WGW (1993)  on ristiriitainen levy, jossa on paljon kritisoitavaa ja paljon kehuttavaa.Levy on yllättävän huolimattomasti äänitetty. Laulu ja kitara ovat kauniisti edessä ja äänitteessä on preesensiä ihan kiitettävästi, mutta Bob on ilmeisesti päästellyt ”mittarit punaisella”, sillä äänite säröytyy useammassa kappaleessa. Tälle ei ole löydettävissä mitään järkevää puolustusta, koska puhutaan 1990-luvulla tehdystä äänitteestä. Kyseessä on selvä moka, joka olisi helposti ollut vältettävissä. Miksi sitten virhettä ei korjattu loppumiksauksessa? Luultavasti Dylan on äänittänyt esitykset kotistudiossaan eikä ole ollut halukas niitä sen jälkeen  uudelleen äänittämään. Siksi levyn äänittäjä Micajah Ryan ja masteroinnin vastuuhenkilö Stephen Marcussen eivät ole voineet virheitä korjata. Jos säröä olisi leikattu, olisi myös äänitteen preesens kärsinyt.Toinen paha moka on mielestäni levyn avauskappale World Gone Wrong , joka on esityksenä erittäin huono. Siinäkin ääni säröytyy muutamassa kohdassa.  Dylan laulaa kappaleessa:”en voi olla enää hyvä / koska maailma on suistunut raiteiltaan” (huom. suomennos by HH).  Kun Dylan sanoo noin ja tukee sanojaan laulamalla epävireisesti, niin luonnollisesti sitä alkaa ajatella josko Dylan on tehnyt  kaiken tahallaan. Dylanhan on haastatteluissa todennut, ettei hän pidä Eagles-tyyppisestä stilisoinnista, jossa levytykset hiotaan niin täydellisiksi, että niistä loppujen lopuksi tulee tylsiä. Levyn kokonaisuus on kuitenkin tarkkaan harkittu ja toimiva. Yksinkertainen mies ja kitara -asetelma ja Dylanin tulkinnallinen nerous tuottavat parhaimillaan tällä levyllä  huikeaa jälkeä. Monet ovat väheksyneet Worldiä siksi, että Dylan laulaa levyllä pelkästään cover-kappaleita. Minusta sellainen kritiikki on pinnallista. Kuunnelkaa miten Dylan laulaa esimerkiksi Delian ja Two Soldiersin! Nämä laulut Dylan tulkitsee persoonallisesti ja vaikuttavasti, yli 40 vuoden kokemuksella. On hienoa, että Dylan lopulta 1990-luvulla päätti levyttää nämä ikivanhat folk-kappaleet, joita hän oli satunnaisesti esittänyt livenä 1980-luvulla, The Never Ending Tourin alkuvuosina. Samaten Blood In My Eyesin ja Jack-A-Roen Dylan tulkitsee vakuuttavasti. Levyn päätöskappale, Lone Pilgrim on varsinainen timantti. Myrskyt voivat raivota, mutta sielussa asuu rauha ja taivaan kartanoissa kyyneleet pyyhitään pois. Levyn murheellinen teema eli maailman raiteiltaan suistuminen saa lohdullisen päätöksen. Taitelijana Dylan kertoo omista tunteistaan, mutta tarjoaa samalla lohtua myös kuulijalle. Tiedän, että Dylanin näkemystä voidaan perustellusti pitää eskapismina eli pakona todellisuudesta sekä fatalismina, mutta puhtaasti artistisesta näkökulmasta Dylanin sanoma – eli se miten hän sen Lone Pilgrimillä tulkitsee – on katharistinen.

Teknisistä puutteistaan huolimatta
HIENO levy! ♣ ♣ ♣ ♣ + 

Harri Huhtanen 2007