Bob Dylan: The 1966 Live Recordings – Take 30

Newcastlessa 1966 Dylanin yleisössä oli muitakin kuin faneja. Siellä on myös monta erittäin vihaista nuorta miestä!

Dylannewcastle1966

21.5.1966 Newcastle  CD#24  47:25 ja CD#25 43:23, molemmat Mono-äänitteitä

Setti.  Kaikki 15 kappaletta ovat mukana näillä Newcastlen äänitteillä, mutta akustisessa setissä She Belongs ja Desolation ovat vajaita (incomplete).

Äänite 4½/5.  Newcastlessa sekä akustisen että sähköisen osuuden äänitys on onnistunut varsin hyvin. Desolationissa harmittaa kappaleen häivytys (eli feidaus) 10min. kohdalla. Ei ole tiedossa miksi näin on tehty. She Belongsista taas puuttuu kappaleen alku.  Kokonaisuutena äänitteen balanssi ja soittimien erottelevuus on hyvällä tasolla.  

Esitys 4½ / 5.  Joudun toistamaan itseäni kirjoittamalla, että jälleen kerran akustinen setti on hieno! Ihan kympin suoritukseen Dylan ei kuitenkaan Newcastlessa pääse, koska Just Liken alussa maestrolla on pientä hapuilua kitaran kanssa ja mikrofonistakin kuuluu häiriöääniä. Dylan esittelee kappaleen näin: ”this is called Hamlet revisited” . Alkuhapuilu ei kuitenkaan loppupeleissä ole merkittävää, sillä kokonaisuutena esitys on hyvin emotionaalinen ja vaikuttava. Setin päättää tuttuun tapaan Tambourine, jonka lopussa on yleensä pitkähkö huuliharppusoolo, mutta onko se tällä kertaa vähän liiankin pitkä?  Jokainen kuulija päättäköön sen mieltymystensä mukaan. Minulle se oli vähän turhan pitkä, varsinkin koska tämä digitaalinen kireys josta niin usein olen valittanut kohdistuu yleensä juuri näihin huuliharppusoundeihin.

Sähköisessä osuudessa huomaa alusta lähiten että bändi soittaa hyvin yhteen. Soittimien separaatio on hyvä, mutta ajoittain jonkin verran digitaalista kireyttä ilmenee korkeissa äänissä. Newcastlessa yleisön joukossa on riidanhaastajia, sillä ennen Leopardia kuullaan yleisöstä ilkeä huuto: ”Go home!” . Dylan vastaa kuitenkin samalla mitalla ja toteaa: ”You’re talkin’ to a wrong person!”   ja sitten perään vielä kärkkäämmin: ”liar!” . Vaikka Dylan jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, ei hän enää lopussa pysty kätkemään loukkaantumistaan ja toteaa yleisölle: ”I’m sick man…leave me alone…” . Vaikka tämä kaikki on täysin ulkomusiikillista on siinä oma omituinen viehätyksensä. Joka ilta Dylan on kuin gladiaattori, joka tulee mylvivän ylesiön eteen ja toivoo jäävänsä henkiin. Ja aina hän jää! Jopa niin, että näitä esityksiä kuunnellaan vielä 52 vuotta tapahtumahetken jälkeen!

Harri Huhtanen 2018

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s