Lauantai 8.3.2019

Hotellimaailmassa on jo pitkään ollut sama ilmiö kuin yritysmaailmassa ylipäätään: suuret ketjut valtaavat alaa ja itsenäisten pienten yrittäjien asema käy yhä tukalammaksi. Niinpä Tukholmassakin suurin osa hotelleista alkaa olla Scandic -ketjun omistuksessa. Halusin jotain yksilöllisempää ja päädyin tällä kertaa valitsemaan edelleen yksityisessä omistuksessa olevan Crystal Plaza hotellin, joka sijaitsee Birger Jarlsgatanilla, aivan Humlegårdenin puiston vieressä. Talo on rakennettu kahdessa vaiheessa 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. Hotellin mielenkiintoisimmat, pyöreät huoneet sijaitsevat talon kadulle vinosti suuntautuvassa ”paraatipäädyssä”, ne ovat tilavia ja huonekorkeus on vanhan ajan tyyliin hulppeat 4 metriä! Olin varannut huoneen 603, ylimmästä kerroksesta ja sieltä oli hieno näköala Birger Jarlsganille.

Päivän kierros suuntautui Skeppsholmeniin, jossa sijaitsee Östasiatiska Museet sekä Moderna Museet. Östasiatiska Museetin kokoelmat on sijoitettu pitkään, jo 1600-luvulla rakennettuun köysitehtaan rakennukseen. Museon esineet ovat suurelta osin peräisin Kiinassa jo 1920-luvulla matkustelleen Johan Gunnar Anderssonin laajasta yksityiskokoelmasta. En lähde tässä yhteydessä selostamaan mitä kaikkea museossa on, mutta sen verran asiaa avaan, että kokoelmat ovat hienot ja kiinnostavat, jopa henkilölle joka ei ole niinkään perehtynyt Kiinan yli 2000 -vuotiseen historiaan.

Moderna Museet sijaitsee aika lähellä Östasiatiskan museota ja siellä olen muistaakseni käynyt kerran aikaisemmin, tosin se käynti taisi tapahtua jo vuonna 1986 eli melkoisesti aikaa oli siis kulunut ensi visiittini jälkeen. Tämäkin museo alkaa ”moderni” -nimestä huolimatta olla ”vanha” eli on perustettu jo vuonna 1958. Tilat ovat hulppeat, mutta täytyy sanoa että monet suurista saleista ovat täysin alikäytössä, sillä tuntuu vähän hölmöltä astua noin omakotitalon kokoiseen saliin jonka seinillä on vain muutama hassu taulu tai jopa niin että ison salin keskellä on vain pari veistosta. Toisin oli englantilaisten kohutaiteilijoiden Gilbert & Georgen maksullisessa näyttelyssä, joka oli siellä vielä esillä. Gilbert & George ovat nykyisin jo yli 70-vuotiaita ja ovat saavuttaneet suurta mainetta ympäri maailmaa erikoisilla, valtavan isoilla ja värikylläisillä pop-tauluillaan. GG:n näyttelyissä mitään ei jätetä tyhjäksi eli seinät peitetään aina kokonaan näillä suurteoksilla ja kun niitä näkee kymmenittäin täytyy sanoa että näyttelyn kokonaisvaikutelma on aika voimakas. Osa tauluista on monimerkityksellisiä, osassa sanoma on selvä. Sodanvastaisuus ja huoli ympäristöstä ovat toistuvia teemoja, GG:n suhde uskontoon sen sijaan jäi minulle vähän hämärämmäksi, koska näyttelyn ”uskonnolliset” teokset voi yhtä hyvin tulkita ateistisiksi.

Pysyvän näyttelyn osalta suuren museon anti jäi paljon heppoisemmaksi. Ainoan poikkeuksen muodosti  minulle entuudestaan tuntematon taiteilija Miriam Bäckström (s. 1967), jonka futuristinen, ”koneneulottu”, kokonaisen seinän peittävä tapetti oli hyvin vaikuttava. Kaukaa katsoen näytti kuin teos olisi tehty lasista ja metallista ja vasta läheltä katsoessa pystyi toteamaan että kyseessä olikin pelkkä iso kangas!               

 Teksti ja kuvat:  Harri Huhtanen 2019      

Lauantai 12.1.2019

Helsingin upouusi Oodi -kirjasto oli avattu yleisölle joulukuussa 2018 eli pitihän siellä käydä! Rakennus on mykistävän kaunis ja erikoinen jo ulkoapäin ja mikä parasta, sisätilat ovat yhtä viehättävät. Paljon kaarevia pintoja ja epätavallisia tilaratkaisuja. Alakerrassa on elokuvateatteri, näyttelytiloja ja kahvila. Toisessa kerroksessa on useita harrastus- ja työtiloja. Vasta kolmannessa kerroksessa on itse kirjasto, joka on avara ja valoisa koko seinän kattavien ikkunoiden vuoksi. Paradoksaalisesti kaiken tämän arkitehtonisen loiston keskellä ainoa joka tuntuu jäävän vähälle huomiolle ovat itse kirjat, joita on hyllyissä niukasti ja paljon samoja nimikkeitä!  Silti paikalla on satoja ihmisiä ja tungos on kova. Selvästikin nämä ihmiset eivät ole rynnänneet kirjoja lainaamaan, vaan ovat tulleet katsomaan itse rakennusta ja sen mielenkiintoisia sisätiloja. Toivottavasti jatkossa myös kirjat saavat vähän enemmän huomiota, jottei koko hankkeessa mene lapsi pesuveden mukana.

Illallisen nautimme ryhmämme kiinalaisen jäsenen BH:n suosituksesta Mei Lin -ravintolassa Lönnrotinkadulla. BH kehui että tässä ravintolassa sai aitokiinalaista ruokaa ja ilmeisesti se piti paikkansa, sillä kun tulimme sisälle oli paikka ihan täynnä ruokailijoita, jotka meitä lukuunottamatta olivat lähes kaikki aasialaisia. Sanon aasialaisia, koska luulin että he kaikki olivat kiinalaisia, mutta kun viereisessä pöydässämme  kahdeksan henkinen porukka piti kovaa ääntä, niin valisti BH meitä ,että he olivat Etelä-Koreasta jossa yleensä nuorilla on tapana pitää kovaa mekkalaa ravintolassa.
Sen verran ”juntti” olen etten erota puhuuko henkilö koreaa vai kiinaa, japanin ja kiinan uskon erottavani, mutta ilmeisesti korean kieli on lähempänä kiinan kieltä kuin japanin kieli, luulen ja kuulen niin.  Itse ateria oli runsas ja maukas, niin runsas että puolet jäi syömättä. Pöytään tuotiin mm. seuraavia annoksia, jotka koko seurue jakoi: siankorvaa, jauhelihaa tofulla, dumplingseja, inkivääri ankkaa, katkarapuja, kalafilettä chilikastikkeella, kurkkua ja sianlihaa. Jälkiruokana nautittiin kahvia, teetä, jäätelöä ja friteerattuja banaaneja. Kaikkien annoksien nimiä en edes muista. Pöytäjuomana oli punaviiniä ja vettä ja koko komeus maksoi neljältä hengeltä vain 193 euroa. Voin suositella Mei Liniä!  Linkin kuvista näkee että muillakin on ollut  Mei Linissä hauskaa:

https://www.meilin-fi.com/gallery-2?fbclid=IwAR3uiJNULbtzpQunNTw3CFuy_PK0p0P38H_7tltLXTlI6ks6O6HaxLWThWo

Teksti ja kuvat:  Harri Huhtanen 2019      

 

Perjantai 11.1.2019
Venäläiset rakensivat Aleksanterin teatterin Bulevardille jo vuonna 1880. Valtaosa näytöksistä oli aluksi venäjänkielisiä ja näyttämöseurueet tulivat Venäjältä. Suomessa kuitenkin kansallisaate teki tuloaan, tosin osittain ulkomaisin voimin. Maamme-laulun säveltäjä Fredrik Pacius (1809-1891) oli saksalainen, tosin hän ehti viettää suurimman osan elämäänsä Helsingissä, jossa hän opetti ja sävelsi musiikkia. Pacius kirjoitti mm. kaksi oopperaa, joista huonoimmin tunnettu on Loreley, jota pidettin jo omana aikanaan osittain vanhentuneena ja siksi olin aivan pölmistynyt törmätessäni tätä tammikuun matkaa valmistellessani ilmoitukseen siitä että Helsinki Ooppera ry. oli valmistanut Loreysta uuden version, 132 vuotta edellisen esityksen jälkeen! Hankin liput, koska halusin tutustua Aleksanterin teatteriin, joka jo rakennuksena oli kokemisen arvoinen ja lisäksi teos oli niin erikoinen ja harvinainen, että pakkohan se oli nähdä, varsinkin kun esityksiä järjestettäisiin vain kourallinen (11.1. -19.1.19) eli uutta tilaisuutta ei tulisi.

Kokemushan tämä ensi-iltanäytös sitten oli isolla K:lla!  Teatterin sisätiloissa tuntui kuin olisi kertaheitolla siirtynyt Dostojevskin ja Tolstoin maailmaan. Ainoa joka muistutti siitä ettei oltu keisarinajan Pietarissa oli täpötäyden ravintolalämpiön jokaisessa nurkassa kuulunut suomenkieli. Jossain nurkassa tosin kuulin ruotsia ja englantiakin, mutta venäjää salissa en kuullut puhuttavan.

Itse näytös oli komea, varmaan paljon komeampi kuin 1800 -luvun alkuperäisversio. Iso orkesteri oli lavan alla ja eturivistä näin kaikki soittajat. Laulajien puvustus oli mukavalla tavalla teoksen aikaa vastaava eli ei mitään kikkailua modernilla tai liian monotoonisella vaatetuksella.  Olen käynyt vain muutaman kerran elämässäni oopperassa, joten olen ehkä huono arvioimaan laulusuorituksia, mutta hyviltä ne kuulostivat, varsinkin Lenorena esiintynyt Saara Kiiveri lauloi todella puhtaasti.  Näyttämölavasteet ja valaistus olivat myös kohdallaan. Oikeastaan kaikki muu esityksessä tuntui minusta hienolta paitsi itse kertomus ja teksti.  Huh, se oli niin naivi ja pölyttynyt. Mutta sitähän ei voinut muuttaa. Se edusti omaa aikaansa eli romantiikkaa sen ehkä huonoimmassa muodossa. Siksi en lähde tässä kertomaan esityksen juonta, koska silloin tekisin karhunpalveluksen muutoin niin upealle esitykselle.

Yleisö taputti innolla lopussa, eikä suotta. Esityksen lavallepanoa oli valmistellut yli 100 ihmistä ja tyylipuhtaan kokonaisuuden he olivatkin saaneet kasaan ikivanhasta, pahasti pölyttyneestä ja parhaat päivänsä jo yli 100 vuotta sitten nähneesta teoksesta.

Teksti ja kuvat:  Harri Huhtanen 2019      

Torstai 10.1.2019
Olin vieraillut Potsdamissa vuonna 2017. Siksi Fredrik II Suuren palatsi ja huilunsoittoharrastus olivat tuoreessa muistissani. Ostin jopa Potsdamista CD:n jossa on Fredrik Suuren huilusävelteoksia. Siksi pohtiessani tammikuisen Helsingin matkan kohteita, sattui Vera Plosilan torstai-illan konsertti juuri sopivaan ajankohtaan. Helsingin Musiikkitalon mainoksessa ilmoitettiin että konsertissa kuultaisiin mm. Heinrich Graunin, Carl Bachin ja Johann Quantzin teoksia. He olivat Fredrik Suuren 1700-luvun aikalaisia. Konsertissa Vera soittaisi traversoa eli poikkihuilua ja Villasenor klavikordia eli pianoa edeltänyttä kosketinsoitinta. Konsertti esitettäisiin Camerata -salissa, joka oli musiikkitalon pohjakerroksessa sijaitseva pienempi sali. Konserttiin oli vapaa pääsy ja siksi olin vähän huolissani paikkojen riittäväyydestä ja soitin asiaa tiedustellakseni esitteen numeroon. Luulin että numero johtaisi asiakaspalveluun, mutta suureksi yllätyksekseni puhelimeen vastasikin itse maestro eli Vera Plosila! Hänkin tuntui vähän hämmentyneeltä että joku vieras hänelle soitti, voi olla että hänen numeronsa oli tullut esitteeseen vahingossa.  Vera oli kuitenkin ystävällinen ja vakuutteli että salissa olisi kyllä hyvin paikkoja, koska “todennäköisesti paikalle tulee vain muutama ystäväni ja joitain sukulaisia”.  Kiittelin häntä ja luin esitteen uudestaan. Siinä luki: “traversonsoiton A-tutkinto” eli kyseessä olikin Sibelius -akatemian tutkinto, jonne nyt vaan yleisö pääsi mukaan eli vähän samantapainen tilaisuus kuin tohtorinväitös -tilaisuudet yliopistolla.

Illalla tutustuimme siis ensimmäistä kertaa vuonna 2011 valmistuneeseen ja lähes 200 miljoonaa euroa maksaneeseen Musiikkitaloon, jossa lattianeliöitä on hulppeat 36 000!  Sisätilat olivat vaikuttavat, kellarikerros kuitenkin huomattavasti vaatimattomampi. Nopeasti Cameratan edessä huomasin että Vera oli joko aivan aiheetta vähätellyt konserttinsa kiinnostavuutta sillä 240-paikainen Camerata Sali tuli lähes täyteen tai sitten hänellä oli todella paljon ystäviä ja sukulaisia! Istuimme aluksi muistaakseni kolmannessa rivissä keskellä kun yhtäkkiä siihen ilmaantui kolme arvokkaan näköistä 50-60 -vuotiasta henkilöä nuottivihkot käsissään. He ilmoittivat olevansa konsertin arvioijia ja että kyseiset paikat oli varattu heille!

Konsertissa Vera ei antanut opettajien häiritä soittoaan tai sitten hän vain oli hyvä kätkemään jännityksensä. Soitto kuulosti luontevalta, alkupuolen teokset olivat ehkä vähän “jäykkiä”, mutta sitten loppua kohden, kun lavalle asteli lisää soittajia, tunnelma ja Veran soitto vapautui entisestään. Ilmeisesti hän läpäisi tutkinnon, koska en nähnyt opettajien käyttävän “punakynäänsä” konsertin aikana.

Hieno ja erikoinen kokemus!  Seuraavaksi pitää vain varata liput pääsaliin, jossa akutisiikan pitäisi olla loistava ja muutoinkin pääsali lienee kokemisen arvoinen jo noin ihan visuaalisestikin!

Teksti ja kuvat:  Harri Huhtanen 2019