Taisin hankkia The Final Cutin vasta pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen. Siinä vaiheessa oli epäselvää jatkaako Pink Floyd enää yhdessä. Olin myös lukenut The Final Cutin aikaisista riidoista. Roger Watersilla taisi olla aika huono kausi silloin. The Wallin (1979) valtava menestys maailmalla vahvisti Watersin ajatusta siitä, että HÄN oli yhtä kuin Pink Floyd. Egomania meni niin pitkälle, että kun Waters oli tyytymätön kosketinsoittaja Wrightin suorituksiin, erotti hän miehen, joka oli ollut mukana perustamassa bändiä 1965! Gilmourin vastalauseilla ei ollut mitään merkitystä. Bändi eli vaikeaa, sisäisten ristiriitojen aikaa. Vielä vaikeammaksi tilanteen teki se, että Waters, itse nimettynä johtajana, halusi hajottaa bändin. Waters olisi halunnut, että The Final Cut olisi jäänyt bändin viimeiseksi levyksi. Onneksi näin ei käynyt, vaan vastoin Watersin toiveita Gilmour päättikin jatkaa ja jopa voitti oikeudenkäynnin, jossa Waters yritti kieltää Pink Floyd -nimen käytön levyillä, jotka mahdollisesti julkaistaisiin The Final Cutin jälkeen.
1980‑luvulla The Final Cut oli minulle suuri pettymys loistavan The Wallin jälkeen. 1990‑luvulla kuuntelin levyä vain aivan satunnaisesti, lähinnä silloin kun kirjoitin Pink Floyd ‑artikkeliani RARE‑lehteen. 2000‑luvulla otin levyn uuteen kuunteluun viime vuoden loppupuolella ja olen nyt harvakseltaan kuunnellut levyn ehkä 10 kertaa.
Mielipiteeni ei näköjään ole muuttunut 1980‑luvun kuuntelukokemuksien jälkeen. Niin paljon kuin arvostankin Watersia nerokkaan rockmusiikin tekijänä, joudun valittaen edelleen toteamaan, että tällä levyllä hän ei onnistunut kovin hyvin. Suurimman osan ajastani olenkin käyttänyt sen miettimiseen miksi tämä levy epäonnistui. Syitä on varmaan monia eivätkä The Wallin käsittämättömän kovanv menestyksen luomat paineet liene niitä vähäisempiä noista syistä. Mielestäni levyn suurin kompastuskivi ovat itse laulut ja niiden sovitukset. Tämä kuulostaa erittäin vähän bändilevyltä, sillä Gilmour ja Mason jäävät pitkin levyä Michael Kamenin johtaman sinfoniaorkesterin sekä lukuisten vierailevien soittajien jalkoihin. Gilmourin soolot ovat ammattimaisia, mutta minusta kuulostaa siltä, että niissä on paljon vähemmän tunnetta ja todellista läsnäoloa kuin The Wallilla. Jotenkin levytyksen aikaiset riidat tuntuvat paistavan musiikin läpi, väärällä, luovuuden kannalta hedelmättömällä tavalla.
Muistaakseni The Final Cut osittain koottiin kappaleista, jotka jäivät The Wallilla käyttämättä. Ajoittain Watersin nerokkuus tulee hienosti esiin. Hyviä esimerkkejä tästä ovat One Of The Few, The Fletcher Memorial Home sekä erityisesti Not Now John. Musiikillinen kokonaisuus jää kuitenkin jotenkin hajanaiseksi. Levyn musiikki vaeltelee sinfoniamusiikin ja rokin välimaastossa ankkuroitumatta kuitenkaan kumpaankaan. Kun The Wallia voi nimittää puhdasveriseksi rock‑oopperaksi, on The Final Cutia paljon vaikeampi määriteltävä, koska se ei tunnu asettuvan mihinkään selkeään muotoon. Jopa itse kappaleissa on sellainen keskeneräisyyden vaikutelma. Lyyrisiä, hiljaisia kohtia seuraa yleensä hirveän mahtipontinen vyörytys, jossa Waters lähes huutaa säkeensä. Sitten palataan taas hiljaiseen kohtaan ja sitten taas noustaan ylös…koko levy on kuin vuoristorata, jossa saa koko ajan pelätä vaunun irtoamista raiteeltaan!
Pääteemana on sota ja sen mielettömyys. Watersin säkeissä on tuttuun tapaan ironiaa, vihaa ja katkeruutta, mutta jotenkin tuntuu että tällä kertaa mennään inhorealismin puolelle. The Wallin sodanvastaiset laulut tekevät edelleen, lähes 30 vuotta levyn julkaisun jälkeen, ainakin minuun syvän vaikutuksen, mutta The Final Cutin maailmanlopun julistus ei tunnu musiikillisesti vakuuttavalta. Erityisen huonolta kuulostaa päätöskappale, jossa ydinsota tuhoaa maailman. Ilmiselvä kontrasti vakavan sanoituksen ja kappaleen kepeän musiikillisen toteutuksen välillä on fanin kannalta erittäin kiusallinen. Tämän kömpelön Two Suns In The Sunsetin piti siis päättää legendaarisen Pink Floydin ura!
Normaalisti tällainen levy sijoittuisi kategoriaan keskinkertainen, mutta osa Watersin hienoista sanoituksista sekä albumin parhaat kappaleet nostavat kuitenkin levyn kategoriaan HYVÄ, sillä kaikista selvistä puutteistaan huolimatta tätä levyä on vaikea kuitenkaan luokitella keskinkertaiseksi.
Puutteistaan huolimatta melko hyvä levy * * * * –
Harri Huhtanen 2007
Poikkesin eilen Anttilaan ja ostin Dylanin uuden levyn. Poimin sen Anttilan TOP 10-levyhyllystä. Vanha herra oli päässyt jo ensimmäisellä myyntiviikolla sijaluvulle 4. Ykkösenä oli Idols-suosikkini Anna Puu, jonka levyn myös heitin – hetken mielenjohteesta – koriini. TOP 10 -listaus sen todisti: Anna Puu on parempi artisiti kuin kohta 68 vuotta täyttävä Bob Dylan! Olin yllättynyt Bobin kovasta sijoituksesta, mutta oikeastaan vielä yllättyneempi olin Annan sijoituksesta. Toisaalta se on vähän samanlainen asia kuin kysymys siitä kuka voitti Euroviisut vuonna 1983? Sadan vuoden päästä Dylan on edelleen kova nimi, jonka suuri yleisö tuntee, mutta siinä vaiheessa Anna Puun tuntevat vain vannoutuneimmat kulttuurihistorian tutkijat.
WGW (1993) on ristiriitainen levy, jossa on paljon kritisoitavaa ja paljon kehuttavaa.Levy on yllättävän huolimattomasti äänitetty. Laulu ja kitara ovat kauniisti edessä ja äänitteessä on preesensiä ihan kiitettävästi, mutta Bob on ilmeisesti päästellyt ”mittarit punaisella”, sillä äänite säröytyy useammassa kappaleessa. Tälle ei ole löydettävissä mitään järkevää puolustusta, koska puhutaan 1990-luvulla tehdystä äänitteestä. Kyseessä on selvä moka, joka olisi helposti ollut vältettävissä. Miksi sitten virhettä ei korjattu loppumiksauksessa? Luultavasti Dylan on äänittänyt esitykset kotistudiossaan eikä ole ollut halukas niitä sen jälkeen uudelleen äänittämään. Siksi levyn äänittäjä Micajah Ryan ja masteroinnin vastuuhenkilö Stephen Marcussen eivät ole voineet virheitä korjata. Jos säröä olisi leikattu, olisi myös äänitteen preesens kärsinyt.Toinen 
paha moka on mielestäni levyn avauskappale World Gone Wrong , joka on esityksenä erittäin huono. Siinäkin ääni säröytyy muutamassa kohdassa. Dylan laulaa kappaleessa:”en voi olla enää hyvä / koska maailma on suistunut raiteiltaan” (huom. suomennos by HH). Kun Dylan sanoo noin ja tukee sanojaan laulamalla epävireisesti, niin luonnollisesti sitä alkaa ajatella josko Dylan on tehnyt kaiken tahallaan. Dylanhan on haastatteluissa todennut, ettei hän pidä Eagles-tyyppisestä stilisoinnista, jossa levytykset hiotaan niin täydellisiksi, että niistä loppujen lopuksi tulee tylsiä. Levyn kokonaisuus on kuitenkin tarkkaan harkittu ja toimiva. Yksinkertainen mies ja kitara -asetelma ja Dylanin tulkinnallinen nerous tuottavat parhaimillaan tällä levyllä huikeaa jälkeä. Monet ovat väheksyn
eet Worldiä siksi, että Dylan laulaa levyllä pelkästään cover-kappaleita. Minusta sellainen kritiikki on pinnallista. Kuunnelkaa miten Dylan laulaa esimerkiksi Delian ja Two Soldiersin! Nämä laulut Dylan tulkitsee persoonallisesti ja vaikuttavasti, yli 40 vuoden kokemuksella. On hienoa, että Dylan lopulta 1990-luvulla päätti levyttää nämä ikivanhat folk-kappaleet, joita hän oli satunnaisesti esittänyt livenä 1980-luvulla, The Never Ending Tourin alkuvuosina. Samaten Blood In My Eyesin ja Jack-A-Roen Dylan tulkitsee vakuuttavasti. Levyn päätöskappale, Lone Pilgrim on varsinainen timantti. Myrskyt voivat raivota, mutta sielussa asuu rauha ja taivaan kartanoissa kyyneleet pyyhitään pois. Levyn murheellinen teema eli maailman raiteiltaan suistuminen saa lohdullisen päätöksen. Taitelijana Dylan kertoo omista tunteistaan, mutta tarjoaa samalla lohtua myös kuulijalle. Tiedän, että Dylanin näkemystä voidaan perustellusti pitää eskapismina eli pakona todellisuudesta sekä fatalismina, mutta puhtaasti artistisesta näkökulmasta Dylanin sanoma – eli se miten hän sen Lone Pilgrimillä tulkitsee – on katharistinen.
Vanha kunnon Liam Gallagher ( jonka kanssa muutoin pääsin kahden kesken puhumaan Turussa vuonna 2000 kun Oasis esiintyi Ruisrockissa) loisti eilisessä Manchesterin tukikonsertissa. Aiheesta tarkemmin täällä:
Down in the Groove (1988) ei ole tarkoitettu ”aloittelijoille” eli jos et tiedä mitään Bob Dylanista, niin älä aloita tällä! En menisi niin pitkälle, että sanoisin tämän olevan ”for hardcore fans only”, mutta vähintään useita kymmeniä tunteja Dylania pitää olla takana ennen kuin kannattaa siirtyä tähän levyyn. Olen nyt tätä arvostelua varten kuunnellut levyn vuosien tauon jälkeen viisi kertaa ja täytyy todeta, että oikeastaan yllätyin positiivisesti, sillä levyn negatiivinen maine vaikuttaa jälkikuuntelussa hieman liioitellulta. Minusta tämä on selvästi parempi levy kuin Knocked Out Loaded (1986) . Toki levyllä on paljon heikkouksia ja ehkä minun on parasta aloittaa arvosteluni niillä.
Ensinnäkin tämä on lähes kokonaan cover-levy, eikä kovin hyvä sellainen, sillä taustamuusikot, äänityspaikat ja -ajat, tyylilajit jne. vaihtelevat niin rajusti, ettei levyllä ole oikeastaan mitään koherenssia eikä mitään selkeää ”punaista lankaa”. Jo Infelds-sessioissa (1983) äänitetty Death Is Not The Endiä on kaikessa alastomuudessaan ja koruttomuudessaan aika vaikuttava esitys. Down In The Groovella se on kuitenkin väärässä seurassa. On myös paha tyylirikko sijoittaa DINTE kahden rimanalitusbiisin, Sally Sue Browin ja Had A Dream About Youn, väliin. Koko levy vaikuttaa hutaisten tehdyltä ja oudointa on juuri totaalinen koherenssin puuttuminen. Levyllä ei muuten ole mainittu tuottajaa. Yleensä tuottaja viimestään pitää huolta siitä, että levy pysyy kasassa.
WINTERLUDE FINLAND 