Nykyään myös Mike Oldfieldin keikoista löytyy bootleg-julkaisuja.

Mike Oldfield oli vasta 20-vuotias kun hänen debyyttialbuminsa Tubular Bells (1973) singautti hänet hetkessä supertähdeksi.  Kuluneen bisnes-fraasin mukaan pitää takoa silloin kun rauta on kuumaa. Kaikki halusivat vuonna 1973 nuorelta Mikelta haastatteluja, bisnesväki halusi että hän lähtisi mahdollisimman nopeasti  kiertueelle ja suuri yleisö odotti samaa. Paljon myöhemmin BBC:lle antamassaan haastattelussa Mike kertoi että tämä nopea ja valtava huomio aiheutti sen että hän alkoi saada paniikkikohtauksia. Hän ei kokenut olevansa valmis kiertueelle, vaan halusi vain tehdä uusia levyjä studiossaan. Niinpä vuosina 1973-1978 Mike esiintyi julkisesti vain joitain kertoja Englannissa. Kiertueelle hän suostui lähtemään vasta 1979 eli kuusi vuotta menestyslevynsä julkaisun jälkeen!  1970-luvulla tällaista käytöstä pidettiin bisnespiireissä idiotismina, sillä siihen aikaan piti lähteä välittömästi kiertueelle jos levy menestyi. Toinen ”peikko” oli punkrock, joka 1970-luvun lopussa kaatoi isojakin progebändejä. Mike oli tavallaan myös progeartisti ja koska hänen levykataloginsa käsitti siinä vaiheessa vain kourallisen levyjä oli olemassa suuri mahdollisuus, ettei Miken kiertue tulisi menestymään enää vuonna 1979. Mutta toisin kävi. Yleisön kiinnostus Miken ainutlaatuista musiikkia kohtaan oli selättänyt jopa punkaallon eli vuosina 1979-84 Mike keikkaili menestyksellisesti lähes taukoamatta Euroopassa. Lisäksi hänellä oli iso määrä keikkoja Amerikassa, Japanissa, Australiassa ja Uudessa -Seelannissa.             

Harri Huhtanen 2023

Youtube on mainio lähihistorian tallentaja. Perehtyessäni uudestaan Mike Oldfieldin tuotantoon löysin Youtubesta kolmiosaisen haastattelun, jonka Oldfield on antanut ilmeisesti vuonna 2003, koska kolmiosaisen haastattelun viimeisessä osassa puhutaan Tubular Bellsin  30-vuotisjuhlajulkaisusta. Lisäksi haastattelussa mainitaan että Oldfield täyttää 50 vuotta ja koska hän syntynyt 1953 niin siitäkin arvioiden haastattelu on tehty vuonna 2003.  

BBC:n toimittaja saa mediaa pitkään vältelleen Oldfieldin avautumaan aivan uskomattomalla tavalla. Lisäksi haastattelussa on Miken suusta kuultuna aivan uusia faktoja mm. Tubular Bellsistä. Olen aina ihaillut levyn introa, mutta en ole aikaisemmin mistään lukenut sitä mitä Mike sanoo BBC:n haastattelussa. Mike kertoo että intro perustuu erääseen Bachin sävelmään! Näin siis aina käy. Kaikki ne 1960- ja 1970-luvun kappaleet joita rakastan yli kaiken ovat enemmän tai vähemmän pöllitty Bachin upeasta sävelkatalogista. Enkä sano tätä pahalla vaan hyvällä. Bach on universaali nero eli kaikki  rockartistit jotka käyttävät hänen teemojaan saavat ainakin minulta siunauksen, sillä jos käyttää Bachin teemoja on jonkin suuren ja pysyvän äärellä. Bach ei ole trendimuusikko, vaan ajaton ja iätön. Bach on aina parasta mitä musiikissa voi olla.

Toinen uusi tieto, jonka Mike kertoi haastattelussa oli se, että hän sai tuottaja Bransonilta vain viikon studioaikaa Tubular Bellsin äänittämiseen. Ehkä tämä loppupeleissä oli hyvä asia, sillä kovan paineen alla joskus syntyy parempaa musiikkia kuin jos aikataulu on täysin avoin. Tubular Bellsin jättimenestyksen jälkeen Mikella oli aikaa hioa levyjään niin kauan kuin hän halusi, mutta Ommadawnia lukuunottamatta uusia mestariteoksia ei enää ole syntynyt.  

Harri Huhtanen 2023

1960-luvulla Beatles, Rollarit ja Doorsit joutuivat tekemään ensimmäiset levynsä 2-raitanauhureilla eli kerrokselliset äänitykset eivät tuolloin olleet mahdollisia. 1960-luvun loppupuolella tilanne parani kun markkinoille tulivat 8-raitanauhurit, mutta niilläkin olisi ollut vaikeaa tehdä Tubular Bellsin (1973) kaltaista mestariteosta, jonka Oldfield sävelsi käytössään olleella, uudella 24-raitanauhurilla. 1980-luvun jälkeen raitojen määrä menetti merkityksensä, koska aika pian oli mahdollista tehdä jopa 100-raitanauhoituksia, mutta siitä ei ollut enää mitään apua kun teosten säveltäjät eivät pystyneet hyödyntämään sellaista määrää raitoja järkevällä tavalla.

Bluesiin ja poppiin riittää hyvin 4-raitanauhuri, mutta jos haluaa koristella musiikin jousilla tai muilla oheisvempaimilla niin silloin ehkä on hyvä mikäli käytössä on 8-raitanauhuri. Syy siihen miksi Oldfieldin debyyttilevystä tuli niin valtaisi menestys oli toistaalta se, että Tubular Bellsin teema oli niin vaikuttava, mutta toisaalta suurta yleisöä varmaan ihastutti se suveriini ja täysin uusi tapa, jolla Oldfield oli äänittänyt monikerroksellista musiikkia. Levyllä voidaan kuulla samanaikaisesti 4-6 eri teemaa, jotka Oldfield on upeasti sovittanut yhteen. Samanlainen mestariteos on vuonna 1975 julkaistu Ommadawn. Tosin se on maailmalla huonommin tunnettu.   

Kuten olen aikaisemmin toisessa yhteydessä kirjoittanut 1980-luvulla rockmusiikki muuttui radikaalisti, koska markkinoille tulvi jokamiehen syntikoita, jotka eivät enää maksaneet omakotitalon hintaa, vaan joita köyhemmätkin, aloittelevat bändit pystyivät ostamaan. Ensimerkkejä siitä miten halvoilla syntikoilla noustiin suureen maineeseen ja myytiin valtavasti levyjä on erityisesti Englannista paljon, mutta mainitsen tässä vain yhden bändin, nimittäin Human Leaguen, joka tuntemattomuudesta nousi valtavaan suosioon muutaman vuoden ajaksi. Tämä syntikkabuumi ja sitä seurannut rockvideoiden valtakausi oli vaikeaa aikaa monille bluesrock- ja folkrock-artisteille. He vierastivat sähkörumpuja ja syntikkasoundia ja monet heistä joutuivat hetkeksi aivan hakoteille yrittäessään olla trendikkäitä. Mike Oldfield sen sijaan ui valtavirrassa kuin kala vedessä. Hänhän oli alunperinkin multi-insrumentalisti eli hän otti avosylin vastaan uudet syntikat ja niihin liittyvät ohjelmoinnit. Koska Oldfield ei yrityksistään huolimatta ollut enää kolmen ensimmäisen levynsä levynsä (Tubular Bells 1973, Hergest Ridge 1974 ja Ommadawn 1975) jälkeen onnistunut luomaan täysipainoista, uudenlaista instrumentaaliteosta alkoi hän tehdä 3-5 minuutin hittibiisejä. Hän oli yllättävän hyvä siinäkin sillä esimerksi Crisies -albumin (1983)  Moonlight Shadow  oli valtava hitti ympäri Eurooppaa ja Suomen radiokin soitti sitä ahkeraan ja muun muassa Kaija Koo  saa kiittää uransa rakettimaista nousua tästä hienosta kappaleesta, josta Kaija teki ihan kelvollisen suomiversion.                       

Harri Huhtanen 2023

1960- ja 1970-luvulla Englannissa tehtiin joitain albumeita, joiden elinkaari on todella pitkä. Osa niistä on kohta 60 vuotiaita ja osa on jo kypsässä 50 vuoden iässä. Mike Oldfieldin  mestariteos Tubular Bells (1973) täyttää toukokuussa 2023 50 vuotta ja kun ostin Tubular Bellsin 25-vuotisjuhlapainoksen vuonna 1998 niin olin aivan varma, että myös 50-vuotisjuhlapainos tullaan julkaisemaan. Ja nyt se on totta, sillä toukokuussa ilmestyy Tubular Bellsin 50-vuotisjuhlapainos. Siinä on joitain lisukkeita, mutta ei mitään dramaattista uutta eli jos diggaa Tubular Bellsiä niin saman musiikkinautinnon saa aikaisemmista painoksistakin. En tiedä ostanko itsekään tuota juhlapainosta, koska siinä on niin vähän uutta, julkaisematonta materiaalia.  

Olen varma että myös Tubular Bellsin 100 -vuotis juhlapainos tullaan julkaisemaan vuonna 2073, mutta valitettavasti minä ja Mike Oldfield emme ole sitä julkaisua enää todistamassa. Anglorock-musiikin parhaat teokset ovat saavuttaneet kaupallisesti saman aseman kuin Mozart ja kumppanit eli näitä teoksia myydään todennäköisesti satoja vuosia, koska erinomainen musiikki ei vanhene ja puhuttelee yhtä lailla eri aikakausien ihmisiä.        

Mike Oldfield on edelleen suosituin Englannissa, vaikka hän on asunut jo pitkään poissa kotimaastaan. Hänen kotistudionsa on nykyään Bahama-saarilla. Oldfieldin kotisivuilta ei löytynyt mainintaa siitä että hän itse osallistuisi juhlakonsertteihin eli ilmeisesti tämä juhlavuosi 2023 hoidetaan tribuuttikonserttien  voimalla. Ensimmäiset tribuuttikonsertit järjestettiin Englannissa jo helmikuussa 2023 ja niistä kuvia ja tarkempia tietoja täällä:

Tubular Bells: 50th Anniversary live in Brighton.

Harri Huhtanen 2023

Harva tietää, että Mike Oldfield (s. 1953) soitti folkia englantilaisissa pubeissa jo 1960-luvulla. Murrosikäisenä hän alkoi kehitellä suurta instrumentaaliteosta, jonka hän nimesi myöhemmin Tubular Bellsiksi. Ensimmäiset Tubular Bells -demot valmistuivat jo vuonna 1971 Lontoossa. Vuonna 1972 Oldfield lähetti turhaan demo-nauhojaan lontoolaisiin levy-yhtiöihin. Koko albumin pituinen instrumentaaliteos ei vaikuttanut levy-yhtiöiden pomojen mielestä riskinoton arvoiselta. Tuleva liikemiesnero Richard Branson tajusi kuitenkin Oldfieldin ainutlaatuisuuden ja oli valmis ottamaan riskin. Julkaistakseen Oldfieldin Tubular Bellsin (1973) hän perusti Virgin -levy-yhtiön. Riskinotto kannatti, sillä levystä tuli Virgin -yhtiön ehdoton hittituote. Englannin listalla Tubular Bells nousi hitaasti, mutta varmasti ja vuoden kyttäilyn jälkeen se vihdoin päätyi ykköseksi ja kaikkiaan listaviikoja tälle klassikkoalbumille kertyi hämmästyttävät 279! Pelkästään Englannissa levyä myytiin yli 2 miljoonaan kappaletta. Maailmanlaajuinen myynti on nykyään (2010) ylittänyt jo 15 miljoonan kappaleen rajan.

Mike Oldfield on julkaissut lukuisia levyjä Tubular Bellsin jälkeen, mutta mikään niistä ei ole saavuttanut yhtä suurta mainetta. Bransonista tuli Oldfieldin ansiosta upporikas, rikkaampi kuin Oldfield ja siksi 1980-luvulla heidän välinsä alkoivat rakoilla. Oldfield oli nuorena miehenä mennyt tekemään 35 vuoden sopimuksen Bransonin kanssa ja siksi suurimman rahallisen hyödyn Oldifieldin levyistä sai vuoteen 2008 saakka Branson! Nyttemmin Oldfield on saanut levyjensä oikeudet takaisin ja hänen uusin levy-yhtiönsä on Mercury, joka on 2009 lähtien julkaissut deluxe-painoksia Oldfieldin alkuaikojen teoksista.  Nykyään (2010) 57-vuotias Mike Oldfield asuu Bahama-saarilla. Hänellä on seitsemän lasta kolmesta suhteesta. Uusi levy, Music of the Spheres (2008) edustaa puhtaasti klassista musiikkia ja Englannin klassisen musiikin listalla se nousikin ykköseksi. Vaikka Oldfieldin musiikki on melkoisesti etääntynyt rokista ja progesta, on hän edelleen suuren yleisön suosikki Englannissa, sillä uusin levy nousi myös pop-listalla sijaluvulle 9.

Harri Huhtanen 2010