Epäonnisten Hawks & Dovesin (1980) ja Re’actorin (1981) jälkeen Young päätti panna pillit pussiin Reprisella ja kokeilla onneaan 1980‑luvun ehkä  kuumimmassa levy‑yhtiössä, David Geffen Companyssa. Youngin Geffen‑vuodet (1982‑1986) olivat melkoista vuoristorataa, sillä Young vaihtoi tyyliään modernista vanhaan ja takaisin levy levyltä, joten fanien todellinen fanius tuli perinpohjaisesti testattua.

Young aloitti Geffen‑kautensa ultramodernilla Transilla (1982), jonka soundimailma koetteli folk/rock ‑puristien hermoja toden teolla. Osa kuitenkin piti Youngin muodonmuutoksesta, mutta heidänkin jalkojensa alta Young veti maton heti seuraavana vuonna julkaisemallaan Everybody’s Rockin’ (1983) ‑albumilla. Enpä muista rockmaailmasta toista esimerkkiä, jossa artisti olisi vuoden välein vaihtanut tyyliään niin rajusti. Trans ja Everybody’s Rockin’ ovat aivan eri maailmoista. Vanhan, perinteisen rock’n’rollin harrastajat varmaan tervehtivät Youngin yllättävää suunnanmuutosta innolla, mutta fanit, jotka arvostivat Youngissa muutosta ja uudistumista, varmaan kauhistuivat tätä kaavamaista ja rock’n’roll puritanistista levyä.

Minusta Young alisuorittaa tällä levyllä pahemman kerran. Ensinnäkin albumin kestoaika, noin 20 minuuttia, herättää kysymyksen siitä voiko tätä levyä edes kutsua LP:ksi vai olisiko oikeampi nimitys EP. No, koska levyllä on sentään 10 kappaletta, niin ehkäpä tämä levy nippa nappa täyttää albumin määritelmän.

Ei minulla sinänsä ole mitään cover‑levyjä vastaan ja hyvinhän tämä Shocking Pinks soittaa, mutta ongelma on siinä ,että Young ei tarjoa tällä levyllä mitään uutta. Kaikki kappaleet on coveroitu rock’n’roll perinteitä tiukasti kunnioittaen 1‑2 minuutin miniversioina. Erinomaisia kappaleita, mutta ongelmana on se, että maailmasta löytyy noin 500 (kortteli)bändiä, jotka pystyvät tekemään tämän saman. Livenä nämä kappaleet varmaan toimisivat erittäin hyvin, mutta kun minä ostan Youngin uuden studioalbumin odotan kuulevani Youngin näkemyksen asioista youngmaisella tavalla esitettynä. Tällä levyllä kuulen vain sinänsä mallikelpoisesti, mutta varsin hengettömästi esitettyjä covereita vanhoista rock’n’roll hiteistä.

Alimittainen välityö   * * ½

Harri Huhtanen 2008

Harvoin arvostelen levyn muutaman kuuntelukerran jälkeen, mutta kuunneltuani nyt Reactor (1981) CD:n kolmasti ajattelin, että ehkä on parasta tälle kerralla luopua syväkuuntelusta ja laatia arvostelu samalla periaatteella kuin mitä Neil Young on tehnyt tämän levyn eli suoraan vaan asiaan sen kummemmin syntyjä syviä miettimättä!

Joskus rockissa spontaniteetti ja mutkien suoraksi vetäminen on valttia, mutta valitettavasti tällä levyllä Jumalainen inspiraatio on jäänyt saavuttamatta ja lopputuloksena on kahdeksan laulun epäkoherentti paketti. Ainoa todellinen liima näiden irrallisten rallien välillä on Crazy Horsen upea musisointi, jonka ansiosta Reactor on paikoitellen aika mukavaa kuunneltavaa. Neil Young sen sijaan hämmentää tällä levyllä, koska hän on vetänyt suurimman osan sanoituksista naivismin äärirajoille.

En tiedä onko kolmantena kuultava yli yhdeksän minuuttinen T‑bone vitsi vai yrittääkö Young yliredusoidulla ja ylirepetatiivisella sanoituksella saavuttaa jonkinlaisen mantra‑efektin. Koko albumin kesto on alle 40 minuuttia eli T‑bone syö siitä neljäsosan. Young hokee koko laulun alusta loppuun kahta säettä: Got mashed potatoes / Ain’t got no T‑bone! Tätä voi jo pitää lyyrisen naivismin huipentumana, ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, mutta siltikin jopa tämän kappaleen Crazy Horse pelastaa, sillä bändin ja Youngin musisointi tällä ylipitkällä biisillä on erinomaista.

Myös Beatles‑sävytteinen Get Back On It sekä Southern Pacific rullaavat mukavasti. Motor City jatkaa kunniakkaasti naivistis‑humoristisella linjalla: My old car keeps breaking down / My new car ain’t from Japan / There’s already too many Datsuns / In this town. Lisää hauskoja säkeitä kuullaan Rapid Transitissa:   Rrrrrapid Transsit / Pppppublic Service. Kuulijan mielialasta riippuen kappaleen voi luokitella joko erittäin hauskaksi tai erittäin tylsäksi / lapselliseksi.

Albumin päätöskappale Shots on ilmiselvästi suunniteltu johdattamaan kuulija samanlaiseen nirvanaan kuin Like A Hurricane tai Cortez, The Killer. Crazy Horse täyttää velvollisuutensa taidokkaaksi , mutta jotenkin kuulijalle jää tyhjä olo. Sanoituksen maali jää vähän epämääräiseksi ja taivaallisen rockin magia ei realisoidu. Ilmeisesti Young kritisoi kappaleessa modernia ihmistä, joka järjettömillä rakennusprojekteillaan tuhoaa luonnon:

Machines are winding Their way along / Looking strong / Building roads / And bringing back loads and loads / Of building materials / In the night.

Kokonaisuus jää epämääräiseksi. Young on ilmiselvästi tavoitellut Reactorilla jotain uutta näkökulmaa ja uutta suuntaa, mutta ei ole jaksanut kehitellä ideoitaan loppuun saakka. Niinpä on syntynyt aika merkillinen levy, jossa on aavistus uudesta tyylistä, mutta kokonaisuus lepää kuitenkin Crazy Horsen tutun turvallisen ja ruudikkaan mäiskinnän varassa. Reactorin parasta antia on musisointi. Levyllä on paikoitellen suoraan munaskuihin iskevää rock‑soitantaa. Ilman Crazy Horsea tämä levy voisi olla eräs Youngin uran suurimpia floppeja.

Crazy Horsen ansiosta korotetut pisteet   * * * ½

Harri Huhtanen 2008

Vuoden 2017 lisäys: Hawks & Doves rankataan yleensä Youngin laajan tuotannon huonoimpien levyjen joukkoon. Youngin albumin B-puolelle esiin nostama ”Haukka”-aihe on kuitenkin taas uuden presidentin, Donald Trumpin Amerikka -uhon vuoksi varsin ajankohtainen. Hawks & Doves on varsin mielenkiintoinen levy ! 

Uskokaa tai älkää, olen nyt kuunnellut Hawks & Doves (1980) CD:n peräti 10 kertaa. Alunperin minun piti kirjoittaa arvosteluni kahden kuuntelun jälkeen, mutta sitten aloin potea  ramppikuumetta ja luulin erehtyneeni ensimmäisessä arviossani ja päätin varmuuden vuoksi jatkaa  kuuntelua. Valitettavasti mielipiteeni tästä levystä  ei muuttunut uusien kuuntelukertojen myötä. Minusta tällä levyllä nerokas Neil Young ALISUORITTAA. Neil Young pystyisi paljon parempaan.  Jossain  kirjoitettiin, että Young teki tämän levyn ainoastaan täyttääkseen levy-yhtiön kanssa tekemänsä sopimuksen. Väite saattaa hyvinkin pitää paikkansa, sillä A-puoli on kokoonpantu vuosien 1974 -77  studioylijäämä -nauhoista,  B-puoli on uutta materiaalia, mutta selvästi huonompaa kuin A-puolen materiaali.

Vaikka Hawks & Dovesin A-puolella kuullaan kaikuja siitä mihin Young parhaimillaan pystyy, romuttaa B-puoli kokonaisuuden.  Albumin nimi, Haukat ja Kyyhkyset viittaa amerikkalaisen politiikan kahteen pääsuuntaukseen. Haukat edustavat aggressiivista ajattelutapaa, jonka mukaan Amerikka on paras ja muiden yläpuolella. Haukkojen mukaan Amerikka saa ja sen pitää päättää mikä valtio on paha ja jos se niin päättää, on sillä oikeus hyökätä sinne ja syrjäyttää kyseisen valtion paha hallitus.  Kyyhkyset taas ovat idealisteja, joiden mukaan Amerikan pitää aina pyrkiä rauhaan ja ryhtyä sotaan vain jos Amerikkaa välittömästi ja kiistattomasti uhataan.

A-puolen laulut edustavat Youngin pasifistista hippiaikaa. B-puolella taas kuullaan Punaniska-filosofiaa eli Amerikan erinomaisuuden ylistystä. Ongelmalliseksi tämän levyn tekee se, ettei kuulija voi olla varma onko Young tosissaan esimerkiksi päätöskappaleessa Hawks & Doves, joka on ladattu täyteen ”Amerikka -testosteronia”.

Ready to go, willing to stay and say / USA USA
So my sweet love can dance another free day / USA USA

Houkuttaa ajatella, että B-puolen Amerikka-uho ja Haukka-mentaliteetti onkin satiiria.

Got rock and roll, got country music playin’
If you hate us, you just don’t know what you’re saying

Mielestäni Young jättää kuulijan harteille päätöksen siitä onko hän Haukka vai Kyyhky. Tämän levyn arviointi ei kuitenkaan ole siitä riippuvainen kummalle poliittiselle kannalle Young tosiasiallisesti on kallistunut. B-puolen uudet laulut ovat keskinkertaisia ja koska lisäksi A-puolen laulut ovat levy-yhtiön arkistoista kaivettuja ylijäämänauhoituksia, on loppupäätelmäni se, että tämän levyn Young oin tehnyt varsin kevyellä otteella eli tämä on ilmeisesti jo lähtökohaisesti ollut pikaisesti koottu välityö.

Vaikka kokonaisuutena Hawks & Doves on Young-levyksi varsinkin keskinkertainen, ei se tarkoita sitä etteikö tälläkin levyllä olisi muutamia todellisia helmiä. Avauskappale Little Wing on klassista Youngia parhaimmillaan!  Toisena kuultava psykedeelinen ja surrealistinen  The Old Homestead on myös erittäin mielenkiintoinen. Samoin Lost In Space sekä A-puolen päättävä Captain Kennedy toimivat hyvin. Ongelmat alkavat vasta kun päästään levyn B-puolelle, joka on musiikillisesti ja ajatuksellisesti antiteesi A-puolen kappaleille. Miksi? Selitys voi olla näinkin brutaali: Youngilla oli kiire täyttää levy-yhtiön sopimuspykälä ja toimittaa heille uusi albumi. Kiireessä Young penkoi arkistosta julkaisemattomia nauhoituksia ja purkitti ne yhdessä uusien, nopeasti kyhättyjen ja korostuneesti Amerikka-henkisten laulujen kanssa.

Arvosanani: A-puoli **** , B-puoli ** ½, josta loppupäätelmänä kokonaisarvosanaksi tulee:

Varsin epätasainen levy   * * * +

Harri Huhtanen 2008 ja 2017

Rust Never Sleeps on yksi Neil Youngin laajan tuotannon kulmakivistä. Ikiklassikko. Eräs koko 1970-luvun parhaista levyistä. Teemalevy, joka youngmaiseen tapaan ei kuitenkaan ole yksiselitteisesti teemalevy, vaan kokoelma lauluja ja aiheita, joiden väljä yhteinen nimittäjä on albumin akustinen avausraita My My, Hey Hey (Out Of The Blue) sekä saman kappaleen sähköinen rock/punk -versio Hey Hey, My My (Into The Black), joka päättää levyn.

Avaus- ja päätöskappaleessa Young julistaa rockin perusfilosofiaa: ikuisen nuoruuden ja jatkuvan uudistumisen aatetta. Legendaarinen avauskappaleen säkeet sisältävät lukuisia kuolemattomia sloganeita: ”ruoste ei koskaan nuku”, ”parempi palaa / kuin hiipua pois”, ”kuningas on kuollut mutta ei unohdettu”, ”rock & roll ei kuole koskaan” jne. Sanoma ja sen esillepano on väkevä ja vakuuttava. Ehkä liiankin vakuuttava, sillä kerrotaan grunge -ikoni Kurt Cobainin kuunnelleen viimeisenä juuri tätä kappaletta ennen kuin hän ampui haulikolla itsensä tyhjyyteen, aivan kuten Young laulaa: ”it’s out of the blue and into the black”.

Pelkkä ”kuole nuorena, elä ikuisesti”-teema on kuitenkin liian simppeli Youngille ja niin hän onkin terästänyt klassista lauluaan armottomalla kritiikillä, joka kohdistuu nimenomaa musiikkibisneksen ”imetään mehut pois ja heitetään luut koirille” -ajatteluun. Young kertoo laulussaan Johnny Rottenista, punkin kruunaamattomasta kuninkaasta, jonka Sex Pistols -yhtyeen rahanahne manageri nosti hetken superkuuluisuuteen ja samalla kaupallisti ja vesitti koko punk-aatteen. Todellisuudessahan Rotten ei kuollut, vaan ainoastaan aatesuuntaus jota hän edusti (tai väitti edustavansa) kuoli kun suuret levy-yhtiöt tulivat ja imivät ydinmehut aatteesta, joka oli syntynyt työttömien ja angstisten nuorten miesten hakatessa vääriä sointuja epävireisistä kitaroista kellareissaan, joiden seiniä komistivat ”We hate Led Zeppelin”, ”We hate Pink Floyd” ja ”We hate everything that is OLD”-julisteet.

Kuuntelin tätä levyä tuoreltaan vuonna 1979. Juuri siihen aikaan olin erittäin intohimoinen Neil Young- fani, sillä en ollut vielä löytänyt Dylania. Muistan, miten tämän levyn avausraita teki minuunkin syvän vaikutuksen. Akustisessa versiossa on synkkää kauneutta ja huolestuin ihan oikeasti idolini puolesta: suunnitteliko Young itsemurhaa?! Vuodet kuitenkin kuluivat ja Young jatkoi levyjen tekoa ja keikkailua ja vähitellen tajusin, että kyseessä oli nimenomaa filosofis-taiteellinen manifesti, jonka tarkoitus oli emotionaalinen eikä pragmaattinen. Valitettavasti Kurt Cobain ei tätä tajunnut, vaan otti Youngin laulun sanoman liian kirjaimellisesti.

Vinyylilevyn akustinen puoli on täydellinen! Nämä laulut ovat parasta Neil Youngia! Young -magia tulvii kaiuttimista laulu laulun perään. Myös sanoitukset ovat hienoja. Kakkosraita, Thrasher on sanoituksellisesti Youngia parhaimmillaan:

    Where the eagle glides ascending there’s
an ancient river bending
    Down the timeless gorge of changes where
sleeplessness awaits
    I searched out my companions, they were lost
in crystal canyons
    When the aimless blade of science slashed
the pearly gates
    It was then I knew I’d had enough, burned my
credit card for fuel
    Headed out ot where the pavement turns   to sand
With a one-way ticket to the land of truth

Thrasherissä Young laulaa luopumisesta, siitä miten totuus löytyy ainoastaan kulutushysterian riivaamaan yhteiskunnan ulkopuolelta. Sanoitus vilisee värikkäitä kielikuvia ja tarina etenee unenomaisesti, ikään kuin Young kuvaisi trippimatkan kokemuksia.

Ride My Llamassa ja Pocahontasissa palataan Youngin lempiaiheeseen eli siihen, miten valkoinen mies on häikäilemättömästi alistanut alkuperäiskansat ikeeseensä. Saarnaamista on kuitenkin kevennetty kepeällä huumorilla tyyliin: ”I met a man from Mars / He picked up all my guitars / And played me traveling songs”.

Sail Away on uskomattoman kaunis! Tällä levyllä Young lataa pöytään kappaleita, joiden sävelmät ja sanoitukset muodostavat täydellisiä kokonaisuuksia:

    See the losers in the best bars
Meet the winners in the dives
    Where the people are the real stars
All the rest of their lives
    As long as we can sail away
As long as we can sail away
    There’ll be wind in the canyon
Moon on the rise
    As long as we can sail away
 

Myös vinyylilevyn B-puolen aloituskappale, Powderfinger kuuluu Young -tuotannon huippuihin. Tarina etenee youngmaisen kiemuraiseen tapaan, mutta sekä Youngin laulu että Crazy Horsen soitto on maagista!

Akustisesta edetään sähköiseen rokkiin ja punkkiin, joka eräässä mielessä on koko levyn pääteema. Welfare Mothers ja Sedan Delivery ovat jo raskaampaa ja vivahteettomampaa mättöä. Maaginen tunnelma särkyy hetkeksi, erityisesti Welfare Mothers vaikuttaa tyylirikolta näin komealla albumilla. Toisaalta pääteeman kannalta molemmat kappaleet ovat perusteltuja ja muodostavat albumille loogisen kaaren. Horsen soitossa on potkua ja svengiä! Sanoituksellisesti levyn taso tässä vaiheessa kuitenkin hieman notkahtaa. Welfare Mothers on ainoa levyn kappaleista, joka on sävelletty 1979, kaikki muut ovat vanhempia. Olisiko tätä valintaa pitänyt sittenkin lykätä, Neil? Welfare Mothersin aiheuttaman notkahduksen jälkeen Sedan Delivery palauttaa kuitenkin albumin takaisin klassiseen statukseen, sillä kappaleen sanoituksessa ja sovituksessa on enemmän variaatiota ja jännitettä ja tämä kappale toimii loistavana introna albumin jylhän kauniille hard punk-kappaleelle Hey Hey, My My (Into The Black). Kun avauskappaleessa Young tarjoili sanomaansa silkkihanskoin, palataan nyt alun teemaan särkijien ja todella isojen lekojen kanssa! Koko albumi on tiettävästi äänitetty livenä ja jos aikakoneella voisi siirtyä vuoteen 1979, kuuntelemaan tätä esitystä niin luulenpa,että se olisi aika järisyttävä kokemus. Muistan kun kuulin tämän kappaleen ensimmäisen kerran kaverini luona Ulvilassa. Huh, huh kyllä siinä meni iho kananlihalle!

Hey hey, my my
Rock and roll will never die
There’s more to the picture
Than meets the eye
Hey hey, my my
Out of the blue and into the black
You pay for this, but they give you that
Once you’re gone, you can’t come back
When you’re out of the blue
And into the black

Mistä rockissa on pojimmillaan kysymys? Se on helpompi kuulla kuin selittää. Rockin perustotuudet ovat kuitenkin yksinkertaisia, mutta silti niitä kovin harvoin kuullaan. Tällä levyllä niitä kuullaan – ja paljon. En tiedä onko tämä Youngin paras levy, mutta tiedän että tämä on klassikko, levy joka ”never will die”!

IKIKLASSIKKO !!!!   ∞ ∞ ∞ ∞ ∞

Harri Huhtanen 2008

Aloitin Neil Young -arvostelusarjan kuuntelemalla vuoden 1977 AMERICAN STARS ’N BARS albumin. Heti kättelyssä selvisi, ettei Neilillä olisi ollut mitään mahdollisuuksia Idolsissa. Paljon postiivisempi yllätys oli se, että levy kuulosti aivan yhtä hyvältä kuin vuonna 1977, jolloin se soitettiin vinyyliversiona käytännössä puhki paikallisessa opiskelijoiden salakapakassa. Tuossa salakapakassa, jonka koodinimi oli TIVOLI, toimi DJ:nä kaveri, joka oli suuri Young-fani ja niinpä viihdyin paikassa hyvin, sillä joka ilta siellä kuuli Neil Youngia kun muualla soitettiin Bee Geesiä ja muuta diskohumppaa. Nykyään on huvittavaa ajatella, että vuonna 1977 levyä pidettiin Youngin välityönä. Aika jännää, miten ajat muuttuvat. Nykyään Youngin välityö kuulostaa huikean hyvältä verrattuna tämän hetkiseen huippupoppiin. Voisin kirjoittaa tästä levystä vaikka koko yön, mutta kun pitää mennä aamulla töihin, niin nyt täytyy valitettavasti tiivistää. Pisteet? Totuus on se, että kun levyllä on kappale nimeltään LIKE A HURRICANE, niin se helpottaa kummasti arvostelua. Jo tämä yksi klassikko -kappale kerää levylle 4 pistettä. Loppu on helpompaa kun pitää vain arvioida minkä arvoisia levyn muut kappaleet ovat. THE OLD COUNTRY WALTZ on hieno! HEY BABEssä on maailman yksinkertaisin sanoitus, mutta silti kappale on uskomattoman latautunut. Ainoastaan Young pystyy tähän. Upeaa. HOLD BACK THE TEARS. Tyylikäs melodia. Hieno viulu. STAR OF BETHLEHEM. Juuri niin kaunis kuin muistinkin. Kokonaisuus: 38 minuuttia kestomusiikkia. Suurin osa musiikista on nykyään kertakäyttömusiikkia, levyjä jotka kuunnellaan pari kertaa ja unohdetaan sitten. Tämän levyn voi kevyesti kuunnella 100 kertaa ja silti se kulostaa aina yhtä hyvältä!  4½ pistettä ja ehkä siinäkin on liian vähän!

HIENO LEVY!  ****½

Harri Huhtanen 2005

Levyn sisältö:   Tonight’s the Night /   Speakin’ Out /   World on a String  /  Borrowed Tune / Come On Baby Let’s Go Downtown (Danny Whitten ja Neil Young) / Mellow My Mind  /  Roll Another Number (for the Road)  /  Albuquerque / New Mama  /  Lookout Joe / Tired Eyes / Tonight’s the Night – Part II

Muusikot:   Neil Young – laulu, piano, kitara, huuliharppu, vibrafoni /   Nils Lofgren – kitara, piano, taustalaulu   /  Ben Keith – steelkitara, taustalaulu  /   Billy Talbot – bassokitara /   Ralph Molina – rummut, taustalaulu  /   Danny Whitten – kitara, laulu  /   Jack Nitzsche – piano   /  Tim Drummond – bassokitara /   Kenny Buttrey – rummut  /    George Whitsell – taustalaulu

TONINGHT’S THE NIGHTilla (1975)  on paljon hyviä puolia. Se on musiikkilisesti rento, välitön, spontaani. Levy on tuotettu ilmeisesti aika nopeasti ja livenä. Muutamia hienoja kappaleita. Teemoina mm. kuolema ja huumeet. Teemallisuutta alleviivataan sillä, että Young on valinnut levyn avaus- ja päätösraidaksi saman kappaleen. Young-magia toimii. Bändi toimii. Mukana myös nuori Lofgren. Kritisoitavaakin löytyy. Muutamissa kappaleissa Youngin laulu menee täysin penkin alle ja ilmeisesti levyn merkillistä punk-rock-country henkeä pönkitetään sillä, että näitä pieleen menneitä ottoja ei ole haluttu uusia, vaan Young on julkaissut ne sellaisenaan. Tällainen ”rähjä”-mentaliteetti toimi hienosti Zumalla, tällä levyllä ei ehkä niinkään. Muutamat kappaleet eivät myöskään kestä kovin montaa kuuntelua, niihin vaan kyllästyy mikä on aika harvinaista kun puhutaan Neil Young-levystä. Kokonaisuutena levy kuitenkin rullaa aika mukavasti. Fiilis on hyvä ja lämminhenkinen. Kuolleita bändikavereita muistellaan lämmöllä ja aidolla rock-asenteella. En tiedä, ehkä minun pitäisi kuunnella tätä vielä lisää.  Nyt annan kuitenkin pisteet jo viiden kuuntelun perusteella. Hyvää levyssä on teemallisuus ja välittömyys.

Vuoden 2017 lisäys: Albumi on nauhoitettu pääosin elo–syyskuussa 1973 Studio Instrument Rentalsin hallissa Hollywoodissa Kaliforniassa. Kappale Come On Baby on nauhoitettu Fillmore Eastissä New Yorkissa maaliskuussa 1970 ja kappaleet Lookout Joe ja Borrowed Tune Broken Arrow -studioilla San Franciscossa joulukuussa 1972 ja joulukuussa 1973. Albumi on nauhoitettu lyhyessä ajassa live-luonteisesti ilman päällekkäisäänityksiä. Muusikot tekivät teknisiä virheitä. Albumi ei vastannut levy-yhtiö Reprisen odotuksia ja sen julkaisua viivyteltiin. Albumilta ei ole julkaistu yhtään singleä.

Hyvä levy  ♥ ♥  ♥ ♥   +

Harri Huhtanen 2005

Päivitys 11.3.2021. Neil Youngin ARCHIVES VOL II -boksin (2020) myötä tämä hieno levy on tullut taas ajankohtaiseksi. Vaikka valtaosa boksilla julkaistuista kappaleista on joko vaihtoehtoisia versioita aikaisemmin julkaistuista kappaleita tai kokonaan julkaisemattomia kappaleita, niin jostain syystä Neil on päättänyt ottaa mukaan tälle boksille monta jo julkaistua On The Beach -albumin kappaletta. Miten tämä tulisi tulkita?  Itse ajattelen että Neil on tällä vedolla halunnut uudestaan nostaa esille On The Beachia joka kieltämättä on monella tapaa hieno levy. 

ON  THE BEACH (1974) on minimalistista, meditatiivista ja intiimiä musiikkia. Pahimmillaan ja parhaimmillaan kappaleet kuulostavat siltä kuin ne olisi äänitetty kotona, takan ääressä. Tällä en viittaa äänentoistoon, joka on sinänsä moitteetonta, vaan tunnelmaan, joka on useimmissa levyn kappaleista harras ja intiimi. Youngin teemat tällä levyllä edustavat sopivasti raskasta sarjaa: maineen kirous ja ihanuus, kuolema, ajan armottomuus. Tällä levyllä ei ole ainuttakaan Like A Hurrican kaltaista timanttia. Lisäksi tälle alle 40 minuutin ja kahdeksan kappaleen levylle on päässyt mukaan yksi kappale, josta en millään opi pitämään. Vampire Blues särkee jotenkin tämän levyn tunnelman, enkä oikein ymmärrä miksi Young on ottanut sen mukaan. Revolution Blues on sen sijaan Neil Young -rokkia parhaimmillaan, siinä on se HOOK.  Ambulance Blues ja On The Beach ovat myös hienoja kappaleita.

Levyn soittajakaarti on varsin vaikuttava. Bassossa vuorottelevat Billy Talbot, Tim Drummond, edesmennyt Rick Danko ja Ben Keith. Rumpuja soittavat Ralp Molina, edesmennyt Levon Helm  ja Ben Keith. Kitaraa soittavat Neilin kanssa Ben Keith, David Crosby, George Whitsell ja Rusty Kershaw. Perussoittimien lisäksi levyllä kuullaan mm. Wurlitzer–pianoa (Neil Young, Ben Keith), huuliharppua (Neil ja Joe Yenkee), banjoa (Neil), dobroa (Ben), urkuja (Ben), viulua (Rusty Kershaw), tamburiinia (Joe Yankee). Tuotannosta vastaa Neilin kanssa David Briggs, Mark Harman ja Al Schmitt. Analogi-äänitteen muuttamisen digitaaliseksi on tehnyt John Nowland, masteroinnista vastaa Tim Mulligan. Alkuperäiset äänityssessiot on järjestetty Sunset Soundilla Los Angelesissa ja Broken Arrow studioilla San Franciscossa.

Alkuperäinen analoginen äänite on muutettu pieteetillä digitaaliseksi. Soittimien separaatio on erinomainen, digitaalista diskanttikireyttä tai nykyisin suosittua ylikompressointia ei juurikaan esiinny. Kitarat, basso ja rummut soivat ilmavasti ja luonnollisen oloisesti. Tilantuntu ja musiikin läsnäolo ovat CD:llä hyvät. Teemoista kirjoitin jo aikaisemmin. Laulujen sanoitukset muodostavat selkeän teemallisen kokonaisuuden. Heikkoja lenkkejä tällä levyllä ei juurikaan ole.

Vuoden 2016 lisäys: LP-muodossa On The Beach ei menestynyt kovin hyvin ja siksi sen painatus ja myynti lopetettiin 1980-luvun alkupuolella. Jostain syystä siitä ei julkaistu yhtään CD-versiota 1980- tai 1990- luvuilla, vaikka suurin osa 1960- ja 1970-lukujen suosituista artisteista julkaisi jo 1980-luvulla suurimman osan vanhasta katalogistaan uudelleen CD-versioina. Vuonna 2000 yli 5000 Neil Young fania julkaisi vettomuksen siitä että myös On The Beach julkaistaisiin lopultakin CD:nä ja vetoomus tehosi, sillä lopulta, lähes 30 vuotta alkuperäisen levyn ilmestymisen jälkeen, On The Beach ilmestyi myös CD:nä.

Erittäin hyvä levy  * * * * ½ 

Harri Huhtanen 2005, 2012, 2016 ja 2021

Aika jänniä ovat nämä Youngin 1980-luvun levyt. Ne ovat huonossa maineessa ja itsekin muistelin, ettei Young ollut tehnyt yhtään merkittävää levyä 1980-luvulla. Nyt kun olen jo useamman kuukauden ajan kuunnellut Youngin 1980-luvun tuotantoa, on käsitykseni muutamista tuon ajan levyistä muuttunut aika radikaalistikin.

Muistelen ostaneeni vuonna 1986 ilmestyneen Landing On Waterin (vinyylinä) melko pian sen ilmestymisen jälkeen. Minulla on myös hämärä muistikuva siitä, etteivät kriitikot olleet kovin innoissaan levystä. Taisin kuunnella Landingin kymmenkunta kertaa ja sen jälkeen se jäi lähes 20 vuodeksi pölyttymään levyhyllyyni. Levyn uudelleen arvioinnin aloitin vasta keväällä 2008. Tarkoitukseni oli kuunnella levy pari kertaa ja kirjoittaa sen jälkeen Winterludeen lyhyt arvostelu tyyliin: ”yksi Youngin 1980-luvun huonoimmista levyistä”.  Onneksi en kuitenkaan kirjoita arvosteluja aikaisempien muistikuvien perusteella! Pari kuuntelukertaa ei riittänytkään. Ajattelin: ”okei täytyy varmaan kuunnella tämä 5 kertaa, jotta ei sitten tule tehtyä hätäistä arviota”. Mutta huomasinkin pitäväni levystä yhä enemmän jokaisen uuden kuuntelukerran jälkeen ja lopulta päädyin kuuntelemaan levyn peräti 10 kertaa!

Uskokaa tai älkää tämä on varsin mielenkiintoinen Young-levy! Tämä on sekä teemallisesti että musiikillisesti erittäin yllättävä ja (paradoksaalisesti) innostava levy. Voin hyvin kuvitella, että perinteisiin Young-balladeihin ja rock-kappaleisiin fiksoituneet Young-fanit eivät varmaan voi sietää tätä levyä, sillä tällä levyllä Young lähtee lähes tyhjältä pöydältä. Rock on edelleen se kivijalka jolle hän tämänkin ”talon” rakentaa, mutta lähes kaikki muu on raikkaalla ja yllättävällä tavalla uudistettu.

Levyn 1980-lukulaisten trendisoundien takana ovat syntetisaattorimiehet Steve Jordan ja Danny Kortchmar. Young itse on merkitty kolmanneksi syntetisaattorisoittajaksi. Dylanin Empire Burlesquella (1985) kasari-soundi pilasi monta asiaa, mutta Young on selvästi muuntautumiskykyisempi, sillä hän saa hienot melodiansa svengaamaan jopa 1980-luvun syntikkaversioina. Musiikillisesti levy on muutamaa B-puolen droppia lukuun ottamatta hienosti tuotettu ja sovitettu. Vaikka levyn perussanoma on melankolinen, soitetaan kaikki kappaleet uptempossa ja innostavasti. Näitä kappaleita alkaa väkisinkin hyräilemään mielessään! Jos Youngista ei olisi tullut rockjumala Neil Young, olisi hän aivan varmaan pärjännyt myös taustatyöläisenä eli pop-biisien säveltäjänä.

Eniten minua askarruttivat tämän levyn lyriikat ja oikeastaan niiden vuoksi jatkoin levyn kuuntelua paljon suunniteltua pidempään. Aluksi minusta tuntui, että Young laulaa itsestään, mutta kun kappaleiden sanoma laulu laulun jälkeen muuttui yhä synkemmäksi, ajattelin että ehkä hän onkin tällä levyllä luonut sellaisen kuvitteellisen, depressiivis-angstisen hahmon, jonka näkökulmasta tarina kerrotaan.

Levy alkaa komeasti svengaavalla Weight Of The World kappaleella, jossa Young toteaa, miten asiat 1980-luvulla ovat muuttuneet:

I used to carry the weight of the world / On my back

Avauskappale sekä kolmantena kuultava Hippie Dream kertovat selvästi Youngin omista ajatuksista :

Just because it’s over for you/ Don’t mean it’s over for me / It’s a victory for the heart /Every time the music starts / So please don’t kill the machine

Young laulaa hippiajan (musiikin) ihanuudesta ja siitä, että vaikka 1980-luvun jupit ajattelevat että se on kaikki ohi, ei se häneltä ole ohi, ei ainakaan niin kauan kuin hippiajan musiikki vielä soi levysoittimessa. Hippie Dream on musiikillisesti mielenkiintoinen ja erityisesti pidän sen kohdan sovituksesta, jossa toistetaan säettä. ”don’t kill the machine”.

Kertojan henkilöllisyyden selvittämisen kannalta ongelmallisempia ovat kappaleet Violent Side, Bad News Beat, I Got a Problem, Pressure sekä Drifter. Jos Young todella kertoo niissä itsestään eikä jostain angstisesta ”Billistä”, niin tekstien perusteella hänen asiansa olivat vuonna 1986 todella huonosti.  Mutta kuten sanottu: synkkä sanoma esitetään uptempossa, musiikki on sovitettu siten että se innostaa eikä demppaa. Kaikesta huolimatta tätä levyä on ilo kuunnella ja pidän siitä ,että Youngin Landingilla valitsemat sovitusratkaisut ovat uniikkeja ja erityisen hienosti Young käyttää muutamilla tämän levyn kappaleilla San Franciscon poikakuoroa.  Ehkäpä tämän levyn sanoma on kiteytetty kansikuviin. Lentokone on syöksynyt veteen, mutta matkustajat ovat päässeet turvallisesti pelastuslauttoihin. Asiat ovat siis menneet huonosti, mutta tulevaisuuden kannalta mitään ei ole menetetty, sillä loppujen lopuksi kaikki toimivat oikein ja selvisivät kriisistä hengissä…

Hyvä levy    * * * *

Harri Huhtanen 2008

Comes a Time on täysin epätrendikäs levy. Punkin ja Uuden Aallon jyrätessä yli maailman Neil Young teki tällaisen levyn! Levy voisi olla tehty 1960, 1970, 1980, 1990, 2000, 2010, 2020 jne. Julkaisuvuodella ei ole mitään merkitystä, koska levy on täysin AJATON.
Toinen levyn vahvuus on sen AINUTLAATUISUUS. Kun mietin, mihin musiikkilokeroon sijoittaisin tämän levyn, huomasin ettei sellaista lokeroa ole. Levy ei ole rokkia, eikä folkia, eikä americanaa, eikä countryä, eikä folkrokkia, eikä…vaan MAAGISTA Neil Youngia!  Kolmas levyn vahvuus on LAADUKKUUS ja YHTENÄISYYS. Aloituskappale, sanoitukseltaan hieman mystinen Goin’ Back ja lopetuskappale Four Strong Winds ovat täydellisiä.

If all the good times are all gone
Then I’m bound for movin’ on

Mietin valtavan pitkään, miten ilmaisin Comes A Timen hallitsevan teeman yhdellä sanalla ja mitä enemmän olen kuunnellut levyä sitä vakuuttuneemmaksi olen tullut siitä, että tuo sana on MUUTOS.  Young pohtii tällä levyllä menneisyyttä ja tulevaisuutta, mennyttä ja tulevaa rakkautta. Human Highwayssa Young tekee tiliä menneestä seuraavaan tapaan:

I come down from the misty mountain
I got lost on the human highway
Take my head refreshing fountain
Take my eyes from what they’ve seen
Take my head and change my mind
How could people get so unkind

Comes A Timessa Young laulaa rakkaudesta (ja maailmasta ja hippiliikkeestä?):

You and I we were captured
Comes a time when you settle down
We were right we were giving
That’s how we kept what we gave away

Loistavassa avauskappaleessa Goin’ Back on rauhallinen, seesteinen tunnelma, mutta silti maailmanloppu on koko ajan läsnä:

Driven to the mountains high
They were sunken in the cities deep
Livin’ in my sleep
I feel like goin’ back
Back where there’s nowhere to stay
When fire fill the sky
I’ll still remember that day
These rocks I’m climbing down
Have already left the ground
Careening through space

Loistavia sanoituksia! Erinomaisia laulusuorituksia Youngilta!  Hienoja teemoja. Upeita melodioita!

KLASSIKKO!    K  K  K  K  K !

Harri Huhtanen 2006

Levyn sisältö: Don’t Cry No Tears  /   Danger Bird  /   Pardon My Heart /  Lookin’ for a Love /Barstool Blues  /   Stupid Girl / Drive Back /  Cortez the Killer / Through My Sails

Muusikot: Neil Young  (laulu ja kitarat) /  Frank Sampedro  (rytmikitara) /  Billy Talbot  (basso ja taustalaulu) /  Tim Drummond  (basso kappaleella ”Pardon My Heart”) /  Ralph Molina  (rummut ja taustalaulu) / Stephen Stills  (basso ja taustalaulu kappaleella ”Through My Sails” ) /  David Crosby, Graham Nash  (taustalaulu kappaleella  ”Through My Sails”) /  Russ Kunkel  (Kongat kappaleella ”Through My Sails”)

Zuman hankin vinyylinä joskus 1980-luvun alkupuolella turkulaisesta divarista ja siihen aikaan kuuntelin sen ehkä muutamia kymmeniä kertoja. Sitten seurasi yli 10 vuoden tauko, jonka aikana en kuunnellut levyä kertaakaan. Nyt 2005 olen kuunnellut Zuman  uudestaan jo seitsemän kertaa. Joka kuuntelulla tämä levy kuulostaa entistä paremmalta. Levyllä ei ole yhtään huonoa kappaletta, eikä edes yhtään keskinkertaista. Zumalla on roppakaupalla Young-magiaa ja CRAZY HORSE on juuri niin hyvä kuin sen on väitettykin olevan. Tätä levyä kuunnellessa tulee aina hyvälle tuulelle ja muistaa mitä on ROCK!
Cortez The Killerin ohella Danger Bird on levyn parhaita kappaleita.

Danger Birdissä tiivistyy kauniisti myös se mikä on todellisen ROCKIN ja popin / iskelmämusiikin ero. Kappaleen alku on hidas ja hapuileva. Young laulaa kuin olisi juuri sairastanut pahemmanasteisen kurkkutulehduksen ja hoippunut studioon 40 asteen kuumeessa. Alku on hyvin rähjäinen ja spontaani. Mutta sitten tempo kasvaa ja Young antaa kitaransa kertoa mistä kappaleessa on kysymys. Tunnelma tihenee, Young magiaa tulvii kaiuttimista ja yhtäkkiä ollaan noustu rotkosta korkealle taivaalle Danger Birdin seuraan. Upea kappale! 100%:sti rokkia. Ainoa miinus tulee siitä, että juuri kun Young ja bändi pääsevät vauhtiin, tuottaja feidaa kappaleen. No, ehkä vuonna 1975  6 minuuttia 45 sekuntia oli levytuottajien mielestä sopiva pituus pitkälle kappaleelle. Itse uskon, että soiton olisi pitänyt antaa jatkua vielä toiset 6 minuuttia.

Sama pätee Corteziin. Kappale lopetetaan kesken. Cortez olisi ehdottomasti ansainnut yli 10 minuuttisen tulkinnan. Nyt ZUMA on 36 minuuttia ja se on juuri sopiva pituus vinyylille, mutta CD-aikana on totuttu huomattavasti pidempiin levyihin. Jos Danger Birdistä ja Cortezista olisi kuultu täysipitkät versiot, niin ZUMA voisi olla jopa / lähes Youngin paras levy.

En tiedä julkaiseeko Young enää koskaan Cortezista sitä yli 12 minuuttista versiota, jollainen sen olisi pitänyt olla. Voi olla, että taiteilija on jo kasvanut ulos tuosta kappaleesta ja onhan siellä sanoituksessa lapsuksia, jotka eivät ehkä enää vuonna 2005 kestäisi kriitikkolauman teloitusanalyyseja. Younghan laulaa siitä, miten asteekit elivät rauhassa ja olivat rauhaarakastavia ennen kuin Cortez tuli ja muutti kaiken. Kuten jokainen tietää, asteekit olivat sotainen kansa, joka oli säälimättömästi ja verisesti alistanut kaikki muut alueen kansat valtaansa ja lisäksi he surmasivat omia kansalaisiaan ennennäkemättömän julmissa ja verisissä rituaaleissaan. Eli Youngin historiannäkemys Cortezissa on idealistinen eikä tosiasioita kunnioittava. Tämä ”ongelma” ei kuitenkaan minun silmissäni / korvissani vähennä yhtään kappaleen merkitysarvoa, koska minä näen koko tarinan taiteilijan kertomuksena siitä, miten länsimainen kulttuuri aina pyrkii alistamaan ja mukauttamaan muut kulttuurit ja kansat omaan kulttuuriinsa ja ideologiaansa. Senhän Cortez juuri teki. Ja vaikka Young ei laulussaan suoraan puhu Pohjois-Amerikan intiaaneista, niin uskon että rivien välissä heidänkin ankeasta kohtalostaan tässä laulussa puhutaan. Kuten sanottu: kappale on mestariteos ja voisi olla vielä parempi, jos siitä olisi levytetty pidempi versio.

ERITTÄIN HYVÄ LEVY   **** ½

Harri Huhtanen 2005 ja 2016