Dylanin tuotanto on ollut vahvaa viime vuosina, mutta se on enimmäkseen perustunut arkistomateriaaliin tai cover-albumeihin. Viimeisin originaaleja Dylan-sävellyksiä sisältänyt albumi, Tempest on  jo yli 6 vuotta vanha eli se julkaistiin syyskuussa 2012. Aikanaan kirjoitin siitä epätyypillistä levyarvostelua vanhaan Winterludeen (2005-2016), mutta arvostelu jäi silloin vähän kesken. Yritän nyt saattaa sen päätökseen. Tekstit julkaisin epätyypillisesti päiväkirjan muodossa ja koska vanhaa Winterludea ei kukaan voi enää lukea, kopioin nuo vanhat tekstit tänne ja täydennän arvion lopussa uusilla teksteillä…

TEMPEST

11.syyskuuta 2012
Kävin tänään ostamassa TEMPESTin. Kolmesta vaihtoehtoisesta tuotepaketista päädyin tuplavinyyliin, jossa on mukana myös CD. Kuten aikaisemmin on ollut puhetta, äänentoistollisesti nämä nykyiset vinyylit ovat emo CD-levyjen klooneja eli lisäarvo syntyy lähinnä järeämmästä koosta ja levykotelosta. Valitettavasti vinyylillä ei ole laulujen sanoituksia eli olisikohan sittenkin pitänyt ostaa karvalakki -CD, siinä ymmärtääkseni on tekstivihko? No, kyllähän nuo sanoitukset saa sitten printattua muista lähteistä ja sen verran paljon on tässä vuosikymmenien varrella Dylania tullut kunneltua, että kyllä ne sanoitukset ilman printtejäkin yleensä aika hyvin tarkalla kuuntelulla aukeavat.

En tiedä kuuntelenko levyä vielä tänään. Kyllä nämä ”paalupaikka”-teosten ensikuuntelut ovat aina vaan niin jännittäviä hetkiä!
Tässä päivällä aloin muistella menneitä eli miten aikaisemmin olen reagoinut Dylanin uusiin levyihin.

1970-luvulla kuulin melko tuoreeltaan luokkakaverini luona Porissa Planet Wavesin (1973), Blood On The Tracksin (1975), Desiren (1976) ja Street Legalin (1978). Kaverini oli jo tuolloin suuri Dylan -fani, minä taas en. Diggasin noihin aikoihin enemmän Neil Youngia ja Led Zeppeliniä. Debyyttikuunteluissa elämäni tähtihetkiä onkin se kun ostin uunituoreena Led Zeppelin IV:n porilaisesta levykaupasta. Oli se levy melkoinen tajunnanräjäyttäjä! Ei sellaisia hetkiä unohda koskaan!

(jatkuu…)

Harri Huhtanen 2012 ja 2019