Zagrebin matka 17.-24.10.2019 -osa 1

Kartassa alueen tärkeimmät kaupungit on merkitty tähdellä

Balkan on minulle kovin tuntematon alue. Alueen historia on varsin sekava. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen perustettiin sloveenien, kroaattien ja serbien  alueet yhdistävä kuningaskunta, jonka nimeksi vaihdettiin vuonna 1929 Jugoslavian kuningaskunta. Toinen maailmansota mylläsi aluetta raskaalla kädellä ja vähitellen Titon kommunistit saivat koko alueen hallintaansa. Diktaattori Tito onnistuikin yllättävän hyvin pitämään kasassa tilkkutäkkimäisen valtionsa, jossa oli useita uskontokuntia, useita eri kieliä, useita kansallisuuksia, useita erilaisia kulttuureja ja voimakkaita nationalistisia intohimoja, jotka kommunistinen Jugoslavia onnistui yllättävän pitkään tukahduttamaan. Jugoslavian yhtenäisuus oli pohjimmiltaan kulissi jota diktaattori hallitsi pelolla.  Jugoslavian 1980-luvun talousongelmat, Titon kuolema ja Neuvostoliiton hajoaminen käynnisti kymmeniä vuosia näennäisesti rauhallisena pysyneessä maassa valtavan yltiönationalismin aallon. Eurooppalaiset olivat jo tottuneet siihen, ettei Hitlerin kukistumisen jälkeen (1945) Euroopassa enää sodittu, mutta kun Balkanin “ruutitynnyri” 1990-luvun alussa räjähti saivat eurooppalaiset kokea että se barbaarisuus mikä vallitsi 50 vuotta aikaisemmin natsi-Saksassa ei ollutkaan pelkkä historian hämärä muisto, vaan ilmiö joka saattoi milloin tahansa putkahtaa myös nykyaikaan. Koko 1990-luvun ajan balkanilla serbit tappoivat kroaatteja ja muslimeja, kroaatit serbeja ja muslimeja ja muslimit serbejä ja kroaatteja! Kansanryhmien välinen patoutunut viha yllätti kaikki, koska Jugoslaviassa ei vastaavaa oltu missään vaiheessa koettu. Koska konflikti muuttui 1990-luvun kuluessa yhä verisemmäksi liittyi NATO ja erityisesti taustavaikuttaja USA sotaan ja lopulta 2000-luvun alussa saavutettiin alueella rauhantila.

Bosnian osalta lopputulos oli kuitenkin hyvin omituinen, sillä sinne syntyi hyvin monimutkainen hallinto, jonka virkakoneisto on niin raskas että pelkkä hallinnon ylläpitäminen syö suuren osan “valtion” budjetista. Sotien lopputuloksena Slovenia itsenäistyi jo 1991 ja Kroatia 1992. Serbia piti itseään koko ajan Jugoslavian mantelinperijänä eli sen ei tarvinnut itsenäistyä, koska Serbian oman tulkinnan mukaan se hallitsi edelleen koko Jugoslavian aluetta, mutta näin ei siis ollut enää vuoden 1991 jälkeen.  Ongelmallinen alue oli myös Kosovo. Albaanivetoinen Kosova julisti itsenäisyytensä vuonna 2008, mutta Serbia ei ole tätä hyväksynyt ja tilanne Kosovon itsenäisyyden suhteen on edelleen ratkaisematon. Sitten on vielä Jugoslavian eteläisin valtio Makedonia, joka myös ilmoitti 1991 itsenäisyytensä. Pitkään kesti kuitenkin ennen kuin mitään järjellistä ratkaisua saatiin aikaiseksi. Erityisesti naapurivaltio Kreikka  ei hyväksynyt nimitystä mutta pitkällisissä neuvotteluissa päästiin kuitenkin Kreikan kanssa yhteisymmärrykseen siitä ,että alue voisi olla itsenäinen kunhan nimi ei ole Makedonia. Kompromissiratkaisu oli nimittää alue Pohjois-Makedoniaksi.                 

Harri Huhtanen 2021

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s