Musiikki on vaikea aihe, koska sen arvottaminen perustuu niin vahvasti subjektiivisiin tekijöihin. Kovat faktat usein puuttuvat tai ovat harhaanjohtavia. Jokainen ymmärtää, että pelkkien absoluuttisten mittarien (esimerkiksi myyntilukujen) käyttäminen rockmusiikin historian hahmottamisessa ei välttämättä tuo esille koko totuutta. Musiikkitoimittajien tekstien lukeminenkaan ei tee aina autuaaksi, koska kriitikoilla on usein omat ”lempilapsensa”, jotka he haluavat väen väkisin nostaa maineeseen ja toisin päin eli jotkut artistit halutaan runtata suohon. Paras esimerkki tästä on Led Zeppelin jota englantilaiskriitikot vuosikausia vähättelivät.
Miten siis edetä, jos haluaa löytää hyvää rockmusiikkia? Jos lähtee ns. tyhjältä pöydältä eli on nimenomaa kiinnostunut vanhasta rokista, muttei ole elänyt aikana, jolloin sitä alunperin on tehty, niin kannattaa minusta ensin selvittää ne artistit, joiden tuotannosta on eniten kirjoitettu ja jotka mainitaan useimmissa rock-tietoteoksissa. Näin löytää keskeiset vaikuttajat, sillä aika kyllä yleensä karsii jyvät akanoista. Valitettavasti tällä metodilla ei kuitenkaan löydä niitä satoja kiinnostavia 1960- ja 1970-lukujen aikana vaikuttaneita musiikintekijöitä ja bändejä, jotka runsaasta ja korkeatasoisesta tarjonnasta johtuen jäivät median valokeilojen ulkopuolelle ja siksi myöhemmin myös unohduksiin (esimerkiksi Rennaisance-yhtye). Näitä historian ”hylkäämiä” artisteja voi bongata myös lukemalla keskeisten musiikinvaikuttajien tekstejä artisteista, jotka ovat vaikuttaneet heihin. Suosittelen myös ehdottomasti ostamaan kunnollisen vinyylilevysoittimen ja sen jälkeen lähtemään ekskursiolle niihin erikoisliikkeisiin, jotka Helsingissä ja Tukholmassa ja Lontoossa edelleen keskittyvät myymään (käytettyjä) vinyylilevyjä. Vaikka yleisesti väitetään, että vinyylilevyn soundit huononevat kun sitä on soitettu paljon ja vaikka yleisesti pelätään, että kaikki vinyylilevyllä näkyvät naarmut aiheuttavat äänentoistoon häiriöitä, voin tuhansia käytettyjä vinyylilevyjä kuunneltuani todeta, että monissa vanhoissa vinyylilevyissä on uskomattoman hienot soundit! Eli siitä vaan rohkeasti soittimen ostoon ja vinyylejä hankkimaan!
Mitä tulee suosikkilistoihini, olen tehnyt ne lähinnä itseäni varten , koska en millään ehdi ja pysty kirjoittamaan Winterludessa kaikista diggaamistani artisteista, joten niinpä keksin tällaisen listasysteemin, jossa voin kuukausittain lyhyesti ”mainostaa” vanhoja suosikkejani. En tullut ajatelleeksi, että listaukset voivat samalla toimia jolle kulle tiedon ja etsinnän lähteenä, mutta jos näin on todella tapahtunut, on se vain hyvä asia. Jokainen on niin naivi, että kuvittelee omien suosikkejensa olevan niin suuria ja kuuluisia, että kaikki maailman musiikin harrastajat väistämättä tuntevat kyseiset artistit. Nyt olen kuitenkin ymmärtänyt, että 1960- tai 1970 -luvulla vaikuttanut artisti voi 2000-luvun nuorelle olla yhtä totaalisen vieras kuin jotkut Bob Dylanin omat 1920- ja 1930-lukujen suosikit ovat minulle!
Harri Huhtanen 2008
delleen mukana legendaarinen laulaja 
Niissä harvoissa kirjoituksissa, joissa Astral Weeksiä on kritisoitu, on väitetty, ettei levyllä ole kunnollisia melodioita. Osittain tämä kritiikki on perusteltua, siinä mielessä, että teos on rakenteeltaan hyvin ”itämainen”. Melodiat toistuvat melko samanlaisina, sellaisia suuria draamallisia kaaria, joita on esim. Zeppelinin levyillä ei tällä levyllä ole. Astral Weeks on hyvin tasapainoinen, mutta kriitikko voisi myös väittää sitä myös ”tasapaksuksi”. Monissa kappaleissa voimakkain tehokeino on toisto. Alulla, keskiosalla ja lopulla ei ole suurta eroa. Levyn musiikki ikään kuin alkaa keskeltä loppumatta koskaan. Toinen tyylillinen piirre tällä levyllä on jazz. Oikeastaan on väärin puhua pelkästä rocklevystä, sillä rockin lisäksi monissa Astral Weeksin kappaleissa on myös jazz-elementtejä. Musiikillisesti teos on hyvin viimeistelty kokonaisuus. Tällä levyllä sanat selvästi palvelevat musiikkia eikä päinvastoin.
Osa Dylanin lavakarismasta on selvästi peräisin näiltä vanhoilta bluesherroilta. Dokumentin heikoin anti oli loppuosa, jossa pyritiin todistelemaan, että bluesin juuret ovat lähtöisin Afrikasta. Itse asiassa todistelu oli kovin kömpelöä. ENNEN dokumenttia olin vakuuttunut, että blues on peräisin Afrikasta. Scorcesen dokumentin nähtyäni en enää ole niin varma asiasta kuin aikaisemmin! Afrikkalaisten artistien esityksien rytmiikka ja heidän laulutapansa oli niin kovin erilainen, että se sai pikemminkin kuulijan hämilleen kuin vakuuttuneeksi oletetusta yhteydestä. Nyt ajattelen, että blues syntyi Amerikassa mustien puuvillatyöläisten ja myöhemmin mustien kaupunkilaisten toimesta. Afrikka -yhteys on toki rodullisessa mielessä olemassa, mutta musiikkina blues on kyllä varsin erilaista kuin perinteinen afrikkalainen musiikki. Ne traditionaaliset kappaleet, joiden sovitukset tietenkin varmaan ovat modernisoituja, koska Afrikka -jakso edusti nykyaikaa, olivat minusta rytmillisesti ja tyylillisesti aika kaukana bluesista. Myöskään selostus siitä miksi ne kappaleet ja blues edustavat samaa kulttuuriperinnettä ei täysin vakuuttanut. Tämä ei poissulje sitä mahdollisuutta etteikö VANHALLA afrikkalaisella musiikilla ja bluesilla olisi hyvinkin paljon yhteistä. Jos Afrikassa olisi ollut elokuvakameroita 1900-luvun alussa, niin ehkä jossain kylässä olisi saatu taltioitua jonkun paikallisen soittajan esityksiä, joista olisi KUULLUT, että tämähän on selvää esi-bluesia! Tällaista kuvamateriaalia ei ilmeisesti ole olemassa tai ainakaan Scorcese ei ole päässyt sen jäljille, joten jouduttiin turvautumaan moderniin afrikkalaiseen musiikkiin ja siksi historiallisen yhteyden todistaminen muuttui vähän nurinkuriseksi ja väkinäiseksi. Näin minä siis asian koin ohjelmaa katsoessani.
