Torstai 10.1.2019
Olin vieraillut Potsdamissa vuonna 2017. Siksi Fredrik II Suuren palatsi ja huilunsoittoharrastus olivat tuoreessa muistissani. Ostin jopa Potsdamista CD:n jossa on Fredrik Suuren huilusävelteoksia. Siksi pohtiessani tammikuisen Helsingin matkan kohteita, sattui Vera Plosilan torstai-illan konsertti juuri sopivaan ajankohtaan. Helsingin Musiikkitalon mainoksessa ilmoitettiin että konsertissa kuultaisiin mm. Heinrich Graunin, Carl Bachin ja Johann Quantzin teoksia. He olivat Fredrik Suuren 1700-luvun aikalaisia. Konsertissa Vera soittaisi traversoa eli poikkihuilua ja Villasenor klavikordia eli pianoa edeltänyttä kosketinsoitinta. Konsertti esitettäisiin Camerata -salissa, joka oli musiikkitalon pohjakerroksessa sijaitseva pienempi sali. Konserttiin oli vapaa pääsy ja siksi olin vähän huolissani paikkojen riittäväyydestä ja soitin asiaa tiedustellakseni esitteen numeroon. Luulin että numero johtaisi asiakaspalveluun, mutta suureksi yllätyksekseni puhelimeen vastasikin itse maestro eli Vera Plosila! Hänkin tuntui vähän hämmentyneeltä että joku vieras hänelle soitti, voi olla että hänen numeronsa oli tullut esitteeseen vahingossa.  Vera oli kuitenkin ystävällinen ja vakuutteli että salissa olisi kyllä hyvin paikkoja, koska “todennäköisesti paikalle tulee vain muutama ystäväni ja joitain sukulaisia”.  Kiittelin häntä ja luin esitteen uudestaan. Siinä luki: “traversonsoiton A-tutkinto” eli kyseessä olikin Sibelius -akatemian tutkinto, jonne nyt vaan yleisö pääsi mukaan eli vähän samantapainen tilaisuus kuin tohtorinväitös -tilaisuudet yliopistolla.

Illalla tutustuimme siis ensimmäistä kertaa vuonna 2011 valmistuneeseen ja lähes 200 miljoonaa euroa maksaneeseen Musiikkitaloon, jossa lattianeliöitä on hulppeat 36 000!  Sisätilat olivat vaikuttavat, kellarikerros kuitenkin huomattavasti vaatimattomampi. Nopeasti Cameratan edessä huomasin että Vera oli joko aivan aiheetta vähätellyt konserttinsa kiinnostavuutta sillä 240-paikainen Camerata Sali tuli lähes täyteen tai sitten hänellä oli todella paljon ystäviä ja sukulaisia! Istuimme aluksi muistaakseni kolmannessa rivissä keskellä kun yhtäkkiä siihen ilmaantui kolme arvokkaan näköistä 50-60 -vuotiasta henkilöä nuottivihkot käsissään. He ilmoittivat olevansa konsertin arvioijia ja että kyseiset paikat oli varattu heille!

Konsertissa Vera ei antanut opettajien häiritä soittoaan tai sitten hän vain oli hyvä kätkemään jännityksensä. Soitto kuulosti luontevalta, alkupuolen teokset olivat ehkä vähän “jäykkiä”, mutta sitten loppua kohden, kun lavalle asteli lisää soittajia, tunnelma ja Veran soitto vapautui entisestään. Ilmeisesti hän läpäisi tutkinnon, koska en nähnyt opettajien käyttävän “punakynäänsä” konsertin aikana.

Hieno ja erikoinen kokemus!  Seuraavaksi pitää vain varata liput pääsaliin, jossa akutisiikan pitäisi olla loistava ja muutoinkin pääsali lienee kokemisen arvoinen jo noin ihan visuaalisestikin!

Teksti ja kuvat:  Harri Huhtanen 2019