Kuvassa vasemmalta oikealle: Danko, Dylan ja Robertson keikalla 1966.
Ehkä tässä vaiheessa on hyvä tarkentaa Dylanin säestysbändin kokoonpanoa vuoden 1966 kiertueella. Aikaisemmin olen kirjoittanut että Dylania säesti The Band, mutta jos tarkkoja ollaan niin se ei pidä paikkaansa, sillä The Bandin rumpali, vuonna 2012 kuollut Levon Helm ei ollut mukana kiertueella. Lisäksi kiertuejulisteissa The Bandistä käytettiin vielä yhtyeen vanhaa nimeä The Hawks. Rumpalin pallilla istui vuoden 1966 kiertueella kaksi sijaisrumpalia. Alla Dylania vuonna 1966 säestäneet kiertuemuusikot:
Rick Danko (1943-1999) – basso ja laulu
Robbie Robertson (s. 1943) – kitara
Kuvassa vasemmalta oikealle: Manuel ja Hudson.
Garth Hudson (s.1937)- kosketinsoittimet
Richard Manuel (1943-1986) – piano
Sandy Konikoff – rummut (USA:n mantereen osakiertueella)
Mickey Jones (s. 1941) – rummut
( Hawaii, Australia ja Eurooppa)
Kuvassa Dylan ja Jones 1966.
Harri Huhtanen 2018
Akustinen osuus
1966- kokoelman keikoista suurin osa on Soundboard -äänitteitä eli hyvätasoisia. Muutamassa on kuitenkin merkillisiä tasonvaihteluita ja jopa yleisön taustaääniä, jotka viittavat siihen että joitain nauhoituksia olisi ”paikkailtu” muilla äänitteillä? En tosin tiedä voiko tämä olla oikea selitys, koska kokoelman varsinaiset yleisöäänitteet ovat niin huonotasoisia että jos soundboard -äänitettä olisi täydennetty yleisöäänitteellä olisi kyllä amatöörikuulijakin sen huomannut. Olipa syy tasonvaihteluun mikä hyvänsä on tilanne se, että myös näissä julkaistuissa soundboard -äänitteissä on laatueroja tai jos ei ole niin sitten laatuerot johtuvat digitaalisesta masteroinnista. Valitettavasti aika monella levyllä huuliharppu on digitalisoitu aivan liian kireäksi, kovassa kuuntelussa se vihloo korvia ja siksi ei kuulosta lainkaan mukavalta. Kuulemissani 1960-luvun analogiäänitteissä ei tätä ongelmaa ole. Digitalisointi olisi ollut mahdollista tehdä siten, että huuliharppukin olisi kuulostanut miellyttävältä. Esimerkiksi Kööpenhaminan äänitteen digitalisoinnissa jotain on tehty erittäin hyvin, koska siinä huuliharppu toistuu kohtalaisen luonnollisena. Tuo digitaalinen kireys vaivaa joillain kokoelman äänitteillä muitakin instrumentteja, tosin ei niin selvästi kuin huuliharppua, mutta kuitenkin hieman häiritsevästi. Mutta se mikä on digitalisoitu voidaan masterista digitalisoida uudestaan eli voi olla että joskus kaukaisessa tulevaisuudessa saamme kuulla ainakin osan näistä äänitteistä enemmän analogista muistuttavassa muodossa eli pehmeämpinä ja miellyttävämpinä. Teknologia on jo olemassa ja tällaisia upeilta kuulostavia digitaaliäänitteitä on jo tehty, kyse on vain siitä miten äänitteen frekvenssijakaumaa käsitellään ja mitä frekvenssejä ja millä volyymillä korostetaan digitalisoinnissa.
Tällä hetkellä voimme vain spekuloida miksi Dylanin toimisto päätti ottaa 1966 boksille mukaan viisi yleisöäänitettä, varsinkin kun nämä ovat tasoltaan aika kaukana kokoelman muista äänitteistä. Toisin on nykyään. 1990-luvulta lähtien digitaaliset pikkunauhurit stereomikrofoneineen ovat mullistaneet yleisöäänittämisen. Nykyään yleisöäänite voi parhaimmillaan olla jopa parempi kuin virallinen live-äänite! 1960-luvulla yleisöäänittäjien laitteet olivat alkeellisia ja siksi myös tuon ajan bootleg-äänitteet ovat korkeintaan keskinkertaisia ja tällä kokoelmalla eivät aina edes sitä. Ehkäpä tähän asiaan liittyy jokin juridinen “koukku”. Merkillepantavaa on se, ettei boksin teksteissä ole identifioitu yhdenkään yleisöäänitteen tekijää ja siksi voi olla että tämän virallisen kokoelman julkaisun myötä kyseisten yleisöäänitteiden oikeudet siirtyvät levy-yhtiölle. Mutta mitä hyötyä siitä on jos itse äänite on ala-arvoinen eikä siten ole kaupallisesti hyödynnettävissä jatkossa? Toinen mahdollinen motiivi näiden julkaisemiseen voi olla todistella, että yleisöäänite on aina selvästi huonompi kuin virallinen äänite. Tässä motiivissa on levy-yhtiön kannalta pointtinsa, mutta kuten edellä totesin asia ei nykyään enää ole näin ja sen selvittäminen ei ole kovin vaikeaa kenellekään Internet-yhteyden omistajalle. 1966 boksilla ammattiäänitteet ovat aikajärjestyksessä (CD1-31), mutta heikkotasoisemmat yleisöäänitteet (C32-36) on sijoitettu kokoelman loppuun ja siten ne rikkovat aikajärjestyksen. Päätin irtaantua tästä lähestymistavasta ja käsittelen omassa artikkelisarjassani kaikki nämä keikat tiukasti aikajärjestyksessä.
Vuoden 2018 perspektiivistä tavallisen kuluttajan on ehkä hieman vaikeaa ymmärtää mitä vallankumouksellista Dylanin vuoden 1966 kiertueessa oikein oli. Nykyään on ehkä tavallisempaa että artisti vaihtaa tyyliä ja toisaalta kuluttajat ovat jo nähneet ja kuulleet kaiken eli oikeastaan mikään ei enää hätkähdytä. Toisin oli 1960-luvulla, aikana ennen Internettiä. Kaikissa kodeissa ei ollut edes televisiota. Uutiset Amerikasta eivät saavuttaneet Eurooppaa salamannopeasti, kuten nykyään, vaan pahimmillaan uutisviive saattoi olla päiviä ja kulttuuritapahtumien kohdalla jopa viikkoja. Dylan oli konsertoinut Iso Britanniassa keväällä 1965 sooloartistina seitsemässä kaupungissa ja tuon lyhyen kiertueen ja sekä aikaisempien levyjen perusteella Dylan tunnettiin folkartistina. Dylan muutti kuitenkin suuntaansa elokuussa 1965 esiintymällä Amerikassa Newportin Folk -festivaalilla rockmuusikkojen 
kanssa. Tämä aiheutti suurta kohua Amerikassa. Folkpiirit tunsivat että Dylan oli pettänyt heidät. Dylan ihmetteli tätä ja kertoi että oli jo nuorena soittanut rokkia ja että hänen innottajiaan olivat alun perin olleet 1950-luvun rocktähdet, mukaan lukien Elvis Presley. Dylan lähti toteuttamaan uutta tyyliään kanadalaisen The Band -yhtyeen kanssa pitkälle Amerikan kiertueelle syksyllä 1965. Vuoden lopussa hän oli soittanut uutta musiikkiaan uudella tyylillään jo 40:ssä konsertissa eri puolilla Amerikkaa. Dylanin saapuessa Australiaan ja Eurooppaan huhtikuussa 1966 hän siis omasta mielestään vain jatkoi siitä mihin oli jäänyt Amerikassa. Tieto Dylanin uudesta, rajusta ja äänekkäästä rocktyylistä ei kuitenkaan ollut vielä kunnolla tavoittanut eurooppalaista yleisöä ja lisäksi lehdistö ruokki potentiaalista “sensaatiota” väittämällä että vuoden 1966 keikoilla suuri osa yleisöstä buuasi Dylanille ja jopa poistui paikalta kesken konserttien. Niinpä lehdistön kautta yleisö nopeasti omaksui ennakkoasenteita ja erikoista konserttikäyttäytymistä joka levisi kaupungista ja maasta toiseen.
Syyskuussa 2016 Dylan yllätti jälleen kerran. Maailmalle levisi ennakkotieto tulevasta marraskuun suurjulkaisusta, joka oli lisäksi kuluttajaystävällisesti hinnoiteltu eli ei tarvinnut olla rikas päästäkseen tämän julkaisun omistajaksi. Dylan ja hänen manageritoimistonsa olivat lehdistöltä salassa valmistelleet suurjulkaisua vuoden 1966 maailmankiertueen keikoista. Mukana oli useita keikkoja, joita edes vannoutuneimmat Dylan-harrastajat eivät olleet kuluneen 50 vuoden aikana päässeet kuulemaan. Ja mikä parasta: suurin osa äänitteistä oli yllättävän hyvätasoisia. 36 CD:tä kattoi 23 keikkaa, joista vain 3 oli peräisin helmi-maaliskuun USA:n kiertueelta. Nämä olivat yleisöäänniteitä ja siksi kokoelman huonotasoisempia. Australian 
kiertueelta mukaan oli saatu kolme keikkaa seitsemästä ja näistä vain yksi oli yleisöäänite. Euroopan kiertue oli kokoelman “pihvi” eli KAIKKI 17 keikkaa ovat mukana boksilla ja näistä vain Tukholman keikka 29.4. oli yleisöäänite! Kööpenhaminasta lähtien (1.5.) kaikki äänitteet ovat Dylanin kiertueella mukana olleen äänitysinsinööri Richard Aldersonin ja hänen legendaarisen Nagra-nauhurinsa taltioimia. Neljästä Aldersonin taltioimasta keikasta äänite on vajaa ja siksi ne kukin julkaistiin yhdellä CD:llä, muut 12 keikkaa julkaistiin kahdella CD:llä.
Kuvassa Dylan saapuu ensimmäistä kertaa elämässään Melbournen lentokentälle huhtikuussa 1966
WINTERLUDE FINLAND 