Tässäpä hieno kuva! Neljä legendaa yhdessä hymysuin! Vasemmalta oikealle: Paul Simon, Leonard, Keith Richards ja Chuck Berry!

Vuosi 2016 oli kamala! David Bowie kuoli, Prince kuoli ja Leonard Cohen kuoli. Näistä kolmesta huippuartistista Leonard oli minulle läheisin.  Normaalisti suosikkiartistin kuoleman pitäisi johtaa siihen että fani kuuntelee entistä enemmän hänen levyjään, koska siitä kai koko artistin urassa on kysymys, että musiikki jäisi elämään artistin kuoleman jälkeenkin. Olin nähnyt Leonardin livenä Helsingin Hartwall Areenalla  vuonna 2010 ja siellä hän vaikutti ikäisekseen yllättävän pirteältä ja hyväkuntoiselta. Siksi Leonardin kuolinuutinen loppuvuodesta 2016 tuli minulle ja varmaan monille muillekin suurena yllätyksenä. Leonard oli juuri samana vuonna levyttänyt You Want It Darker -albumin.   Levy ilmestyi lokakuussa 2016 ja ehdin sen muutaman kerran kuunnella ennen kuin marraskuussa tuli tieto Leonardin kuolemasta. Siitä seurasi  itsellenikin yllättävä reaktio, lopetin levyn kuuntelun. Sitten vielä vuonna 2019 Leonardin poika julkaisi viimeiseltä levyltä ylijääneitä kappaleita levyllä Thanks For The Dance.  Ostin sen, mutta levy on minulla edelleen suojamuovissaan avaamattomana. En osaa kovin hyvin selittää tätä erikoista käytöstäni tässä asiassa ja kuulostaahan tällainen toiminta realistisesti ajateltuna aivan hölmöltä. Leonard oli kuolleessaan 82-vuotias eli siinä mielessä kuolema ei tilastollisesti ollut yllättävä. En tiedä, olisiko jonkinlainen selitys näin omituiselle käytökselle se, että olen halunnut ottaa ajallista etäisyyttä tapahtuneeseen ja näihin viimeisiin levyihin, jotta voin arvioida ne objektiivisemmin, ettei arvostelustani sitten  tule mitään fanin epätoivoista vuodatusta. Kelpaako tämä selitys?

Harri Huhtanen 2023    

Leonard Cohen  lopetti kiertueet vuonna 1993. Tämän jälkeen hän julkaisi vuosina 1994-2007 vain kaksi uutta studioalbumia. Cohenin tarkoitus oli jäädä eläkkeelle, olihan hän vuonna 2007 jo 73-vuotias. Hänhän oli alunperin ajautunut musiikkialalla ikään kuin “vahingossa” vasta 33-vuotiaana. Cohen oli Kanadassa pienten piirien suosikki, joka oli  julkaissut runokirjoja jo 1950-luvulla. Mutta koska runous myi huonosti päätti Leonard  (vähän vastentahtoisesti) esittää runojaan kitaran säestyksellä myös konserttitilanteissa.  Sitten onni potkaisi ja hän sai levytyssopimuksen erään maailman suurimmista levy-yhtiöistä eli Columbian kanssa. Columbia julkaisi hänen debyyttilevynsä vuonna 1967. Se ei noussut listojen kärkeen, mutta siitä tuli legendaarinen levy, joka takasi Leonardille pysyvän maailmanmaineen.

2000-luvun alussa Leonardin eläkekassaan oli kertynyt jo yli 5 miljoonaa dollaria, vaikka hän ei ollut keikkaillut vuoden 1993 jälkeen. Leonardin raha-asioita hoiti Kelley Lynch, johon Leonard luotti sokeasti ja joka oli ikään kuin “perheenjäsen”. Leonardin tytär Lorca oli vuonna 2004 tiettävästi ensimmäinen, joka huomasi mitä oli tapahtumassa ja kertoi asiasta isälleen.  Tämä “luotettava” Kelly oli nimittäin maksattanut omia kulujaan Leonardin luottokortilla yli 75 000 dollaria, tyhjentänyt hänen 5 miljoonan eläkekassansa ja kaiken huipuksi myynyt salaa Leonardin laulujen oikeuksia muille ja pitänyt myyntitulot itsellään!  Kun  kaikki Kelleyn hämäräbisnekset selvitettiin ilmeni että maailmankuulu Leonard Cohen olikin siinä vaiheessa jo lähes rahaton! Oikeudenkäynti kesti useita vuosia ja lopulta korkein oikeus tuomitsi Kelleyn maksamaan Leonardille 9 miljoonaa dollaria, mutta tuomio ei poistanut Leonardin ahdinkoa sillä manageri oli ehtinyt kuluttaa / kätkeä kaikki kavalletut rahat eli häneltä ei saatu korvaussummaa. Kelley tuomittiin vankilaan 18 kuukaudeksi, joka hänen aiheuttamaansa vahinkoa ajatellen tuntuu kovin lyhyeltä tuomiolta, varsinkin jos hänellä oli kuitenkin Leonardin miljoonat odottamassa jossain veroparatiisissa.  

Kun vuonna 2006 selvisi ettei Kelleyltä saada käytännössä mitään vaikka Leonard oli voittanut oikeusjutun, päätti Leonard ettei hän lannistu, vaan alkoi suunnitella pitkää maailmankiertuetta ja uusia levyjä. Myöhemmin – kun ilmeni miten suosittu hän oli vielä 2000-luvullakin – alkoi Leonard tarkastella tapahtunutta uudella tavalla. Ilman managerin petosta ja siitä seurannutta henkilökohtaista konkurssia Leonard ei olisi enää lähtenyt kiertueille eikä olisi tehnyt niitä hienoja levyjä, jotka hän ehti tehdä ennen loppuvuotta 2016, jolloin hän kuoli.  

Leonard esiintyi ympäri maailmaa isoilla areenoilla vuosina 2008-2010 ja sitten vielä vuosina 2012-2013. Lisäksi hän julkaisi kolme hienoa ja hyvin menestynyttä studiolevyä: Old Ideas (2012), Popular Problems (2014) sekä You Want It Darker (2016). Elämä on joskus yllättävää. Tuskin Leonard Cohenin uran loppukausi olisi ollut yhtä komea ellei manageri olisi varastanut hänen rahojaan!

Harri Huhtanen 2021             

Ja lopuksi vielä konsertin settilista ja tekijätiedot:

01 Bird On A Wire – Mato koukussa
02 Everybody Knows – Kaikki tajuaa
03 Ain’t No Cure For Love – Ei rakkauteen oo lääkettä
04  Take This Waltz – Valssi
05  I’m Your Man – Oon tuon mies
06  Suzanne –  Suzanne
07  Lover Lover Lover – Rakastaja
08  Story Of Isaac – Iisak
09  In My Secret Life – Salaa mielessäin
10  Democracy – Demokratia
–          väliaika 20 min.  –
11  Tower Of Song – Laulun linnoitus
12  Hallelujah – Halleluja
13  The Future – Huominen
14  Famous Blue Raincoat – Sininen sadetakki
15  So Long, Marianne – Erotaan
16  You Want It Darker – Sä vaadit mustaa
17  Anthem – Hymni
–          encore –
18  Dance Me To The End Of Love
 
Suomennokset, käsikirjoitus ja laulusovitukset: Mikko Koivusalo

Bändi (illan esiintyjät kuvassa vasemmalta oikealle):
Mikko Koivusalo  -laulu ja piano
Maria Hänninen – laulu, kitara ja viulu
Juki Välipakka – laulu, kitara
Jussi Lampi – laulu, rytmisoittimet

Teksti ja kuvat: Harri Huhtanen 2020

”Istumarumpuja” soittanut Jussi Lampi sanoi konsertin lopussa että tämä Cohen-projekti on heille tärkeä ja että valmisteluihin meni kaksi vuotta, mutta se kannatti silti. Sellainen vetää ”kriitikolta” kyllä vähän maton alta, varsinkin kun tilanne on se mikä on eli LC:tä emme koskaan enää tule näkemään konsertoimassa Suomessa tai jos näemme niin kyseessä on nykyisin suosituksi tullut hologrammi -hahmo. Nykyäänhän taiteilijan elämää voi jatkaa siten että lavalla on live- bändi ja artisti itse on lavalla kolmiulotteisena hologrammina. Aika makaaberia, mutta jotkut arvostavat sellaisiakin konsertteja. Ainakin Elvis  on Amerikassa jatkanut kiertueitaan hologrammina!

Eli päädyin nyt siihen, etten kirjoita tähän mitään negatiivista, vaan kirjoitan vain niistä asioista, jotka konsertissa olivat hyviä.

Maria Hänninen oli positiivinen yllätys!  Hieno persoonallinen lauluääni, viulu hienosti hallinnassa ja myös akustisen kitaran soitto kuulosti komealta! Maria on oikea Artisti isolla A:lla! Mikko Koivusalolle kiitos laulujen suomennoksista ja muutamista kiinnostavista välispiikeistä, joissa tuli sellaista tietoa jota minulla ei vielä ollut. Koivusalo esim. kertoi, että kaikkiaan LC olisi kirjoittanut Hallelujah  biisiinsä yli 80 säkeistöä, vaikka julkaistulle levylle niistä päätyi vain neljä!  Uutta tietoa minulle oli myös se, että yllätysencorena kuultu Dance Me To The End Of Love  liittyisikin natsien keskitysleireillä kuolleisiin juutalaismuusikoihin. Ylipäätään encore taisi olla konserttin huippukohta. Iältään 50+ turkulaisteatteriyleisö ei missään vaiheessa riehaantunut, mutta aplodeita ja takaisintaputuksia tuli sen verran että esiintyjät näyttivät tyytyväisiltä iltaan. Ja syystäkin, koska Helsingissä viime vuonna katsomo ja yleisömäärä oli pienempi, mutta kulttuurikaupunki Turussa kaikki on toisin, sillä 250-paikkaisen Pienen Näyttämön kaikki kolme konserttia ovat lähes loppuunmyytyjä!

Text and Photos:  Harri Huhtanen 2020    

En ole koskaan aikaisemmin ollut Leonard Cohenin tribuuttikonsertissa. Sen sijaan olen nähnyt Mestarin livenä Helsingin Hartwall Areenalla vuosina 2008 ja 2010 ja niistä upeista konserteista minulla on edelleen varsin elävät muisti- ja kuulokuvat.

Ehkä on nyt syytä selvittää vähän terminologiaa tai siis miten minä nämä termit hahmotan.

Tribuuttikonsertti tarkoittaa minulle sitä että ei pyritä jäljittelemään suoraan alkuperäistä esittäjää, vaan esitetään hänen kappaleitaan osittain tributoijan omista lähtökohdista. Cover-esityksissä taas pyritään ikään kuin toisintamaan sekä artistin fyysinen hahmo että hänen tunnetut esityksensä. Näitähän bändejä kiertää tällä hetkellä maailmalla jo pilvin pimein: on mm. Abba-, David Bowie-, Pink Floyd-, Beatles-, Genesis-, Queen -cover bändejä.

Turussa 5.3.2020 esiintynyt kvartetti Koivusalo, Hänninen Väkipakka ja Lampi, joista tässä nyt käytän lyhennettä KHVL, on nimenomaan tribuuttibändi, koska kaikki heistä laulavat, kukaan heistä ei näytä tippaakaan Leonard Cohenilta ja kenenkään ääni ei muistuta Leonardin ääntä.  Laulut sen sijaan noudattelevat kohtalaisesti alkuperäisiä sovituksia.

Illan konsertissa huomasin sellaisen asian, että kun Dylan on ”helppo” tributoitava eli hänen klassikoistaan saavat monenlaiset ja monentasoiset esiintyjäryhmät kohtalaisen mukaansatempaavia esityksiä niin Cohen onkin ”vaikea”. Erityisen hämmentävänä koin sen kun kaikki neljä vuoron perään esittivät Cohenia. Niinhän tribuuteissa tehdään, mutta nyt kun laulajien äänet olivat kovin erilaisia kuin Cohenin niin jotenkin minä en saanut siitä kunnolla kiinni. Ehkäpä alkuperäiset esitykset soivat edelleen liian voimakkaina korvamatoina päässäni. En tiedä mikä olisi auttanut. Voimakkaampi irtiotto alkuperäisesityksistä?  En tiedä. Nämä ovat mietteitäni pari tuntia konsertin päättymisen jälkeen. Tätä täytyy nyt sulatella vielä eli palaan aiheeseen myöhemmin…

Harri Huhtanen 2020