Dylanin elämä muuttui kesällä 1966, jolloin hän joutui vakavaan moottoripyörä-onnettomuuteen. Dylanin maailmankiertueen piti jatkua syksyllä 1966, mutta kaikkien suureksi yllätykseksi maestro lopetti kiertueet peräti kahdeksan vuoden ajaksi. Musiikillisesti Dylan siirtyi rokista amerikkalaisen balladi- ja countrymusiikin suuntaan. Pitkän keikkataukonsa aikana Dylan keskittyi enemmän perhe-elämään ja ehkä juuri seesteinen elämä Woodstockissa innosti häntä kirjoittamaan tekstejä, joita hallitsivat rakkauden ja onnen kuvaukset. Kriitikkoja ja vuosien 1965-66 faneja nuo laulut hämmensivät melkoisesti, sillä ne poikkesivat niin rajusti kaikesta siitä mitä Dylan oli aikaisemmin kirjoittanut. Vaikutti siltä kuin Dylan olisi kokonaan jättänyt taakseen vakavat protestilaulut ja kapinallisen rokin. Niinpä jotkut epäilivät, että esimerkiksi omakuvaksi tarkoitettu Self Portrait (1970) oli pelkkä suuri vitsi, niin täydellisesti tuon albumin laulut erosivat sekä musiikkillisesti että hengeltään Dylanin aikaisempien levyjen materiaalista. Dylan oli kuitenkin jälleen kerran uutta etsimässä ja tavallaan tuo etsintä huipentui New Morning – albumiin, joka julkaistiin samana vuonna kuin Self Portrait.

Olen aina pitänyt New Morning-levystä. Miksi? Syitä on monia. Tällä levyllä Dylan tapailee uutta musiikillista maastoa ja ajoittain jälki on aika hienoa. Kokonaisuus ei ole aivan saumaton ja joissain esityksissä on laulun osalta rosoisuutta enemmän kuin kotitarpeiksi, mutta Self Portraitin ajoittaisilta ylitulkinnoilta ja siirappisuudelta vältytään. Sanoituksissakin on viehättäviä Dylanmaisia koukkuja.

Dylan soittaa pianoa peräti seitsemällä kappaleella ja tyylikkäästä kitarasoundista vastaavat David Bromberg, Ron Cornelius, Buzzy Feiten ja Al Kooper. Bob Johnstonin tuotanto on ensiluokkaista ja niinpä perus-CD:lläkin instrumenttien separaatio ja soundin yleinen jäsentely on erittäin hyvä.

Albumilla on monta hienoa biisiä. If Not For You ja The Man In Me edustavat kärkeä, mutta myös Time Passes Slowly, New Morning ja Sign On The Window ovat tyylikkäitä. Three Angels on säestetty proosaruno, jossa on hyvä idea, mutta siirappista lähenevä kuoro-osuus tekee biisistä hieman yliampuvan. Sen sijaan päätöskappale Father Of Night iskee sanoituksellaan ja erittäin riisutulla sovituksellaan. Parhaiten tämän kappaleen piilevän potentiaalin on tavoittanut Manfred Mann, joka aikanaan levytti biisistä pitkän ja vaikuttavan proge-sovituksen. Dylan kokeilee tällä levyllä todella rohkeasti, sillä mukana on proosarunon lisäksi jazz-sovitus If Dogs Run Free sekä jopa valssi Winterlude.

Levyn yleishenki on positiivinen. Kaikki levylle valitut otokset eivät suinkaan olleet parhaita sessioissa äänitettyjä, mutta valituissa ”B”-otoissa viimeistelyn korvaa tulkinnan sponttaani ja aito tunnelma.

Vuoden 2017 lisäys: Vuonna 2013 julkaistu The Bootleg Series Vol. 10: Another Self Portrait (1969–1971) sisälsi mielenkiintoisia aikaisemmin julkaisemattomia versioita Nashville Skyline, Self Portrait ja New Morning -albumin äänityssessioista. Mukana oli peräti 10 aikaisemmin julkaisematonta versioita New Morningin kappaleista. TBS10-boksin sisällöstä tarkemmin täällä:   https://en.wikipedia.org/wiki/The_Bootleg_Series_Vol._10:_Another_Self_Portrait_(1969%E2%80%931971)

Hyvä levy   ****

Harri Huhtanen 2007