Sunnuntaisin merkittävä osa Helsingin ravintoloista on suljettuna tai avaa ovensa vasta myöhään iltapäivällä tai jopa vasta illalla.  Päivä alkoi tutustumisella Dagmarinkadulla sijaitsevaan ravintola Manalaan,  joka hurjasta nimestään huolimatta on hyvinkin siisti ja kodinomainen paikka, jossa on sekä pubi että ruokaravintola.

Päivän pääkohde oli Reitzin säätiön taidekokoelma osoitteessa Apollonkatu 23, 1930-luvulla valmistuneessa kerrostalossa, jonka Lauri Reitz aikanaan omisti. Talon alakertaan muuttivat myös elokuvateatteri Ritz sekä kuuluisa Elite -ravintola. Lauri Reitz keräsi valtavan omaisuutensa kiinteistöbisneksissä 1930-, 1940- ja 1950-luvuilla. Hän harrasti taiteen keräilyä ja omaisuutensa turvin hän pystyi tekemään hienoja taidehankintoja ympäri Eurooppaa. Lauri Reitz kuoli 1959 ja hänen ainoa poikansa Lasse menehtyi vain 42-vuotiaana 1966. Leski päätti säätiöidä Laurilta ja Lasselta jääneen huomattavan omaisuuden vuonna 1971. Säätiön sääntöjen mukaan omaisuuden tuotto piti käyttää kokonaan uusiin taidehankintoihin, joita säätiön edustajat ovatkin tehneet ahkerasti, sillä nykyään omaisuuden tuotto on peräti 700 000e vuodessa. Osa kokoelmista on ollut jo vuodesta 1972 lähtien näytteillä Reizien Apollonkadun tilavassa huoneistossa, johon Lauri ja Maria Reitz muuttivat 1943. Säätiön sääntöjen mukaan näyttely on edelleen yleisölle ilmainen ja myös ryhmäopastukset ovat ilmaisia. Suurelle yleisölle Reizin kokoelmat ovat jääneet vähän vieraiksi, koska niitä ei mainosteta oikein missään ja pysyväisnäyttely on auki ainoastaan keskiviikoisin ja sunnuntaisin kahden tunnin ajan (klo 15-17).

Näyttelytiloihin saapui noin 20 henkilöä ja kierrokseen kuului myös esittely, jossa opas kertoi pääasiat Reitzin elämästä sekä kokoelman sisällöstä.  Nähtävillä oli useissa huoneissa suomalaisen maalaustaiteen merkkiteroksia 1800- ja 1900-luvuilta.  Kokoelman lukuisat antiikkihopea esineet olivat peräisin 1600-, 1700- ja 1800-luvuilta. Perimmäisessä huoneessa oli Reitzin 1930-luvulla Tanskasta ostama 1500- ja 1600-luvun ase- ja haarniskakokoelma. Toisessa huoneessa oli upea Ranskasta ja Saksasta hankittu 1600- ja 1700-luvun posliiniesineiden kokoelma. Kokoelman ehkä arvokkain yksittäinen esine sijaitsi keskellä suurta olohuonetta. Kyseessä oli 1640-luvulla Augsburgissa valmistettu kookas pöytäkello, jonka ornamentiikka oli aivan omaa luokkaansa.

Suosittelen!  Eikä maksa siis mitään!  Lisätietoja aiheesta:  http://www.reitz.fi/contact

Harri Huhtanen 2017

Lauantai 25.2.17 alkoi tuhdilla aamiaisella täpötäydessä Marski -hotellin lobby-baarissa. Sitten aamukävely sohjoisella Bulevardilla ja tutustuminen Paul ja Fanny Sinebrychoffin taidemuseoon, jossa olimme olleet ainakin kahdesti aikaisemminkin. Alakerroksen täytti upea ja ainutlaatuinen tilausnäyttely, joka esitteli valtaosan hollantilaisen 1600-luvulla eläneen mestarin Caesar van Everdingen tuotannosta. Paikalle oli varattu myös opas, joka kertoi tunnin ajan tuon ajan maalaustaiteesta sekä erityisesti Everdingenin taulujen ja tyyliin taustoista.

Sinebrychoffin museosta on vain muutama kortteli Hietaniemen kauppahalliin, jossa on useita mielenkiintoisia lounaspaikkoja. Valitsimme viihtyisän, aitoitalialaisen Trattoria Corretton.  Risotto maksoi 19e, pizza 15e, ½ litraa talon punaviiniä 20e. Ai että oli hyvä pizza! Italialaiset pizzat ovat melkein aina paljon parempia kuin suomalaiset. Ilmeisesti paremman maun salaisuus on erilainen taikinapohja ja  tuoreet lisukkeet.

Illalla oli vuorossa Kansallisteatterin uusi tulkinta Shakespearen klassikko -näytelmästä Richard  III. En ollut koskaan vieraillut Willensaunassa ja täytyy sanoa että ensikokemus oli hieno!  Katsomo oli yhdessä tasossa ja istumapaikkoja oli vain parisataa. Näyttämö oli matalalla ja kun meillä oli eturivin paikat tulivat näyttelijät välillä kirjaimellisesti iholle. Missään en ole nähnyt näyttämön katossa niin paljon valolaitteita kuin Willensaunassa, niitä oli varmaan parisataa eli valaistuksen sai pienellä näyttömällä fokusoitua ihan minne tahansa ja mistä kulmasta tahansa. Pääosan esittäjä Kristo Salminen tulkitsi hienosti vallanhimoista ja juonittelevaa Richard III:ta. Vanhanaikainen puvutus ja keskiaikainen musiikki loivat aidontuntuisen tunnelman näytökseen.

Näytelmän päätyttyä klo 21:15 olikin jo kiire takaisin Kampin ravintolakeskukseen. Illallinen nautittiin porukassa espanjalaista keittiötä edustavassa Bar Conissa, jossa oli tarjolla hyvä valikoima pintxo- sekä tapas -annoksia. Yhden annoksen hinnat vaihtelivat välillä 4- 15e ja ne sopivat hyvin porukalla jaettavaksi. Ruoka oli hyvää ja lähenteli sitä tasoa mitä saa esim. Barcelonan lounaspaikoissa, mutta muutoin miljöö oli aika ankea. Pöytä oli aivan liian pieni neljälle hengelle ja isolle määrälle ruokaa. Taustalla soi tolkuttomalla volyymilla tyhjänpäiväinen diskomusiikki. Lisäksi kaikki  ruuat tuotiin pöytään yhdellä kertaa, vaikka tarkoitus oli että ne olisi tuotu sitä mukaan kuin lautaset tyhjenivät. No, onneksi pääasia eli ruoka oli kohtalaisen hyvää. Bar Con ei kuitenkaan päässyt lähellekään sitä mihin Coco Grill oli yltänyt edellisenä iltana.

Bar Conista suuntasimme vielä Vaakuna -hotellin  uusittuun Casa Largoon. Hinnat siellä olivat aivan tolkuttomat: Irish Coffee 10e, Gin &Tonic 13e!,  jäätelökin 7e. Muistuivat mieleen Zurichin ajat vuonna 2013. Mutta kun ei oltu Sveitsissä, vaan Helsingissä. Aika ihmeellistä, mutta viime vuosina olen ollut havaitsevanani että Helsingin ravintoloiden hintataso on noussut aivan eri tahtia kuin palkat ja elinkustannusindeksi. Ilmeisesti kauppa käy hyvin kun voidaan koko ajan nostaa hintoja!

Harri Huhtanen 2017

Perjantain 24.2.17 aamupäivä alkoi tutustumisella Helsingin Kampin 5.kerroksen uuteen ravintolakeskukseen. Sinne oli rakennettu kymmenkunta toinen toistaan tyylikkäämpää ravintolaa.  Beijing8 -ravintola tarjosi mm. herkullisen näköisiä dumplingseja. Valitettavasti vain ulkonäkö petti eli eivät ne sitten olleetkaan kovin hyviä.

Ateneumissa oli kahdessa kerroksessa näyttely Suomen Taiteen Tarina. Näyttelyssä esiteltiin hienolla tavalla merkittävimmät Suomen kultakauden taiteilijat: Simberg, Edelfelt, Schjerfbeck, Gallen-Kallela ja monet muut.  Näyttelystä jäi hieno fiilis, se oli todella 15 euron väärtti. Onneksi näyttely on esillä vuoden 2020 loppuun saakka eli hyvin ehtii siihen tutustua vielä uudestaankin jollain toisella Helsingin matkalla.

Illallista varten matkasimme ratikalla Vallilaan. Alun perin tarkoitus oli tutustua Mäkelänkadulla sijaitsevaan japanilaiseen ravintolaan, mutta sitten vastaan tulikin todella eksoottinen löytö: venezualainen ravintola, Coco Grill. Uskoakseni se on Suomen ainoa venezualainen ravintola. Ylipäätään en ole koskaan ollut venezualaisessa ravintolassa!  Ravintolasali oli pienehkö, asiakaspaikkoja oli ehkä noin 30, sisutus oli hillittyä eikä kattoon ripustettuja tekopapukaijoja lukuunottamatta viittannut Etelä-Amerikkaan. Mutta se ruoka!  Karitsan sisäfile oli herkullisen mureaa ja hienosti maustettua. Salaatti oli tuoretta ja kastike taivaallisen hyvää. Pitkän tauon jälkeen myös maniokit maistuivat upeilta. En ollut niitä saanut sen jälkeen kun Turussa pitkään toiminut brasilialainen ravintola lopetti toimintansa joitain vuosia sitten. Myös talon punaviini oli laadukasta. Ja lasku sitten?  Coco Grill ei ole kallis, sillä jo 30 eurolla saa pääaterian ja lasin hyvää viiniä. Illan kruunasi käynti kadun toisella puolella sijaitsevassa Sturen Jazz Barissa. Samassa talossa on sijainnut ravintola jo 1920-luvulla ja jotenkin paikan pitkä historia oli aistittavissa sisällä viihtyisässä salissa.

Harri Huhtanen 2017