Viidennen kuuntelun jälkeen aloin diggailla levyä ihan tosissani. Jatkuvan ongelman muodosti kuitenkin päätöskappale, The Last Trip To Tulsa, jolle oli uhrattu 36 minuuutin levystä peräti 9 minuuttia! Tavallaan kappale rikkoo levyn muuten niin yhtenäisen tunnelman. Debyyttilevynsä pitkässä päätöskappaleessa Young tekee sen mitä Dylanin on ennustettu tekevän uransa loppuvaiheessa eli hän lausuu kappaleen ja säestää lausuntaansa akustisella kitaralla hakaten siitä äärimmäisen yksinkertaisia perussointuja. Sanoitukseltaan kappale on varsin originelli, ongelma muodostuu pelkästään rudimentaalisen säestyksen aiheuttamasta epäkoherenssista muun levyn suhteen. Levyn voima on kappaleissa 4-8. ja myös kappaleet 1-3 ovat hyviä. Olen pitkään mietinyt, miten arvioin Tulsa-kappaleen jota Young itse on pitänyt tärkeänä, koska on uhrannut sille niin suuren osan debyyttilevystään. Kokonaisuutena Youngin debyyttilevy joko nousee taivaisiin tai kaatuu maahan siitä riippuen, miten kuuntelija arvioi päätöskappaleen. Keskiosan kappaleissa (4-8) on kuitenkin koherenssia ja Young -magiaa! Niiden ansiosta pidän levyä pienenä mestariteoksena.

OMAPERÄINEN LEVY!   * * * * + 

Harri Huhtanen 2005