1990-luvun alkupuolella Young innostui grunge-musiikista. Hän diggaili Nirvanaa ja ilmeisesti jossain määrin ystävystyi Kurt Cobainin kanssa. Tiettävästi Neil yritti toistuvasti ottaa yhteyttä Kurtiin siinä vaiheessa kun muusikkopiireissä alettiin ymmärtää, miten syvästi depressoitunut Kurt  oli.  Ystävien tuki ei kuitenkaan riittänyt piristämään Kurtia ja niinpä hänen toinen itsemurhayrityksensä onnistui. Neil purki suruaan ja ahdistustaan hienolla levyllään Sleeps With Angels (1994). Seuraavana vuonna hän hengaili toisen kuuluisan grunge -bändin, Pearl Jamin poikien kanssa.  Neil päätti äänittää heidän kanssaan uuden levynsä. Tammikuun lopusta helmikuun alkupuolelle, neljänä sessiopäivänä Young äänitti ja melko pitkälle myös kirjoitti Mirror Ball (1995) levynsä 11 kappaletta.

Mirror Ball on arvostelijalle kova pala purtavaksi.  Kun lähtökohta on spontaniteetti ja nopea levytekoprosessi voiko levyä kritisoida siitä, että se on raakile?  Vastaan: kyllä ja ei. Joissain kohdin tämä levy on viehättävän tuore juuri siksi, että kaikki on tehty niin nopeasti. Toiset kohdat kuulostavat siltä, että ne ovat yksinkertaisesti mokia. Bändi on tylsä, kappale on huonosti sävelletty ja  sanoitukset ovat banaaleja. Aika alas Neil Young on vajonnut kirjoittaessaan näin naiveja säkeitä:

You know I’ll always help you baby
But I just can’t do that
I know I said I’d help you baby
Here’s my wallet
Call me sometime

Neil Youngin säestäjinä Pearl Jamin miehet jäävät valovuosien päähän siitä, mihin Crazy Horse pystyy. Pearl Jam tosiaan vain säestää Youngia, bändin ja Youngin musiikillinen vuoropuhelu ja komminkaatio jää useilla kappaleilla vajaaksi. Young ei bändeineen kohoa lentoon, kuten Ragged Glorylla(1990) ja Sleeps With Angelsilla (1994).

Useammat levyn kappaleista ovat musiikillisesti monotoonisia, paikallaan junnavia. Kuulijalle tulee houkutus hypätä seuraavaan kappaleeseen.  Toisaalta  monotoonisuuden ja huonon, suttuisen äänitteen sekaan on pujahtanut muutamia hienoja melodioita, jotka kuulostavat komeilta ilman Crazy Horseakin. I’m The Oceanin melodia ja sovitus ovat melko hyvin onnistuneita, sillä kappaletta kuunnellessa jalka alkaa vipattamaan ja soittimen sammuttamisen jälkeenkin melodia jää päähän soimaan.

Albumin harvalukuisiin helmiin kuuluu myös Throw Your Hatred Down, jossa Youngin soitto pääsee viimeinkin lentoon. Crazy Horsen kanssa käy yleensä niin, että he piiskaavat Youngin huippusuorituksiin, mutta Pearl Jamin kanssa piiskaa heiluttaa Young, joka tällä kappaleella kitaroi niin vakuuttavasti ,että saa lopultakin vähän eloa rumpaliin ja basistiin.

Albumin teema jää ainakin minulta suurelta osin hämärän peittoon. Ehkäpä tällä levyllä on jotain salattuja ajatuksia ja merkityksiä, joita en ole vielä vaan tajunnut. Sanoitukset vaikuttavat paikoitellen hyvin epä-youngmaisilta.  Ainoastaan Peace And Lovella selvästi ilmoitetaan, että lyriikat on kirjoitettu yhdessä Eddie Vedderin kanssa. Melkein olisin valmis lyömään vetoa, että Eddie on ollut co-writerina muutamalla muullakin biisillä.

Mirror Ballilla on kuitenkin kaksi suurta vahvuutta, ne samat jotka löytyvät niin monilta Young-levyiltä: rehellisyys ja spontaniteetti. Mirror Ball ei ole mitään hissimusiikkia, vaan aitoa konstailematonta rokkia. Young sanoikin jossain haastattelussa, että hän tahtoi tehdä Mirror Ballista ajankuvan.  Liika tuottaminen  olisi ollut grunge-hengen vastaista. Toisessa vaakakupissa on painolastina kuitenkin ongelmakohdat, joita on vaikea puolustella edes grunge -hengellä: huonot biisit ja bändin korkeintaan keskinkertainen soitanta.

Hieman keskinkertaista parempi levy * * * ½

Harri Huhtanen 2008