Pink Floyd -rumpali Nick Masonin SOS -bändin ensimmäinen albumi on nyt julkaistu. Mukana tulleessa vihkosessa oli onneksi aika hyvä selostus siitä miten bändi syntyi, sillä bändin jäsenten haastatteluista ilmenee, ettei Mason ollut aloitteellinen bändin perustamisessa, kuten vuoden 2018 uutisissa annettiin ymmärtää. Alunperin idea tuli kitaristi Lee Harrisilta, joka oli kyllästynyt Ranskan talonsa remontointiin ja halusi takaisin soittamaan live-yleisölle, kuten yleensä kaikki itseään kunnioittavat kitaristit haluavat. Harris tunsi basisti Guy Prattin, joka oli soittanut Pink Floydin kiertueilla ja uudestaan 2000-luvulla David Gilmourin kanssa. Hän pyysi Prattia ehdottamaan Masonille että he perustaisivat bändin joka soittaisi vain Pink Floydin alkuaikojen materiaalia. Mason innostui ajatuksesta ja bändiin pyydettiin lisäksi kosketinsoittaja Dom Beken, joka oli aikaisemmkin työskennellyt Pink Floydin legendaarisen kosketinsoittajan Richard Wrightin kanssa ja tunsi siksi hänen soittotyylinsä. Bändin laulajaksi valittiin Spandau Balletissa aikaisemmin vaikuttanut kitaristi-laulaja Gary Kemp.
Viisimiehinen bändi aloitti harjoittelut jo marraskuussa 2017, vaikka aikaisemmin oli tiedotettu (ja Wikipediassa lukee edelleen näin) että bändi perustettiin 2018. Bändin nimeksi annettiin Saucerful Of Secrets (SOS) Pink Floydin toisen albumin kunniaksi. Harjoitukset jatkuivat koko alkuvuoden 2018 ja vasta huhtikuussa Mason julkaisi uutisen uudesta bändistään. Tosin tämäkin oli taas uutistoimistojen käyttämä termi. Nyt julkaistulla albumilla SOS -bändin jäsenet sanovat, että bändi on demokraattinen eli sillä ei ole yksittäistä johtajaa ja soitettavat kappaleet valitaan yhdessä. Ainoa rajoitus on Masonin veto-oikeus eli jos hän ilmoittaa ettei hän halua soittaa jotain kappaletta, ei bändi ota sitä ohjelmistoonsa, mutta toisin päin on niin, että Mason ei sanele mitä soitetaan vaan bändi ehdottaa biisejä. Ilmeisesti yhteisesti on kuitenkin sovittu siitä ettei soiteta mitään Dark Side Of The Moonin (1973) aikaista tai sitä myöhempää tuotantoa. Kuten mahtava Pink Floyd -boksi The Early Years 1965-1972 (2016) osoitti tästä lyhyestä seitsemän vuoden jaksosta riittää kuitenkin ammennettavaa todella pitkäksi aikaa. Bändi arvioikin soittaneensa toistaiseksi vasta alle 15% noina vuosina julkaistuista Pink Floyd kappaleista!
(jatkuu…)
Harri Huhtanen 2020
Muistan kun vuosia sitten haukuin Neil Youngin Archives -boksia hankalan kokoiseksi ja muotoiseksi. Pink Floyd laittoi paremmaksi ja pakkasi vuosien 1965-1972 harvinaisen materiaalin hulppeaan, lähinnä isoa kenkälaatikkoa muistuttavaan boksiin, jonka sisällä on paljon tyhjää. Pääboksin sisältä löytyvät yksittäiset mini-boksit (7 kpl) sekä painomateriaali -boksi (1kpl). Painomateriaali on pakattu matalaan, mutta muutoin isoon boksiin. Levybokseja on peräti 7 kappaletta ja ne on pakattu vähän turhankin tiukasti emokoteloon. Jokainen yksittäinen boksi sisältää 1-2 CD’tä, 1-2 DVD’tä sekä 1-2 Blu-Ray’tä sekä erillisen taskun jossa on kopioita konserttilipuista, konserttiohjelmista, mainoksista jne. Aikaisemmin julkaisemattomia kuvia löytyy tekstivihosta, joka on liimattu kunkin miniboksin keskiosaan. Yhteensä levyjä on näissä seitsemässä mini -boksissa seuraavasti: CD’t 10 kpl / DVD’t 9 kpl / Blu-Rayt 8 kpl. Lähtökohtaisesti DVD- ja BD-levyjen sisältö on sama, joten en tiedä miksi niitä on
julkaissut uusia kokoelmia vanhoista levyistään ilman kunnollisia lisukkeita. Olen koko ajan tietänyt että julkaisematonta materiaalia heillä on paljon ja ihmetellyt miten pitkään he oikein sitä panttaavat. En usko että tässäkään boksissa on kaikki julkaisukelpoinen audiomateriaali, mutta kuvamateriaalin osalta tämä saattaa olla jopa lopullinen kokoelma, sillä kuvamateriaalia tuolta ajalta on kuitenkin säilynyt vähemmän kuin nauhoituksia. Boksissa on mm. kokonaisuudessaan nyttemmin harvinaiseksi käyneet More– ja La Vallee -elokuvat.
WINTERLUDE FINLAND 