H-hetkellä Kulttuuritalolle saapuivat lopulta vain hardcore proge-harrastajat tai siltä se ainakin näytti paikan päällä. Yli 90% yleisöstä oli miehiä ja lähes yhtä moni oli 50+ vuotiaita. Toisaalta se oli hyvä, tuli ikään kuin “kotoinen” olo kun tunsi olevansa joukossa, joka tiesi jotain kaukaisista 1960- ja 1970-luvuista.  Heille ne olivat totta eikä vain jotain epämääräistä historiaa. Hienointa illassa oli se, että yli neljän tunnin musisoinnin jälkeen (keikka päättyi vasta klo 23.15!) nuo kaukaiset ajat olivat muuttuneet taas “lihaksi ja vereksi”. Enpä muista koska olisin viimeksi ollut (tai olenko ollut koskaan?) konsertissa, jossa kuulen niin pitkään pelkkiä instrumentaali-esityksiä sekä niin pitkiä kitarasooloja. Se oli musiikkia kaukaiselta ajalta jolloin kappaleet olivat monimutkaisia ja soittajat kilpailivat siitä kuka pystyi soittamaan pisimpään ja improvisoimaan monimutkaisimman soolon.

Tulen kirjoittamaan myöhemmin tästä konsertista syväluotaavia artikkeleita, mutta koska monelle jopa nämä bändit saattavat olla täysin vieraita niin siksi teidän ei hardcore-fanien kannattaa aloittaa tutustuminen aiheeseen Arto Pajukallion tänään (3.11.22) Helsingin Sanomissa julkaiseman mainion yleissivistävän artikkelin pohjalta:

https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000009159640.html

Harri Huhtanen 2022