Kansainvälisestikin on kirjoitettu jo pitkään siitä, että Rock on kuolemassa pois. Sen sijaan paljon vähemmän on kirjoitettu siitä, että ylipäätään myös bänditoiminta on tavallaan hätää kärsimässä.  Enkä nyt puhu Koronan aiheuttamassta keikkakadosta, vaan pidemmän linjan kehityksestä ja ilmiöstä josta Oskari Onninen kirjoitti aivan hiljattain pitkän ja hyvän artikkelin, joka julkaistiin mm. Satakunnan Kansassa (29.4.2021). Tässä kaksisivuisessa artikkelissa Onninen tarkastelee ilmiön kehitystä kylläkin ensi sijaisesti vain Suomessa ja pelkästään myyntitilastojen valossa. Suomen 2010-luvun myyntitilastot, joissa nykyään huomioidaan kattavasti myös verkkokuuntelu, osoittavat selvästi kaksi ilmiötä: bändijulkaisujen määrä TOP100 -listalla on vähentynyt 2010-luvulla ja uusien bändien osuus myynnistä on pysynyt tasaisen pienenä. Voimakkaimmin ovat 2010-luvulla kasvaneet Fiitit (tarkoittaa äänitettä jonka bändi tai artisti on tehnyt vierailevan tähden kanssa).

Todellisuudessa myyntitilastojen tarkastelu ei kuitenkaan kerro siitä mikä on tilanne kellaribändien suhteen. Onko niitä nykyään vähemmän, saman verran tai enemmän kuin aikaisemmin? Onnisella on epäsuora vastaus tähänkin kysymykseen. Hän on haastatellut mm. Johanna -kustannusyhtiön Minna Koivistoa , joka toteaa tilanteesta näin: “Kyse ei ole siitä, ettenkö haluaisi signata bändejä, vaan siitä ettei niitä yksinkertaisesti ole” . Tämä on yllättävä lausunto, sillä tähän saakka minäkin olin ajatellut, etteivät levy-yhtiöt mielellään enää kiinnitä bändejä, vaan mieluummin yksittäisiä artisteja. Koiviston mukaan näin ei siis ole ja jos tämä on totta viittaa se siihen, että myös bändiäänitteiden tarjonta olisi vähentynyt mikä puolestaan viittaa siihen että ylipäätään uusia bändejä olisi Suomessa entistä vähemmän. Tämä tosin on ns. epäsuoraa päättelyä, jonka todistusvoima ei välttämättä ole kovin hyvä.

Itse haluan tarkastella kehitystä  vähän kansainvälisemmin.  Eurooppalaisia nettiradiota kuuntelemalla minulle on tullut sellainen tuntuma että ainakin Keski-Euroopassa rock ja proge elävät ja voivat hyvin, tosin nykyään ehkä enemmän marginaalissa kuin vaikkapa 1960- ja 1970-luvuilla.  Nettiradioista bongaamani minulle ja varmaan lähes kaikille suomalaisille tuntemattomat bändit ovat sellaisia, joilla ei yleensä ole sopimusta minkään levy-yhtiön kanssa, vaan he julkaisevat musiikiaan digitaalisena useilla eri sosiaalisen median alustoilla.

Missä bänditoiminta siis enää kukoistaa kellarien lisäksi?  No, tietenkin keikkalavoilla!  Viimeistään Korona-aika on todistanut miten tärkeitä fyysiset live-keikat ovat. Ei tietokoneen ruudulta kuunneltu striimikeikka vastaa sitä minkä kokee aidossa keikkaympäristössä. Lisäksi yksittäiset artistitkin tarvitsevat ympärilleen sen bändin kun tulevat festarilavalle tuhatpäisen yleisön eteen.  

Kysymykseeni bändien tulevaisuudesta vastaan siis, että kyllä bändejä tarvitaan tulevaisuudessakin, erityisesti keikkaympäristössä. Valitettavasti vain bändien 1970-luvun listadominanssi lienee taaksejäänyttä aikaa, sillä yksittäinen artisti joka tuottajan ja koneiden kanssa väsää studiossa tarttuvan räp- tai pop-biisin menee jatkossakin listojen kärkeen ja pysyy siellä, koska ei suurta yleisöä koti- tai matkakuuntelussa kiinnosta kenen toimesta ja miten ja millä vehkeillä ne biisin taustat on tehty. Pääasia on se artistin laulu ja että biisi on “tarttuva”.

Harri Huhtanen 2021