Göstan viimeiseksi levyksi jäi hänen kuolinvuonnaan julkaistu Hopeahääpäivä (2003),
joka oli laadullisesti selvästi parempi kuin muutamat sitä ennen ilmestyneet, vähän turhan hätäisesti kokoon kasatut levyt. Kun levymyynti oli 2000-luvun alussa Suomessakin, suoratoista-palveluiden ilmestyttyä markkinoille, dramaattisesti vähentynyt, tuli Göstalle ja levy-yhtiölle pieni paniikki. Levyjä piti tehdä nopeasti ja paljon, jotta edes jotain jäisi ”laariin”.  Tämä oli ikävää, sillä Leavings -albumien huolellisempi valmistelu olisi todennäköisesti jättänyt perinnöksi laadukkaamman Leavings -katalogin. Nyt Leavingsien loppupään levyt ovat laadullisesti ja sisällöllisesti heikkotasoisempia kuin alkupään ja erityisesti kekivaiheen albumit. Onneksi viimeiseksi jäänyt albumi, Hopeahääpäivä, pärjää paremmin Leavingsien parhaiden levyjen rinnalla. Se ei missään tapauksessa ole Göstan paras levy, eikä varmaan nouse edes TOP3 kastiin, mutta sanotaan niin ,että jotain alkuaikojen viehätystä Hopeahääpäivässä on. Göstahan ei tiennyt kuolevansa, mutta silti levyllä on kappaleita, joita kuunnellessa nyt jälkikäteen tulee sellainen tunne että hän aavisti että loppu on lähellä. Bändikaverit kertoivat kuitenkin Timo Forssin  biografiassa Gösta Sundqvist, Leevi and the Leavingsin Dynamo (2017)  että studiossa Gösta vaikutti hyväkuntoiselta ja piristyneeltä, hänellä oli paljon suunnitelmia tulevaisuuden suhteen. Mutta ne kaikki jäivät haaveeksi, koska ”noutaja” tuli ja vihelsi pelin poikki. Hopeahääpäivä oli ilmestynyt kesäkuussa 2003 ja edeltäjiensä tavoin sen myynti jäi vaatimattomaksi.  Niinpä Gösta halusi buustata levyä ja otti heti kesälomien jälkeen yhteyttä bändikavereihinsa ja ehdotti paluuta studioon. Bändin kitaristi Juha Karastie ja basisti Rife Paananen kertoivat molemmat Forssille että tuntui uskomattomalta kun sitten vähän myöhemmin tulikin puhelinsoitto, jossa kerottiin että Gösta oli kuollut. Karastie kertoi: ”Gösta oli (silloin) luomisvoimansa parhaassa terässä, urheilushortsit jalassa, aivan innoissaan ja kybällä mukana. Hänessä ei näkynyt pienintäkään väsymyksen merkkiä, oikeastaan päinvastoin. Hyvin vietetyn kesän jälkeen hän oli jopa hieman fitimmässä kunnossa”. Viimeisellä levyllä on muutama kappale, joista voi jälkeen päin spekuloida että ne viittaavat loppuun, mutta ehkäpä sellainen analyysi on väärin, koska Gösta oli alusta lähtien ollut tarinankertoja ja kuolemasta kertovissa lauluissaan hän oli yleensä kertonut pienten ihmisten murhenäytelmistä, joista hän oli lukenut lehdestä tai kuullut tutuiltaan. Niinpä haluan uskoa että Göstan viimeisen levyn tunnelmia kuvaa kuitenkin parhaiten ratkiriemukas Kaupungin tavoitelluin remonttimies, kappale jollaisen pystyy kirjoittamaan ainoastaan Gösta Sundqvist, omanlaisensa nero ja suomalaisen lyyrikan kehittäjä, jonka perintö elää vuosi vuodelta voimakkaampana.

Harri Huhtanen 2019