TEMPEST – päiväkirja
22.syyskuuta 2012

Olin viikon Slovenian pääkaupungissa, Ljubljanassa. Palasin eilen. Minulla oli kyllä Dylanin Tempest mukana matkassa, mutta ohjelma paikan päällä oli sen verran hektinen, ettei levyn kuunteluun sitten lopulta jäänytkään aikaa. Tänään olen ottanut vahingon takaisin ja kuunnellut Tempestin jo kahdesti.

Toistan itseäni. Dylan on nero. Hän on sitä monella levyllään, mutta erityisesti tällä levyllä. Tietysti nerouden määritelmään yleensä liitetään ajatus siitä ,että on keksinyt jotain täysin uutta. Siitä ei Tempestin kohdalla ole kysymys, vaan Tempestin nerous syntyy Dylanin ainutlaatuisuuden ja karisman ja suunnattoman kokemuksen ja laajan musiikkituntemuksen kautta.

Viiden kuuntelun jälkeen alkaa vaikuttaa siltä, ettei tällä levyllä ole yhtään keskinkertaista kappaletta. Tempest on hieno kokonaisuus, bändi soittaa vapautuneesti ja levy on varmaan äänitetty aika nopeasti livenä, kuten Dylanin tapana on.

Äänitys ja tuotanto on huippuluokkaa. Joku jossain valitti,että Dylanin laulu on nostettu liian pintaan, mutta minusta se on oikea ratkaisu, koska Dylanhan se on joka tässä kertoo tarinoita, säestävät muusikot luovat tunnelmaa, mutta keskiössä on ja pitää olla Dylanin laulu ja tarinat. Ja sanon tämän väheksymättä mitenkään bändin amattitaitoa ja osuutta Tempestin onnistumisessa. Päinvastoin. Dylanin NET-bändi vaikuttaa ”lukevan” Dylanin ajatuksia, niin saumattomasti säestys istuu Tempestin tarinoihin.

Tempestin kuuntelu jatkuu varmaan koko loppuvuoden, mutta nyt jo voin kannustaa: käykää ihmeessä ostamassa tämä levy! Pitkästä aikaa kuulette Dylania tavalla johon vain hän pystyy parhaimmillaan. Luovuuden kuihtumisesta ei ole mitään merkkejä, päinvastoin: muutamat Tempestin laulut leikkaavat syvältä ja jäävät soimaan aivojen perukoille kerrassaan vastustattomalla tavalla. Rehellisesti puhuen en odottanut enää ihan näin paljon Dylanilta, mutta näköjään Dylanilla iän mukana vain kokemus ja taito karttuu ja jos visio ja fokus on oikea, voi taiteilija päästä jopa ”eläkeikäisenä” samaan kuin nuoruudessaan. Sen on Dylan mielestäni todistanut Modern Timesilla (2006) ja Tempestillä (2012), joita jo nyt pidän Dylanin 2000-luvun merkittävimpinä levyinä.

Harri Huhtanen 2012 ja 2019