Perjantai 11.1.2019
Venäläiset rakensivat Aleksanterin teatterin Bulevardille jo vuonna 1880. Valtaosa näytöksistä oli aluksi venäjänkielisiä ja näyttämöseurueet tulivat Venäjältä. Suomessa kuitenkin kansallisaate teki tuloaan, tosin osittain ulkomaisin voimin. Maamme-laulun säveltäjä Fredrik Pacius (1809-1891) oli saksalainen, tosin hän ehti viettää suurimman osan elämäänsä Helsingissä, jossa hän opetti ja sävelsi musiikkia. Pacius kirjoitti mm. kaksi oopperaa, joista huonoimmin tunnettu on Loreley, jota pidettin jo omana aikanaan osittain vanhentuneena ja siksi olin aivan pölmistynyt törmätessäni tätä tammikuun matkaa valmistellessani ilmoitukseen siitä että Helsinki Ooppera ry. oli valmistanut Loreysta uuden version, 132 vuotta edellisen esityksen jälkeen! Hankin liput, koska halusin tutustua Aleksanterin teatteriin, joka jo rakennuksena oli kokemisen arvoinen ja lisäksi teos oli niin erikoinen ja harvinainen, että pakkohan se oli nähdä, varsinkin kun esityksiä järjestettäisiin vain kourallinen (11.1. -19.1.19) eli uutta tilaisuutta ei tulisi.

Kokemushan tämä ensi-iltanäytös sitten oli isolla K:lla!  Teatterin sisätiloissa tuntui kuin olisi kertaheitolla siirtynyt Dostojevskin ja Tolstoin maailmaan. Ainoa joka muistutti siitä ettei oltu keisarinajan Pietarissa oli täpötäyden ravintolalämpiön jokaisessa nurkassa kuulunut suomenkieli. Jossain nurkassa tosin kuulin ruotsia ja englantiakin, mutta venäjää salissa en kuullut puhuttavan.

Itse näytös oli komea, varmaan paljon komeampi kuin 1800 -luvun alkuperäisversio. Iso orkesteri oli lavan alla ja eturivistä näin kaikki soittajat. Laulajien puvustus oli mukavalla tavalla teoksen aikaa vastaava eli ei mitään kikkailua modernilla tai liian monotoonisella vaatetuksella.  Olen käynyt vain muutaman kerran elämässäni oopperassa, joten olen ehkä huono arvioimaan laulusuorituksia, mutta hyviltä ne kuulostivat, varsinkin Lenorena esiintynyt Saara Kiiveri lauloi todella puhtaasti.  Näyttämölavasteet ja valaistus olivat myös kohdallaan. Oikeastaan kaikki muu esityksessä tuntui minusta hienolta paitsi itse kertomus ja teksti.  Huh, se oli niin naivi ja pölyttynyt. Mutta sitähän ei voinut muuttaa. Se edusti omaa aikaansa eli romantiikkaa sen ehkä huonoimmassa muodossa. Siksi en lähde tässä kertomaan esityksen juonta, koska silloin tekisin karhunpalveluksen muutoin niin upealle esitykselle.

Yleisö taputti innolla lopussa, eikä suotta. Esityksen lavallepanoa oli valmistellut yli 100 ihmistä ja tyylipuhtaan kokonaisuuden he olivatkin saaneet kasaan ikivanhasta, pahasti pölyttyneestä ja parhaat päivänsä jo yli 100 vuotta sitten nähneesta teoksesta.

Teksti ja kuvat:  Harri Huhtanen 2019