Pink Floyd: A Saucerful Of Secrets, 1968.

asaucerfulofsecrets-560x560Ensimmäisen kerran kuulin A Saucerful Of Secretsin kaverini luona joskus 1970-luvun alkupuolella. Muistan pitäneeni heti ensi kuuntelun aikana Watersin Set The Controls For The Heart Of The Sunista ja levyn avauskappaleesta Let There Be More Light . Sen sijaan B-puolen ”ylipitkä” avauskappale A Saucerful Of Secrets kuulosti nuoresta pojasta sekavalta ja lähes ahdistavalta.

Vuosien saatossa olen ehkä alkanut ymmärtää musiikkia enemmän tai eri tavalla, sillä kun nyt olen useana iltana kuunnellut tätä levyä, kuulostaa Saucerful oikeastaan levyn parhaalta kappaleelta. Tai on oikeastaan väärin sanoa parhaalta, koska hittiähän siitä ei koskaan voi tulla eikä sitä varmaan koskaan soiteta radiossa. Oikeastaan arvostan kappaletta seuraavista syistä: 1) Pink Floyd soittaa kappaleella kollektiivisena yksikkönä, Mason ja Wright pääsevät esille aivan eri tavalla kuin bändin myöhemmillä levyillä ja 2) ihailen sitä radikalismia, epäkaupallisuutta ja rajojen kokeilua jota tämä aggressiivinen, ajoittain ahdistava, mutta lopulta palkitseva ja vapauttava kappale sisältää. Minusta arvokkainta näillä Pink Floydin vanhoilla levyillä on juuri se, että bändi kokeilee jopa atonaalisia sävelkulkuja rohkeasti ja ennakkoluulottomasti. Tätä varhaisten levyjen kollektiivista bändiä ei enää ole eikä se varmaan koskaan synny uudestaan. Niinpä meillä on vain nämä levyt, mutta toisaalta: onneksi meillä on nämä levyt!

1970-01-23-the_man_live_paris-dfp_mainPiper ja Saucerful johdattavat meidät maailmaan jota ei enää ole. Rolling Stonen kriitikko kutsui tätä musiikkia jossain haastattelussa ”space-rockiksi” ja jos lauletaan ”auringon sydämestä” ja ”lautasellisesta salaisuuksia”, niin väistämättä ajatukset kohdistuvat avaruuteen, mutta toisaalta jos kuuntelette Masonin hienoa rumputyöskentelyä Heart Of The Sunissa, niin minun ajatukseni kyllä loihtivat kuvia alkuasukkaista ja viidakosta. Kappaleessa on uhmaa ja alkukantaista rytmiikkaa.

Toisaalta Saucerful on Meddlen tavoin menetettyjen mahdollisuuksien levy, jolla ei ole yhtenäistä musiikillista tai sanoituksellista teemaa. Humppatahtiin sovitettu satiirinen ”räikkä” -ilottelu Corporal Clegg on Watersista saattanut sopia A-puolen päätöskappaleeksi, tunnelman keventäjäksi, mutta minusta se on todella paha tyylirikko, varsinkin kun se tulee majesteettisen Set The Control For The Heart Of Sunin jälkeen. B-puolen päätöskappale, Barrettin Jugband Blues on ihan hyvä kappale, joka on vain mukana täysin väärällä levyllä.

Innovatiivinen levy!   * * * * ½

Harri Huhtanen 2006

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s