Mitä saadaan aikaiseksi kun laitetaan tuottajanero Phil Spector, yli 50 huippumuusikkoa ja Leonard Cohen muutamaksi viikoksi levyttämään los angelesilaiseen huippustudioon. Mestariteos? Totaalinen floppi?

Cohenin viides studiolevy, Death Of A Ladies’ Man (1977) on totaalinen irtiotto legendaartisesta ykköslevystä sekä koko aikaisemmasta Cohen -perinteestä. Cohen on laittanut kaiken yhden kortin varaan. Sen kortin nimi on PHIL SPECTOR. Cohen on luottanut Spectorin Midaksen kosketukseen, siihen että kaikki mitä Spector tekee on määrätty onnistumaan ja määrätty olemaan upeaa ja suurenmoista. En tiedä onko Cohen ajatellut ollenkaan sitä, että kun antaa taiteensa avaimet tuottajalle, jää samalla tuottajan vangiksi. Ehkä se on unohtunut Cohenilta sessioissa, joissa on varmaan ollut ylettömän hauskaa, onhan paikalla ollut koko kaupungin parhaat soittajat ja bilettäjät. Paljon kauniita naisia, paljon juotavaa ja paljon ”savukkeita”. Jopa Bob Dylan ja Allen Ginsberg ovat mukana sessioissa.

Minusta tämän levyn suurin ongelma on se, ettei tämä oikeastaan edes ole Cohenin levy, vaan Phil Spectorin. Cohen on vain mukana laulamassa keskinkertaisia rakkauslauluja, jotka toistuvasti hukkuvat Spectorin ylenpalttisten äänivallien alle. Myös lyriikat jäävät selvästi Cohenin parhaista teksteistä. Äänitys on mahtipontinen, ainakin vinyylillä monissa kohtaa puuroutuva, taustat ajoittain tuskattuvan siirappisia ja viihteellisiä. Spectorin musiikin tunnistaa sellainenkin, joka ei musiikista mitään tiedä, niin dominoivia ja läpitunkevia ovat hänen musiikilliset koukeronsa. Spector on maineensa veroinen, tavallaan hän on pop-musiikin nero. Hänen tapansa luoda kuorrutettuja ja vaikuttavia äänivalleja on erittäin omaleimainen ja toimii erinomaisesti monien artistien levyillä, esimerkiksi John Lennon hyötyi paljon Spectorin studioteknisistä ratkaisuista. Niinpä tällä ns. Leonard Cohen -levyllä useissa kappaleissa kuulen takautumia Spectorin aikaisemmin tuottamista levyistä.

Minusta Cohen on tehnyt pahan virheen palkkaamalla Spectorin levynsä tuottajaksi. Cohenin musiikin syvin ja aidoin elementti on melankolia. Cohen on yleensä parhaimmillaan yksinkertaisissa puitteissa: mies ja kitara ja loistavat lyriikat, muuta ei yleensä tarvita. Spector taas on barokki-taiteilija: kaiken pitää olla iloista, suureellista ja välillä jopa yliampuvan mahtipontista. Minusta näiden miesten musiikilliset maailmat ovat yhteensovittamattomat ja siksi yhteistyön tulos on niin onneton. Varmaan moni Spector -fani pitää tästä levystä, tottakai, onhan tämä sitä Philiä itseään. Luultavasti jotkut Cohen -fanitkin pitävät tästä levystä. Minusta tämä levy on kuitenkin täysin epäonnistunut kokeilu.  Annan kuitenkin ylimääräisen plussan hienosta kansitaiteesta. Tyylikkäässä kansikuvassa Playboy Cohen on polynesialaisessa baarissa kahden erittäin viehättävän neitosen kanssa ja huomatkaa!…se toinen heistä, jumalaisen ja mystisen kaunis, on…legendaarinen…. SUZANNE!

Upean artistin epäonnistunut kokeilu !    * * *

Harri Huhtanen 2007