Tällä kertaa siis Gustavson lauloi kaikki kappaleet ja siinä ei ole mitään vikaa, päinvastoin, jos Jim ei ole käytettävissä niin parhaiten Wigwamin hengen lauluissa tavoittaa juuri Gustavson, vaikka hänen äänensä onkin täysin erilainen kuin Jimin. Mutta se on hieno ääni ja hänellä on täysin omanlaisensa tapa laulaa. Jimin sanoitukset ovat kuitenkin niin vaikeita ja erikoisia että vaikka Jukka tuntee kappaleet kuin omat taskunsa, oli hänellä kuitenkin edessään paperit, joista hän tarkisti että jokainen säe varmaan meni pilkulleen oikein.

Setti oli käytännössä sama kuin lokakuussa 2018 isossa salissa kuultu, sovituksiakaan ei ollut muutettu eikä siinäkään ole mitään pahaa sillä lokakuun keikka oli erinomainen. Miksi muuttaa sitä mikä toimii hyvin? Bändin taakse projisoitu elokuva sen sijaan oli uudistettu ja sisälsi mielenkiintoisia väriyhdistelmiä ja kuvia. Aika monessa kuvassa Jim oli mukana vähän aavemaisena, ikään kuin hän olisi jo kuollut, mitä hän ei suinkaan ole vaan elää ja asuu USA:n Kansasissa ja voi tiettävästi aivan hyvin!

Bändin nykysetti perustuu pitkälti bändin uudempaan tuotantoon ja ymmärrettävästi Rekku on pitkine sooloineen ja sävellyksineen melkein aina kappaleiden keskiössä. Onneksi bändin muutkin soittajat pääsivät illan aikana jonkin verran esittelemään taitojaan, sillä Fairyportin (1971) Lost Without A Tracessa   Gustavson ja Noponen soittivat hienosti yhteen. Lisää Gustavsonin taiturointia Hammondillaan kuultiin kappaleissa Friend From the Fields ja erityisesti toisessa Fairyport -kappaleessa, Losing Hold. Kotilaisen taiturointia kuultiin tässä konsertissa mielestäni vähemmän kuin lokakuussa 2018, mutta onneksi aivan lopussa, Do Or Die’ssa Kotilainen pääsi lopulta soittamaan soolon, mutta sekin tosin oli lyhempi kuin hänen lokakuun keikalla soittamansa pitkä soolo. Kaikki bändissä suoriutuivat hyvin, ainoastaan uusi basisti jäi vähän värittömäksi sillä vaikka istuin aivan kaiuttimien vieressä ei basso juurikaan erottunut musiikin kokonaisuudesta. Olen iloinen, että varmaankin pienestä salista johtuen äänenvolyymi oli kaiutintornissa aivan siedettävä, alussa jopa hiljainen sitä ajatellen että oltiin sentään konsertissa, jossa soitettiin kitaravetoista rockmusiikkia.

Keikka ei tietenkään ollut yhtä hyvä kuin lokakuussa 2018 isossa salissa kuultu, jossa mukana olivat myös Jim Pembroke, Pave Maijanen ja Pedro Hietanen.  Mutta Wigwamilla on niin monta niin hienoa kappaletta että heidän musiikistaan on helppo nauttia myös tällaisella pienemmällä kokoonpanolla.  Konsertin lopussa Gustavson kiitteli yleisöä jotenkin näin: “Kiitos Wigwamin ystävät, sillä sitähän te olette!”.  Iäkkäitä olivat kuulijat, mutta kun bändi oli ollut edellisenä iltana keikalle toisella puolen Suomea, Joensuussa oli yleisö ystäväni lähettämien viestien perusteella ollut paljon nuorempaa eli ei Wigwam sittenkään vielä ole pelkkä eläkeläisten bändi ja uskon että näin hienon musiikin vielä nuoretkin joskus löytävät tai sitten eivät. Trendejä ja tulevaisuutta kun tunnetusti on vaikea ennustaa.

Text & Photos Harri Huhtanen 2019