Minulla ei ole aavistustakaan, miten monta kertaa olen kuunnellut Oh Mercyn.  Kun levy ilmestyi, niin jo ensi kuuntelulla rakastuin siihen intohimoisesti!  Aika usein intohimoinen rakaus kuitenkin päättyy pettymykseen, taika katoaa.  Näin ei käynyt tässä tapauksessa, sillä  kun nyt 17 vuotta myöhemmin levy soi  kuulokkeissani varmaan sadatta kertaa, ei rakauden sammumisesta ole tietoakaan!

Parhailla levyillään Dylan on rock‑musiikin Shakespeare ja Bach samassa hahmossa.  Silloin kun Dylanin genius todella aktivoituu, syntyy upeita sävellyksiä ja aivan ylivertaisia sanoituksia. Vuonna 1989 tapahtui juuri näin.  Dylan kirjoitti joukon ainutlaatuisia lauluja.  Niistä ei kuitenkaan olisi syntynyt täydellistä levyä, mikäli tuottaja olisi ollut väärä.  1990-luvulla antamassaan haastattelussa Dylan muisteli, että välillä hän itsekin hätkähti tajuttuaan miten  voimakkaasti Daniel Lanois  häntä Oh Mercy-sessioissa ohjaili.  Dylan naureskeli, että mistä hän tietää jos jokin asia menee pieleen kun kukaan ei yleensä uskalla sitä hänelle sanoa!  Lanois uskalsi ja loppupelissä Bob arvosti sitä.

Lanois hioi Dylanin raakatimanteista aitoja timantteja ja tuotti täydellisen levyn!  Kaikki Oh Mercyn kappaleet ovat aivan omaa luokkaansa. Where Teardrops Fallista olisin kuitenkin valinnut toisen oton tai vaihtanut sen Born In Timeen tai Series Of Dreamsiin, jotka syntyivät samoissa sessioissa ja olivat myös mestariteoksia.  Teardrops on upea kappale, mutta julkaistussa otossa Bobin ääni ei tunnu kantavan aivan loppuun saakka.

Oh Mercyllä on täysin ainutlaatuinen tunnelma ja soundi. Totta on ,ettei tämä levy ole samalla tavalla vaikuttanut rockmusiikin yleiseen kehitykseen kuin Dylanin klassiset 1960‑luvun levyt.  Mutta kyseessä on kuitenkin ajaton taideteos, joka seisoo vuosikymmenestä toiseen täysin omillaan.  Ennustan, että tästä levystä kirjoitetaan tutkielmia vielä 100 vuoden päästä.

Oh Mercyllä yhteiskunnallisia teemoja käsitellään kappaleissa Political World,  Everything Is Broken sekä Ring Them Bells, tosin kahdessa jälkimmäisessä melko symbolisella ja allegorisella tasolla.  Levyn kaikien teemojen yhteinen päänimittäjä onkin tällä kertaa yksilö.  Siksi tämä levy on niin ajaton ja universaali.  Dylan kirjoittaa itsestään ja meistä kaikista yksilöinä.  Rakkaus, petos, pettymys, depressio, toivo, epätoivo, viha, turhautuneisuus, antautuminen, nöyryys.  Koko ihmismielen laaja tunnespektri läpikäydään näissä unohtumattomissa kappaleissa.

Klassikko!     * * * * *

Harri Huhtanen  2007

 

Todella veret seisauttava mestariteos! Olen kuunnellut tämän levyn yli 100 kertaa ja kuuntelen sitä nytkin:

   time is a jetplane / it moves too fast

laulaa Dylan You’re A Big Girl Now:lla. Uskomattomia sävellyksiä! Uskomattomia lyyrikoita! Niin paljon niin täydellistä teematiikan hallintaa, tunteen paloa ja läpitunkevaa läsnäoloa! Jos Mozart tai Bach eläisivät uskon että hekin pitäisivät tästä levystä.

Oma lukunsa on masternauhan siirto SACD:lle. Kitarat soivat kristallinkirkkaina, jopa rumpujen virvelit kuulostavat hyviltä (yleensähän digitaaliäänitteet leikkaavat virveliniskuista sen korkeimman äänesaineksen). Eipä tule mieleeni monia CD:eitä, jotka ovat kuulostaneet näin tuoreilta ja balansoiduilta. Jossain tutkimuksessa päädyttiin siihen, että taiteilijoiden ja tiedemiesten luovuus on huipussaan n. 35-vuoden iässä. Dylan oli Bloodin valmistuessa 33-vuotias. Clinton Heylin on kirjoittanut, että tämä levy on Dylanin uran ehdoton huippu. 1960-luvun mestariteokset olivat ikään kuin vain valmistelua Bloodille ja kaikki sen jälkeen onkin ollut alamäkeä. Itse arvostan ehkä hieman enemmän vuosien 1965-66 rock-trilogian levyjä, nimenomaa niiden ”vallankumouksellisuuden” vuoksi. Vuosi vuodelta olen kuitenkin alkanut yhä enemmän uskoa siihen Heylinin väitteeseen, että Blood on Dylanin teemallisesti ja musiikillisesti ehyin levy.

Bloodin teema on rakastamisen vaikeus. Levy on rakennettu erittäin hallitusti tämän yhden teeman ympärille, mutta levyn musiikillinen eheys kärsii mielestäni pikkuriikkisen hitaasta blues-kappaleesta Meet Me In The Morning, joka istuu huonosti upean You’re Gonna Make Me Lonesome When You Gon  ja nopean Lily, Rosemary And The Jack Of Heartsin väliin. Myös levyn päätöskappale, Buckets Of Rain ,on ”yksinkertaisuudessaan” yllättävä. Näin huikealle levylle olisi odottanut mahtipontisempaa lopetusta, jotain ”avausnovellin” Tangled Up In Bluen  kaltaista pitkää, monipolvista tarinaa. Mutta joskus artistisen näkökantansa voi ilmaista myös vähillä sanoilla. Joskus niin aikaansaadaan jopa voimakkaampi vaikutus. Bucketilla on vain viisi lyhyttä säkeistöä. Alla ote laulun lopusta:

Life is sad  / Life is a bust All ya can do is do what you must You  do what you  must do and ya do it well

No, Bloodilla Dylan todella ”tekee sen mitä pitää ja tekee sen hyvin”!  Uskomatonta, miten komeilta edelleen kuulostavat sellaiset ikiklassikot kuin If You See Her Say Hello,  Shelter From The Storm sekä Simple Twist Of Fate. Tällä levyllä kuullaan useita Dylanin songwriter -uran todellisia timantteja! Laulujen tulkinnat ovat aivan oma lukunsa nekin! Niissä on viiltävää kauneutta, vihaa, tuskaa, kaipuuta ja rakkautta. Tämä on Dylanin maailma: universaali, ajaton ja todellinen. Dylan etsii ja löytää ihmisen sisimmän, sielun syvimmän sopukan ja kertoo kuulijalle totuuden tavalla, joka ei voi olla koskettamatta.

klassikko!   ♣ ♣ ♣ ♣ ♣

Harri Huhtanen 2007