Bob Dylan: Nashville Skyline 1969

bob_dylan-nashville_skyline-traseraVallankumouksellinen 1960-luku lähestyi loppuaan. Dylan olisi voinut olla Woodstockin päätähti, muttei halunnut olla missään tekemisissä kukkaiskansan suurtapahtuman kanssa. Rockin Shakespeare oli totaalisen muuttunut mies. Dylanista oli tullut onnellinen perheenisä, hän ei halunnut olla ”sukupolven äänitorvi”, vaan oman tiensä kulkija, individualisti, kuten aina aikaisemminkin. Niinpä hän etsi innoitusta Nashvillestä ja päätti levyttää hyväntuulisen country-levyn.

Ymmärrän hyvin miksi Nashville Skyline (1969) oli ja on vaikea levy kriitikoille ja monille Dylan-diggarille. Se on niin totaalisen erilainen kuin esim. rock-kauden (1965-66) psykedeelis-anarkistiset levyt. Sanoitukset ja sävelmät noudattelevat aika paljon country-traditiota. Ei mitään monimutkaista tai häiritsevää. Pintapuolisesti laulujen tärkein sisältö tuntuu olevan se, että rakas pysyisi vierellä vielä seuraavankin yön ja että huhut pettämisestä eivät olisi totta.

Jos Nashville Skylinea vertaa Dylanin lady7spfrontaikaisempiin levyihin syntyy tilanne, jossa levyn arvoa on erittäin vaikea hahmottaa. Jos haluaa ymmärtää mihin Dylan on Skylinella pyrkinyt ja mitä hän mahdollisesti on saavuttanut, pitää levyä tarkastella muusta Dylan-tuotannosta erillään. Jopa silloinkin levyn heikkoudet tulevat kiusallisesti esille. Mukaan on otetty liian monta keskinkertaista tai jopa huonoa kappaletta. Pitkä minuus tulee myös siitä, että vain 27 minuutin kestoista tuotetta myydään albumina.

Syväkuuntelussa ja nimenomaa unohtaen mitä kaikkea Dylan on levyttänyt ennen ja jälkeen Skylinea, levyn arvokas ydin alkaa kuitenkin hahmottua. Lay Lady Lay ja Tonight I’ll Be Staying Here With You ovat komeita sävellyksiä ja vaikka Girl From The North Country oli julkaistu jo aikaisemminkin, saa se uuden, mielenkiintoisen ulottuvuuden kun Dylan laulaa sen nimenomaa Johnny Cashin kanssa. Pidän myös kappaleista I Threw It All Away sekä Tell Me That It Isn’t True .

i_threw_it_all_away_single_coverIhan kelpo musiikkia tämä siis on. Remasteroidulla SACD-levyllä soundit ovat upeat. Kerrankin Dylan on elämäänsä tyytyväinen. Ehkä Dylan on tätä levyä ideoidessaan kysynyt itseltään: miksi kapinoida kun voi vain yksinkertaisesti tehdä hyvää musiikkia? Valitettavasti tällä levyllä hän ei ole vienyt tuota ideaa loppuun, vaan on tyytynyt nopeasti purkittamaan mitä hänellä sillä hetkellä on sattunut olemaan. 27 minuuttia ei kuitenkaan riitä, varsinkin kun puolet kappaleista on esityksinä ja sävellyksinä keskinkertaisia. Toki tämä on parempi levy kuin seuraavana vuonna julkaistu Self Portrait (1970), mutta ei kovin paljon parempi.

Siirtymävaiheen albumi   * * * ½

Harri Huhtanen 2007

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s