Pink Floyd: More 1969

Psykedeelinen musiikki syntyi Lontoon underground-piireissä 1960-luvun puolivälissä. Tämän musiikkisuuntauksen merkittävin edustaja oli Pink Floyd -niminen yhtye, joka Syd Barrettin johdolla lähti tutkimaan ihmismielen syvimpiä sopukoita musiikin ja lyriikan keinoin. Syd Barrett käytti aktiivisesti LSD:tä ja muita huumeita, jotka koituivat myöhemmin hänen tuhokseen. Bändin muut jäsenet ovat näihin päiviin saakka kieltäneet käyttäneensä huumeita.

more-frontVuonna 1969 Pink Floyd teki Roger Watersin johdolla soundtrackin Barbet Schroederin elokuvaan MORE. Elokuva kertoo saksalaisesta Stefanista, joka värikkäiden vaiheiden jälkeen päätyy Ibizan saarelle, jossa hän kuolee huumeiden yliannostukseen.

Pink Floydin elokuvaan tekemä soundtrack on bändin kollektiivinen työ, mutta sävellyksistä ja lyriikoista vastaa suurimmaksi osaksi Roger Waters. Musiikillisesti ja lyriikoiltaan soundtrack-albumi on pintapuolisesti tarkastellen sirpaleinen, mutta näistä sirpaleista muodostuu paikoitellen erittäin vaikuttava ja elämänmakuinen kokonaisuus.

pink-floyd-soundtrack-from-the-film-more-2c06404096Hyvä taiteilija voi eläytyä muiden ihmisten kohtaloihin ja jopa kuvata niitä vakuuttavasti, vaikkei itse olisi kokenut sanoja asioita. Watersin lyriikat ja koko bändin musiikki menee tällä levyllä parhaimmissa kappaleissa todella syvälle. Koko teos on yllättävän kliininen kuvaus siitä, miten huumeet vääristävät ajattelun ja todellisuuden. Huumeiden käyttäjä kokee autuuden ja onnen hetkiä, mutta seuraavassa hetkessä kaikki voi olla ahdistavaa kaaosta. Epäilen, että Waters on ammentanut tämän levyn huikeat lyriikat seuratessaan hyvän ystävänsä Syd Barrettin vaipumista yhä syvemmälle omiin huumehuuruisiin fantasiamaailmoihinsa. Parhaimmillaan Waters on tällä levyllä niin hyvä, että minun on vaikea uskoa, että hän olisi kyennyt ammentamaan näin hienoja tekstejä pelkästään Schroederin elokuvaa katsomalla.

Green Is The Colour on yksi Watersin kaikkien aikojen parhaista kappaleista. Siitä kirjoittaessa oikeastaan sanat loppuvat, sillä vaikka kappale on tietyllä tavalla arkipäiväinen rallatus, on kokonaistunnelma toisaalta täysin ainutlaatuinen ja johdattaa kuulijan aikaan jota ei enää ole (eikä taida koskaan enää tullakaan) – viattomuuden aikaan.

Heavy hung the canopy of blue
Shade my eyes and I can see you
White is the light that shines
Through the dress that you wore
She lay in the shadow of a wave
Hazy were the visions overplayed
Sunlight on her eyes but moonshine
Made her cry everytime
Green is the color of her kind
Quickness of the eye
Deceives the mind
Envy is the bond between
The hopefull and damned

Seuraavana kuultava Cymbaline on myös upea kappale:

The path you thread is narrow
And the drop sheer and very high
The ravens all are watching
From a vantage point nearby
Apprehension creeping
Like a tube train up you spine
Will the tihgtrope reach the end
Will the final couplet rhyme

pink-floyd-more-23Kontrastina lyyrisille tunnelmapaloille on levyllä muutamia varsin psykedeelisiä Wrightin ja Masonin instrumentaaleja, jotka voi tulkita huumetrippien ahdistavien jaksojen kuvaukseksi (esim. Up The Khyber sekä todella vaikuttavat Main Theme ja Quicksilver).

Teemallisesti More on siis varsin hyvin rakennettu. Valitettavasti muutamia mokia on kuitenkin päässyt livahtamaan levylle. The Nile Songin ja Ibiza Barin intro kuulostavat aivan samasta puusta veistetyltä ja muutoinkin kappaleiden rähjäinen yleissoundi istuu mielestäni vähän huonosti tälle levylle. Nämä kappaleet kuulostavat hutaisten tehdyiltä. Sama ongelma piinaa More Bluesia, jonka funktio tällä levyllä jää minulle täysin hämärän peittoon, sillä kappale kuulostaa lonkalta vedetyltä blues-harjoitelmalta, joka normaalitilanteessa olisi päätynyt hyllytetyn, 40 vuotta myöhemmin julkaistavan lisämateriaalin joukkoon.

Moren avaa komeasti luonnon rauhan ja mystisten tunteiden “ylistys” Cirrus Minor . Aivan liian lyhyeksi jäävä päätöskappale Dramatic Theme on rytmillisesti mielenkiintoinen ja tempaa kuulijan mukaan hypnoottiseen ja surrealistiseen maailmaansa.

Jos Moren 13 kappaleesta ottaisi pois 3-4 keskinkertaista, hutaisten tehtyä ja kokonaisuuteen huonosti istuvaa harjoituskappaletta, olisi jäljellä jäävän albumin musiikillinen ja teemallinen kokonaisuus aika huikea! More on kuitenkin vain se mikä se on, vahvuuksineen ja puutteineen. Levyssä, joka jaksaa kiehtoa vielä 30 kuunteluvuoden jälkeen on kuitenkin pakko olla jotain ainutlaatuista!

Parhaiden kappaleiden ansiosta hyvä levy   ♥ ♥ ♥ ♥

Harri Huhtanen 2008

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s