Light + Shade -albumi jäi kovin vähälle huomiolle aikanaan vuonna 2005 Suomessa eikä siitä löydy vieläkään, lähes 20 vuotta myöhemmin, edes suomenkielistä Wikipedia -artikkelia. Kuitenkin uskallan väittää että tämä on yksi Oldfieldin parhaista studioalbumeista ja hän ehti ennen vuoden 2023 eläkepäätöstään tehdä sentään 26 studioalbumia. Edes englanninkielisessä Wikipedia-artikkelissa ei ole toistaiseksi kattavia tietoja tästä levystä, tosin artikkeli on päivitetty kuukausi sitten eli mahdollista on että joskus lähitulevaisuudessa saamme lukea kattavamman selvityksen tästä hienosta albumista.
Tämä on monella tapaa poikkeuksellinen Oldfield-albumi. En ole vielä kunnolla perehtynyt sanoituksiin, mutta Oldfieldille poikkeuksellisesti tällä levyllä näyttäisi olevan myös muutamia uskonnollisia kappaleita. Oldfieldin ollessa kyseessä aatteellisia tulkintoja ei kuitenkaan saa viedä liian pitkälle koska oikeastaan kaikille Oldfieldin levyillä sanoituksia on todella vähän ja tuntuu että ne ovat aina musiikille alisteisia eli vaikutelma on sellainen että sanoitukset lähinnä täydentävät musiikillista kokonaisuutta ja ovat sivuroolissa kokonaisuutta ajatellen. Oldfieldillä on myös kappaleita, joissa sanoitukset muodostuvat kokonaan keksitystä kielestä. Pääasia on että sanat istuvat hyvin melodiaan ja täydentävät sitä. Oldfield ei ole julistava muusikko, vaan pääsääntöisesti hän tekee taidetta taiteen vuoksi.
Light + Shade-albumi on mainio esimerkki siitä, että jos pidät jostain artistista niin älä tee levyvalintoja kriitikoiden tai myyntilukujen perusteella, vaan osta kaikki artistin levyt ja tee omat päätelmäsi niistä oman kuuntelun perusteella. Koska Light+Shade ei aikanaan eli vuonna 2005 menestynyt kovin hyvin olivat odotukseni sen suhteen vähäiset. Mutta mitä tapahtuikaan? Olen nyt kuunnellut tämän 2CD:n julkaisun varmaan jo yli 10 kertaa ja joka kerralla olen alkanut pitää yhä enemmän tästä albumista.
Miksi Light + Shade on mielestäni niin hyvä albumi? Ensinnäkin tämä on rakenteellisesti erittäin tasapainoinen ja koukuttava levy jonka haluaa kuunnella alusta loppuun uudestaan ja uudestaan. Light -CD on meditatiivisempi, Shade-CD on taas hyvällä maulla tehtyä teknoa. Kokonaisuus on monessa mielessä uudenlaista Oldfieldiä, vaikka vanha melodisuus on tallella.
”Eläkeläinen” Mike Oldfield kuvattuna nykyisessä kodissaan Las Brisasissa Nassaussa Bahama -saarilla.
Tähän mennessä Mike Oldfield on julkaissut 26 studioalbumia vuosina 1973-2017. Uusia ei taida olla tulossa sillä vuonna 2023 Oldfield ilmoitti jäävänsä eläkkeelle ja lopettavansa levyttämisen. Kiertueet hän oli lopettanut jo 2010-luvun alussa. Kuten monilla muillakin 1900-luvun suosituilla artisteilla hiipui Oldfieldin levyjen julkaisutahti koko ajan 2000-luvulla ja myyntikään ei enää ollut samaa luokkaa kuin kultaisella 1980-luvulla.
Nyt kun olen kohta saanut viimeisetkin puuttuvat Oldfield-albumit kuunteluuni vaikuttaa siltä että Oldfieldin tapauksessa myynti ja levyjen laatu eivät enää 2000-luvulla kulkeneet käsikädessä sillä Oldfield on tehnyt myös 2000-luvulla yllättävän hienoja albumeja, jotka kuitenkin ovat valtamediassa ja levyjen myyntilistoilla jääneet ansiottomasti varjoon. Yksi tällainen albumi on vuonna 2005 julkaistu 2 CD:n Light+Shade joka on hieno, tasapainoinen ja erilainen Oldfield-albumi. Minulle tuntemattomasta syystä levy menestyi todella huonosti Englannissa joka on yleensä ollut se maa jossa on Oldfield on pärjännyt parhaiten. Light+Shaden paras sijoitus UK:ssa oli vain 175! Tämä lienee ollut Oldfieldille melkoinen järkytys sillä rakenteellisesti ja tuotannollisesti Light+Shade on jopa parempi kuin Tubular Bells . Tiedän että tämä on aika rohkeasti sanottu mutta toisena aikana ja toisenlaisissa olosuhteissa tämä olisi voinut olla ykköslevy useissa maissa vähän samaan tapaan kuin Tubular Bells oli aikanaan. Mutta aiheesta lisää joskus myöhemmin…
Kulttuuritalon keikka 14.3.2024 ja samalla koko Euroopan kiertue on tullut päätökseensä ja Smith soittajineen iloitsee yleisön kanssa. Toivottavasti he tulevat uudestaan Suomeen vuonna 2025 sillä näin upeita esityksiä ei kyllästy kuuntelemaan!
Mikä on luksusta? Muun muassa se että pääsee kahtena peräkkäisenä iltana kuulemaan yhtä 1900-luvun hienointa albumia.
Kulttuuritalon keikalla olin jälleen eturivissä ja koska Kulttuuritalolla esiintymislava on matalampi kuin Logomossa pääsin entistä lähemmäksi soittajia. Setti oli luonnollisesti sama kuin Turussa, mutta live -esitys ei sentään ollut yksi-yhteen. Minusta hesan keikka oli kokonaisuutena vielä parempi kuin Turun keikka. En osaa sanoa miksi koin näin, mutta asiaan saattaa vaikuttaa se, että hesassa yleisö oli voimakkaammin mukana ja soittajat ehkä panostivat vielä enemmän keikkaan joka oli Euroopan kiertueen päätöskeikka. Lopussa sellisti Kwesi Edman jopa herkistyi niin paljon että hän vuodatti muutaman kyyneleen. Basisti Lisa Featherston tuli heti hänen tuekseen.
Keikan jälkeen bändin johtaja Robin A. Smith tuli ala-aulan myyntitiskille ja signeerasi levyjä ja paitoja. Kun kerroin hänelle että olin ollut myös Turun keikalla oli hän selvästi vaikuttunut siitä ja kätteli minua. Lisäksi sain CD -levyyni hienon signeerauksen.
Nyt kun keikoista on kulunut jo puoli vuotta muistelen niitä edelleen lämmöllä ja toivon pääseväni kokemaan tuon kaiken vielä kerran uudestaan. Smithin nettisivujen perusteella tämä saattaa olla mahdollista ensi vuonna sillä silloin sama kokoonpano lähtee uudella Euroopan kiertueella. Valitettavasti ensi vuoden keikkapaikkoja ei ole vielä julkistettu.
Mike Oldfieldin Tubular Bells esitettiin Turun Logomossa 13.3.2024 eli 50 vuotta ilmestymisensä jälkeen! No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Teos on ajankohtainen edelleen. Ei poliittisesti vaan puhtaasti musiikillisesti eli vähän sama juttu kuin Mozartin kanssa. Tämä on musiikkia joka jää elämään sadoiksi vuosiksi. Ei Mike Oldfieldin tarvitse enää itse esittää tätä teosta. Muut hoitavat asian hänen puolestaan. Nyt ja pitkälle tulevaisuuteen.
Sali tuli aivan täyteen vaikka alussa lipunmyynti oli hidasta. No se oli minun onneni eli sain helposti paikan ykkösriviltä keskeltä josta pystyin hienosti seuraamaan lavan tapahtumia.
Aluksi olin vähän hämilläni, sillä ensimmäiset kappaleet eivät olleet aivan tuttuja. Myöhemmin selvisi, että konsertin ensimmäisen puolisko oli omistettu Oldfieldin muille teoksille ja vasta kakkososassa kuultaisin Tubular Bells.
Konsertin avasi Theme From Tubular Bells 2 ja heti sen perään kuultiin Theme From Ommadawn. Sitten kuultiin Mike Oldfieldin hiteistä vokaaliesityksiä eli To France, Moonlight Shadow ja Family Man. Ykkösosan viimeistä kappaletta en tunnistanut lainkaan, mutta myöhemmin sain tietää että sitä ei ole edes julkaistu eli kappale on Smithin oma sävelteos nimeltään The Gem. Se oli pitkä ja soveltui hienosti konsertin kokonaisuuteen eli toivottavasti sekin jossain vaiheessa julkaistaan.
Puoliajan jälkeen pääsimmekin itse asiaan eli kuultiin Smithin orkestroima tulkinta Mike Oldfieldin Magnus Opuksesta eli Tubular Bells -albumista. Smithin versio oli jonkin verran pidempi kuin levytetty versio ja kuten aikaisemmin totesin uutena ja hienona lisänä kuultiin Kwesi Edmanin sello-osuuksia useissa teoksen osissa.
Smithin ryhmä soitti hienosti ja Smithin orkestraatio oli upeasti toteutettu. Sain useita kymmeniä kuvia soittajista, koska olin eturivissä. Vain muutaman niistä voin julkaista Winterludessa mutta ehkä sitten jossain toisessa tilanteessa voin julkaista ne loputkin.
Saattaa olla että vuonna 2017 ilmestynyt Return to Ommadawn jää Oldfieldin viimeiseksi levyksi, sillä hän ei ole julkaissut yhtään uutta materiaalia sisältävää studioalbumia vuoden 2017 jälkeen ja kaiken kukkuraksi hän ilmoitti vuonna 2023 jäävänsä eläkkeelle! Tämä on todella harvinaista rockmuusikkojen kohdalla koska yleensä he jatkavat esiintymisiä tai ainakin levyttämistä niin kauan kuin terveys sen sallii ja ostava yleisö on kiinnostunut. Ymmärrän hyvin ettei 71-vuotias multimiljönääri enää välttämättä halua kiertää maailmaa konsertoimassa, mutta se että hän ilmoittaa lopettavansa myös levyjen tekemisen kuulostaa todella ikävältä, sillä uskon että Oldfieldillä olisi vielä ollut annettavaa musiikkimaailmalle sen verran hieno on tämä hänen Return to Ommadawn albuminsa. Toisaalta jos se jää hänen viimeiseksi levykseen niin voidaan todeta että Oldfieldin ura päättyi kunniakkaasti. Monilla rockartisteilla lopetus on ollut epäonnistunut eli viimeinen levy on ollut huono ja sen myynti surkeaa. Ikävä lopettaa sellaisessa tilanteessa. Oldfield näyttää kuitenkin säilyttäneen ostavan yleisön kiinnostuksen loppuun saakka sillä tämä hänen mahdollisesti viimeiseksi jäävä albuminsa nousi Espanjassa listaykköseksi ja sijoittui monissa muissakin maissa TOP40 listoille. Myynti ei tietenkään enää ollut miljoonaluokkaa, mutta siihen ovat saaneet 2000-luvulla tottua kaikki vanhat superstarat muutamia uusia lukuunottamatta. Nykyään enää joku Adele ja Taylor Swift pystyy myymään fyysisiä levyjä useita miljoonia kappaleita.
Kuvassa bändin johtaja Robin A. Smith Logomon lavalla.
Turun ja Helsingin keikkojen lipunmyynti alkoi jo 23.11.23. Kaverini osti minulle hesan liput ja itse keskityin Turun lippujen hankintaan. Olin nettimyyntisivulla heti kun se aukesi ja hieman yllätyin kun eturiveiltä ei ollut myyty vielä paikkoja eli sain helposti ykkösrivin keskimmäiset paikat. Samoin kaverini onnistui hankkimaan minulle ykkösrivin paikat myös Kulttuuritaloon hesaan. Seuraavalla viikollakin Logomon pääkatsomosta oli myyty vasta osa eli aloin pelätä että vain yhden ainoan kerran (vuonna 1982) Suomessa esiintynyt Mike Oldfield ei enää ollutkaan täällä niin tunnettu kuin kuvittelin. Sitten kun keikkapäivä koitti huomasin että Logomon pääkatsomo tuli ihan täyteen eli joskus näinkin eli että kaikki eivät ostakaan lippuja heti ensimmäisen myyntipäivän ensimmäisenä tuntina.
Esittelen aluksi bändin. Kuten aikaisemmin olen kirjoittanut sovituksista vastasi ja bändiä johti Oldfieldin pitkäaikainen luottomies Robin A. Smith (kosketinsoittimet). Kitaristeja oli kaksi: Maxime Odabia (nuorempi) ja Jay Stapley (vanhempi). Lyömäsoittajia kolme: Tom Marsden,Will Miles ja Adam Morris. Bassoa soitti Lisa Featherston. Hieno lisäys kokoonpanoon oli Kwesi Edman jonka sello-osuudet toivat uudenlaista väriä Tubular Bellsin tuttuihin teemoihin. Viimeisenä mutta ei vähäisempänä mainitsen sopraanolaulaja Anastastia Bevanin joka upealla laulullaan elävöitti hienosti Tubular Bellsin uudistunutta kokonaisuutta.
Useamman kitaristin ja rumpalin sekä sellonsoittajan ja sopraanon avulla Smith oli onnistunut sovittamaan Tubular Bellsin siten kuin se olisi täysin uusi teos, vaikka musiikin teema ja osat olivat samat kuin alkuperäisellä levyllä. Oikeastaan missään ei ollut poikettu alkuperäisteoksen rakenteesta, mutta musiikkia oli väritetty ja elävöitettu hienosti uudella tavalla ja lisäsoittajilla.
Tubular Bells kuuluu niiden harvalukuisten levyjen joukkoon johon ei kyllästy vaikka vuosikymmenet vaihtuvat. Tämä levy ei vanhene eli nyt kun 50 vuotta on kulunut albumin julkaisusta voidaan oikeutetusti sanoa että Tubular Bells on todellinen klassikkoalbumi. Se on albumi ajalta ennen henkilökohtaisia tietokoneita, ajalta ennen Internettiä, ajalta ennen sosiaalisen median sovelluksia, ajalta ennen 100 TV-kanavan ristitulta, ajalta ennen kännyköitä, ajalta ennen Youtubea, ajalta ennen striimauspalveluita, ajalta jolloin rockmusiikkia kuunneltiin vinyylilevyiltä ja ajalta jolloin tiedot levyistä luettiin painetuista rocklehdistä. Siihen aikaan informaatio oli niukempaa, jolloin ihmisen oli helpompi keskittyä asioihin. Nykyään kaikki on liian nopeatempoista ja siksi keskittyminen yksittäisiin asioihin on vaikeaa.
Tublar Bells on alle tunnin mittainen sävelteos eli 1970-luvulla sen kuuntelu alusta loppuun ei ollut vaikeaa, varsinkin kun edellä mainittuja häiritseviä tekijöitä ei ollut vielä olemassa. Se oli hieno matka erilaisten äänimaisemien ja tunteiden vuortistoradalla! Mike Oldfield on vuosikymmenien kuluessa julkaissut monenlaisia versioita tästä alkuperäisestä klassikkoalbumista. Tubular Bells II ja erityisesti Tubular Bells III olivat kovin erilaisia kuin alkuperäinen albumi. Maailmanlaajuisesti ne eivät menestyneet yhtä hyvin kuin alkuperäinen albumi. Tubular Bells III on kuitenkin niin erilainen kuin alkuperäinen albumi että tavallaan olisi ollut reilua nimetä se joksikin muuksi, mutta Tubular Bellsin myyntivoima on niin suuri, että Mike ei ehkä uskaltanut nimetä sitä uudeksi albumiksi. Mike julkaisema Tubular Bells 2003 sen sijaan menee aika yksi yhteen alkuperäisen vuoden 1973 albumin kanssa. Suurin ero alkuperäiseen on se, että nyt kappaleet on nimetty eli niitä on tällä levyllä 17 kun alunperin Tubular Bells julkaistiin siten ,että albumin ykköspuolen nimi oli part I ja kakkospuolen nimi oli part 2 eli yksittäisiä kappaleita ei ollut mitenkään eritelty. Minusta tämä päivitys oli hyvä veto Mikelta sillä sekä ykkös- että kakkospuolella teemat ja kappaleet vaihtuvat niin nopeaan tempoon että on tärkeää nimetä erilliset kappaleet.
Miten sitten Robin A. Smithin vuonna 2022 julkaisema Tubular Bells: Reimagined – 50th Anniversary Recording vertautuu Miken omaan vuoden 2003 julkaisuun? Olisi ehkä omituista sanoa että Smithin versio on parempi, mutta sen voin sanoa että se on erilainen, mutta ei liian erilainen. Alkuperäisellä levyllä junnaavat rockelementit tuntuivat ajoittain vähän häiritseviltä. Smith kirjoittaa ettei hän ole muuttanut melodioita ja se pitää paikkansa, mutta hän on lisännyt teokseen musiikillisia elementtejä jotka tavallaan tekevät siitä entistä paremman. Kaikkia Smithin ratkaisuja en allekirjoita, mutta parhaimmillaan hän on kuitenkin lisännyt teoksen musiikillista arvoa.
Turun Sanomien konserttiarvostelussa pidettiin puutteena sitä ettei maestro itse ollut paikalla. No, kun menen Turun konserttitaloon kuuntelemaan Mozartin tai Beethovenin teoksia niin en oleta että tekijät olisivat paikalla, vaan menen kuuntelemaan niitä teoksia. Populaarimusiikissa tämä tekijän puuttuminen on edelleen vähän vieras ajatus, mutta väistämättä joudumme sen hyväksymään vuosien saatossa eli teokset ja kappaleet joita rakastamme eivät enää ole alkuperäisten tekijöiden esittämiä, vaan ne siirtyvät uusien tekijöiden vastuulle.
Robin A. Smithin ja Mike Oldfieldin yhteistyö alkoi jo vuonna 1992, jolloin Smith johti orkesteria, joka esitti ensimmäistä kertaa Oldfieldin uuden Tubular Bells II sävelteoksen Edinburghin Linnan läheisyydessä. Konsertti oli suurmenestys ja se televisioitiin useissa maailman maissa mukaan lukien Suomi. Myöhemmin Smith oli mukana Tubular Bells III debyyttikonsertissa Lontoon Horseguards Paradessa vuonna 1998, tuokin konsertti nähtiin aikanaan Suomen TV:ssä. Berliinissä Smith oli mukana The Millennium Bellin debyyttiesityksessä vuoden 1999 lopussa. Oldfield ja Smith tekivät yhteistyötä myös Lontoon vuoden 2012 Olympialaisten avauskonsertissa.
Smith on siis työskennellyt vuosikymmeniä erilaisten Tubular Bells -projektien parissa, joten oli luontevaa että kun Tubular Bellsin 50-vuotispäivä lähestyi esitti Smith tämän Tubular Bellsin reimagined -projektinsa Oldfieldille. Tosiasiassa Smith oli kehitellyt projektiaan hiljaisuudessa jo vuosien ajan. Oldfield antoi produktiolle hyväksyntänsä ja ensimmäiset konsertit tapahtuivat Lontoossa Korona-vuonna 2021. Vuosina 2023-2024 oli vuorossa laajempi kiertue ja lukemani perusteella olen käsittänyt että Smithillä on tarkoitus jatkaa Tubular Bellsin esittämistä nykyisen ryhmän kanssa, vaikka Euroopan kiertue jo päättyikin Helsingin konserttiin. Uusista keikoista ei ole vielä ilmoitettu, mutta jos ja kun sellaisia tulee niin alla olevan linkin avulla saatte tietää niistä:
Mike Oldfieldin viimeinen live-esiintyminen tapahtui Lontoon Olympialaisissa 2012!
Mike Oldfieldiä ei olla nähty livenä vuoden 2012 Lontoon Olympialaisten avajaisesiintymisen jälkeen. Viimeisin kiertue on vuosilta 2006-2007 ja sekin käsitti vain 18 konserttia. Sen jälkeen Oldfield on esiintynyt tiettävästi vain kahdesti: vuonna 2008 Bilbaossa Espanjassa ja sitten vuonna 2012 Lontoossa.
Tubular Bells (1973) on yksi maailman eniten myydyistä levyistä. Wikipedian mukaan sitä on myyty jo 15 miljoonaa kappaletta. Luulisi että näin suuren menestyksen saavuttaneen levyn säveltäjä haluaisi itse esittää teoksensa 50-vuotisjuhlakiertueella. Mutta ei. Edes tämä merkkivuosi ei saanut Oldfieldiä palaamaan esiintymislavoille. Onneksi hänen pitkäaikainen työtoverinsa, orkesterinjohtaja Robin A. Smith oli valmis ottamaan haasteen vastaan eli Oldfield antoi hänelle luvan lähteä kiertueelle Tubular Bellsin kanssa. Smith kokosi 9-henkisen muusikkoryhmän lahjakkaista soittajista, jotka ihailivat Tubular Bellsiä. Teoksen uutta sovitusta testattiin ensin neljällä koekeikalla Lontoossa vuonna 2021. Ne menivät hyvin ja sen jälkeen vuorossa oli Iso Britannian kiertue vuonna 2023. Helmikuussa 2024 kiertueryhmä siirtyi keski-Eurooppaan ja maaliskuussa Skandinaviaan. Suomeenkin saatiin kaksi konserttia. Ryhmän esiintymiset Turussa ja Helsingissä olivat ensimmäiset kerrat koskaan kun Tubular Bells kuultiin livenä Suomen maaperällä.
Olin molemmilla keikoilla eturivissä ja ennen konserttia hämmästelin miten huonosti ihmiset lukevat konserttiesittelyjä. Konsertin mainoksista kyllä aivan selvästi ilmeni ettei Mike Oldfield itse ole mukana, vaan kyseessä on Smithin produktio. Silti sekä Turussa että Helsingissä näin pettyneitä ilmeitä kun kerroin henkilöille ettei Oldfieldiä tällä kertaa nähdä lavalla. Koko pitkän uransa aikana Oldfield on esiintynyt vain yhden kerran Suomessa. Tuo harvinainen esiintyminen tapahtui vuoden 1982 maailmankiertueella Helsingissä. Olin paikalla ja kyllähän se vaikutuksen teki kun kitaran varressa oli maestro itse!
WINTERLUDE FINLAND 