Jelgavan matka 3.8.2019 – osa 2

Jelgavan rautatieasemalta on kahden kilometrin kävelymatka Jelgavan palatsille. Suurin osa matkaa kulkee tylsiä pääkatuja pitkin. Zemgales prospekts on Rautatieasemalta lähtevän kadun nimi ja noin puolivälissä sen nimeksi vaihtuu Akademijas iela. Matkalla on muutama kirkko, mutta enimmäkseen näkymät olivat kovin ”stalinistisia”, aivan erilaisia kuin paljon pienemmässä Siguldassa, jonka talkokanta oli vähän samantyyppistä kuin pohjoismaissakin.  Liela ielaa  päästään sillan yli linnasaareen, jossa mahtava palatsi sijaitsee. Kun puolen tunnin kävelyn jälkeen pääsimme palatsille, jonka oli netissä ilmoitettu olevan yleisölle auki, alkoivat ongelmat. Opasteita ei ollut palatsin sisääntulossa. Valtavan suurella palatsinpihalla ei myöskään ollut opasteita. Kokeilemme erästä palatsiin johtavaa ovea, joka oli  auki. Sisällä ei ollut ketään. Lopulta löytyy siivooja, joka ei osannut englantia ja joka vastasi kaikkiin kysymyksiin vain ”nada”. Turisteja ei näkynyt missään. Palatsiin ei siis ollut pääsyä 3.8.19. Palatsin pohjois- että länsipäädyt olivat huputettuja eli ilmeisesti restaurointi oli sulkenut palatsin väliaikaisesti. Harmitti, mutta minkäs teit! Jouduimme tyytymään ulkotilojen kuvaamiseen. Mutta kyllä oli valtavan kokoinen palatsi!  Jo sen ympärikävelyyn kului aikaa yli 10 minuuttia!

Koska suunnitelmat menivät uusiksi ja olimme kuitenkin varanneet Jelgavaa varten koko päivän eli ei huvittanut suoraan lähteä takaisin Riikaan, vaikka sielläkin nähtävää riitti, niin suuntasimme läheiselle Pasta -saarelle. Koska en osaa latviaa en tiedä mitä tuo Pasta tarkoittaa, tiedän vain ettei se tarkoita ruokaa nimeltä pasta! Saarella oli kuitenkin useampikin mukava ulkoilmakahvila ja vain muutaman euron maksava iso tuoppi vahvaa latvialaista olutta kummasti lievitti pettymystä. Yllätyksenä saimme palatsikokemuksen tilalle Pasta -saarella siihen aikaan järjestetyn hiekkapatsas -näyttelyn. Siellä oli toinen toistaan komeampia hiekkapatsaita, joissa oli kuvattu Kleopatraa, Baabelin tornia, itämaisia kameliratsastajia jne. Ei siis mitään Latviaan tai Balttiaan viittaavia aiheita, vaan kaukomaiden ja historian eksotiikkaa. Se tuntui todella yllättävältä.

Paluumatkalla tutustuimme vielä kaupungin kahteen historian museoon. Uudempi niistä sijaitsee Jelgavan Pyhän kolminaisuuden kirkon tornissa.  Aika lähellä sitä löytyy Jelgavan vanhin historian ja taiteen museo, nimeltään Gederts Eliass . Molempien museoiden näyttelyistä tuli sellainen vaikutelma että vauraimmillaan Jelgava on ollut 1700-luvulla, jolloin myös Jelgavan valtavan iso palatsi rakennettiin. Palatsin koko ei ole missään suhteessa kaupungin kokoon eli Kuurinmaan herttualla on täytynyt olla valtavat määrät rahaa käytössään, sillä todennäköisesti palatsia rakentamassa on ollut tuhansia työmiehiä. Toisaalta 1700-luvulla työvoima oli lähes ilmaista.

Tältä Jelgava näytti vielä 1800-luvulla. Kuvan kauniista puutaloista lähes kaikki tuhoutuivat 1900-luvun sodissa.

1900-luku oli äärimmäisen synkkää aikaa Jelgavassa. I ja II maailmansodan taisteluissa lähes kaikki kaupungin vanhat rakennukset hävitettiin. Neuvostovalta 1945-91 oli pysähdyksen aikaa ja tuhoutuneiden talojen tilalle kaupunkiin rakennettiin valtava määrä toinen toistaan rumempia asuintaloja, joista osa on nykyään jo purkukuntoisia. Vasta Latvian uudelleen itsenäistyttyä vuonna 1991 alkoi  paluu ”normaaliin”. Vanhaa 1700-luvun rakennuskantaa ei enää saada takaisin, mutta ehkäpä 2000-luvun arkitehdit ideoivat jotain täysin uutta ja kaunista kaupunkiin. Toivon myös että Stalinin aikaiset rumat tiili- ja betonikolossit puretaan ja korvataan kauniimmilla rakennuksilla. Jelgavasta tuskin tulee koskaan Baltian suurinta turstikohdetta, mutta ainutlaatuisen palatsinsa ansiosta kaupungilla on kuitenkin mahdollisuus kehittyä Latvian mittakaavassa merkittäväksi turistikohteeksi.

Harri Huhtanen 2020