Vasemmalla Syd Barrett ja oikealla Roger Waters

Kosketinsoittaja Richard Wright asui yhdessä Syd Barrettin kanssa alkuvuodesta 1968. Bändiä siihen saakka edustaneet Peter Jenner ja Andrew King eivät uskoneet että Pink Floyd voisi menestyä ilman Syd Barrettia ja siksi he päättivät jatkaa Syd Barrettin  edustajina tilanteessa, jossa bändi päätti syrjäyttää Barrettin. Hänelle ei virallisesti annettu potkuja, vaan asia hoidettiin niin ettei hänelle enää kerrottu keikoista ja myös hänen kämppäkaverinsa Wright oli mukana juonessa ja keksi erilaisia tekosyitä lähtiessään keikalle Sydin jäädessä asunnolle.  Raskaimmin Sydin erottamisen otti Roger Waters, joka oli ollut Sydin kaveri jo kouluvuosinaan. Myöhemmissä dokumenteissa Waters on paljastanut että hän kävi asian vuoksi pitkään terapiassa. Waters ei unohtanut Sydia vaan teki hänelle suurta kunniaa ja betonoi hänen maineensa kirjoittamalla yhden Pink Floydin ikimuistoisimmasta kappaleista vuonna 1975. Kyseessä on tietenkin Wish You Were Here  jota aloittelevat kitaristit edelleen innolla soittavat ympäri maailmaa.

Spekulaatiot ovat usein turhanpäiväisiä, mutta on mielenkiintoista spekuloida mitä olisi tapahtunut jos Wright olisi pysynyt Jennerin ja Kingin tallissa ja ajautunut Sydin mukana eroon Pink Floydista?  Olisiko Floydin valtava maailmanmaine jäänyt saavuttamatta? No, onneksi Wright valitsi ”oikein” ja jäi Pink Floydiin, sillä Syd oli vakavasti henkisesti sairas eikä olisi mitenkään pystynyt käsittelemään sitä valtavaa maailmanlaajuista suosiota, jonka Floyd The Dark Side Of The Moonin (1974)  julkaisun jälkeen  saavutti.

Harri Huhtanen 2018   

1968 Germin/ation (PFREY2) boksin CD:n 13 esitystä on käsitelty lyhyesti alla (suluissa olevat numerot viittaavat kappaleen numeroon CD:llä):

Joulukuussa ilmestynyt Point Me At The Sky (1)  oli toinen Pink Floydin vuonna 1968 julkaisemista singleistä. Kappaleen olivat kirjoittaneet Waters ja Gilmour ja singlen kääntöpuolella oli myöhemmin legendaariseksi live-esitykseksi muodostunut koko bändin nimiin kirjattu Careful With That Axe, Eugene (4) . Singlestä tehtiin myös promovideo, mutta sekään ei auttanut myynnissä. A-puolen kappaleesta äänitettiin peräti 6 ottoa, mutta B-puolen Careful sen sijaan purkitettiin yhdellä otolla.

Huhtikuussa ilmestynyt It Would Be So Nice (2) oli ensimmäinen  Pink Floydin vuonna 1968 julkaisemista singleistä. A-puolen kappale oli Wrightin käsialaa. B-puolen Julia Dreamin (3) oli kirjoittanut Waters.  Singlen A-puolta bändi hioi pitkään ja hartaasti, sillä vasta 18 otto julkaistiin. Watersin Julia Dreamista, jonka alkuperäinen työnimi oli Doreen Dream,  sen sijaan julkaistiin jo toinen otto. Tämäkään single ei menestynyt ja siksi bändi päätti lopettaa singlejen julkaisun ja keskitttyä albumikokonaisuuksiin.

 

Pink Floyd esiintyi useita kertoja BBC:n radiosessioissa 1960-luvun loppupuolella ja 1970-luvun alkupuolella. 

Näitä nauhoituksia on julkaistu bootlegeina sikin sokin jo kymmeniä vuosia. Tunnetuin näistä bootleg-firmoista oli erityisesti 1980-luvulla voimissaan ollut ”svengaava sika”, jonka eräs tuotos on esitelty oikealla.   

 

Kesäkuussa ja joulukuussa 1968 bändi soitti BBC:n radiosessioissa. Ensimmäisestä sessioista (25.6.68) julkaistiin boksilla neljä kappaletta ja toisesta kolme kappaletta.

Kesäkuun Top Gear -sessiossa bändi testasi siinä vaiheessa vielä julkaisemattomia kappaleitaan, jotka osoittivat hienosti sen suunnan mihin bändi oli Barrettin jälkeen menossa. Työnimillä Murderotic Woman (7) (Careful With That Axe) ja The Massed Gadgets Of Hercules (8) (A Saucerful Of Secrets) boksilla julkaistut kappaleet olivat jotain sellaista johon radion kuuntelijat eivät olleet tottuneet aikaisemmin eivätkä oikeastaan sen jälkeenkään!  Ne edustivat Pink Floydia kokeellisemmillaan. Session päättivät siinä vaiheessa vielä julkaisematon Saucerful -albumin avauskappale Let There Be More Light (9) sekä huhtikuun singlellä julkaistu Julia Dream (10).

Joulukuun Radio One Club -sessio oli itse asiassa live -radiokonsertti joka lähettiin saman tien yleisölle (20.12.68).  Glen Poveyn mukaan Pink Floyd esitti neljä kappaletta, mutta ilmeisesti kappaleita oli enemmän, koska boksilla mukana on kaksi kappaletta, joita Povey ei edes mainitse kirjassaan. Boksin session avaa live-esitys uunituoreesta Point Me At The Sky (11) -singlestä. Toisena kuultava, julkaisematon Embryo (12) on Watersin käsialaa.  CD:llä julkaistun session päättää yli 9 minuuttia pitkä, erikoinen versio Interstellar Overdrivesta (13). Siinä on paljon mielenkiintoista improvisaatiota, erityisesti loppupuolen kellon tikitys jota bändi käytti myöhemmin supersuosituksi muodostuneella The Dark Side Of The Moon -albumillaan.

Elokuussa 1968 bändi poikkesi toisen USA:n kiertueensa loppupuolella Los Angelesissa Capitolin Hollywoodin studioilla ja äänitti nauhan jossa oli useita uusia instrumentaalikappaleita (22.8.68). Nauhoitus jäi kymmeniksi vuosiksi pölyttymään Capitolin holveihin, kunnes lopulta tällä vuoden 2016 boksilla bändi päätti julkaista kaksi esityksistään virallisesti. Ensimmäisen nimeksi tuli yksinkertaisesti vain Song 1 (5) ja jälkimmäisen Roger’s Boogie (6). Song 1 on merkitty koko bändin nimiin ja Roger’s Boogie Watersin nimiin. Molemmat harjoitelmat on hienosti äänitetty ja ovat kappaleina erinomaisia ja tuntuu oudolta että ne julkaistaan vasta nyt. Erityisesti Wrightin urkuosuus Roger’s Boogiessa on upea!

Harri Huhtanen 2018   

Alla olevaa DVD:tä mainostetaan 40-vuotisjuhlapainokseksi. Todellisuudessa näiden harvinaisten promovideoiden teosta on kulunut jo 50 vuotta aikaa!

Pink Floyd julkaisi kesäkuussa 1968 toisen studioalbuminsa, A Saucerful Of Secrets.  1968 bändiltä ilmestyi myös kaksi singleä: It Would Be So Nice huhtikuussa ja Point Me At The Sky joulukuussa. Lisäksi Pink Floyd äänitti soundtrackin elokuvaan The Committee ja esiintyi useissa TV-ohjelmissa ja radiokonserteissa. Myös bändin keikkakalenteri täyttyi nopeasti.  Alkuvuodesta ja keväällä  bändi keikkaili Iso Britanniassa, Hollannissa, Belgiassa, Ranskassa ja Italiassa. Kesällä oli vuorossa toinen USA:n kiertue. Syksyllä ja loppuvuodesta keikat jatkuivat Euroopassa ja uusina maina keikkakalenteriin ilmestyivät Länsi-Saksa ja Sveitsi. Syd Barrettin erottaminen Pink Floydista alkuvuodesta 1968 ei siis haitannut bändin nousua huipulle, ehkäpä asia oli juuri päinvastoin, sillä vähitellen bändin toiminta muuttui yhä ammattimaisemmaksi, taukoja ei vuoden aikana ollut missään vaiheessa, vaan bändi puski hommia koko ajan.  Jos Pink Floyd ei ollut äänittämässä studiossa oli se konsertoimassa jossain tai tekemässä radio-ohjelmaa tai esiintymässä TV:ssä!  Alla listaus Pink Floydin “tyypillisen” kuukauden tapahtumista* vuonna 1968:

1.5.68  Äänityssessio. Abbey Road, EMI, Lontoo
2.5.68  Äänityssessio. Abbey Road, EMI, Lontoo
3.5.68  Äänityssessio. Abbey Roadilla ja konsertti Westfield  Collegessa, Lontoossa
5.5.68  Konsertti. Theatre 140, Brysseli
6.5.68  Konsertti. First European International Pop Festival, Rooma
8.5.68  Äänityssessio. De Lane Lea Studios, Lontoo
11.5.68 Konsertti. Brighton Arts Festival, Brighton
15.5.68 Äänityssessio. Abbey Road, EMI, Lontoo
17.5.68 Konsertti. Middle Earth, Lontoo
22.5.68  Konsertti. Hotel Billard Palace, Antwerpen
23.5.68  Konsertit  Whisky A Go Gossa, Zaandamissa ja Paradisossa, Amsterdamissa
25.5.68  Konsertti.  The Belfry Hotel, lähellä  Birminghamia
26.5.68  Konsertti. Middle Earth, Lontoo
31.5.68  Konsertit Paradisossa ja Fantasiossa Amsterdamissa

* = kiitokset Glenn Poveylle yksityiskohtaisista kalenteritiedoista

 

Harri Huhtanen 2018   

Kuvassa Syd Barrett äärimmäisenä oikealla, alhaalla…

Pink Floyd-boksin toinen osa on nimeltään 1968 Germin/ation (PFREY2). CD:llä on 13 esitystä, yhteensä 59 min. musiikkia, josta valtaosa on aikaisemmin julkaisemattomia. DVD:llä ja BLU-RAY:llä on Belgian, Ranskan. Italian ja Englannin televisioyhtiöiden tallenteita Pink Floydin esiintymisistä  vuodelta 1968. Tietääkseni nämä KAIKKI ovat aikaisemmin julkaisematonta materiaalia. Dokumenttien yhteiskesto on peräti 84 minuuttia ja esityksiä on kaikkiaan 26 kappaletta.

Vuosi 1968 on erittäin merkittävä bändin historiassa, koska tuolloin vakiintui klassisen ja myöhemmin maailmanmaineen saavuttaneen yhtyeen kokoonpano. Syd Barrett  oli ollut bändin luova ”moottori” vuosina 1965-67 ja Pink Floydin debyyttialbumi on suurimmaksi osaksi Sydin käsialaa. Vuonna 1967 Sydin huume- ja mielenterveysongelmat aiheuttivat kuitenkin sen, ettei hän pystynyt enää toteuttamaan sitoumuksiaan sovitulla tavalla ja siksi bändi ryhtyi pohtimaan muutosta Sydin roolissa. Aluksi bändi kaavaili ratkaisuksi sitä, että Syd omaksuisi toisen 1960-luvun neron roolin eli jäisi taustalle kirjoittamaan lauluja kuten Beach Boysien legendaarinen säveltäjäguru Brian Wilson. Varsin nopeasti kävi kuitenkin selväksi ettei edes tämä ollut toimiva ratkaisu, koska Syd oli ehdottanut bändin muuttamista siten, että mukaan olisi otettu naisvokalisti, saksofonisti ja banjon soittaja! Jotain olisi siis tehtävä bändin tulevaisuuden pelastamiseksi. Mukaan kutsuttiin loppuvuodesta 1967 Sydin nuoruuden tuttu, kitaristi David Gilmour ja tammikuun 1968 promokuvissa poseerasi viisihenkinen bändi. Syd olikin mukana vielä joillain tammikuun 1968 keikoilla, mutta käytännössä Gilmour soitti hänen osuutensa ja vähitellen Sydiä ei enää edes otettu mukaan keikoille.

Promokuva viisimiehisestä Pink Floydista, tammikuu 1968. Vasemmalta oikealle: Mason, Syd Barrett (ylhäällä), Gilmour (alhaalla), Waters (ylhäällä) ja Wright. 

 

Sydin syrjäyttämisestä seurasi toinen iso muutos bändin historiassa. Siihen saakka heitä olivat edustaneet Peter Jenner ja Andrew King , mutta he eivät hyväksyneet Sydin syrjäyttämistä, vaan halusivat jatkaa hänen edustamistaan. He toivoivat että kosketinsoittaja Richard Wright olisi seurannut Sydiä. Wright ja Syd olivat ystäviä ja asuivat siihen aikaan samassa asunnossa. Eräässä haastattelussa Wright paljasti, että hän olisikin viivana seurannut Sydiä ja jatkanut Jennerin ja Kingin tallissa, mikäli hän olisi uskonut että Syd saa itsensä vielä kuntoon.  Tästä ei kuitenkaan ollut toivoa ja siksi Wright päätti jatkaa muun bändin kanssa.

Bändin kipeä päätös osoittautui oikeaksi, sillä vaikka Barrett yritti soolouraa ei siitä lopulta tullut yhtään mitään, koska hän ei pystynyt enää keskittymään studiossa ja sai aikaiseksi Gilmourin ja kumppanien avustuksella vain kaksi sooloalbumia, jotka myivät huonosti. Tosin myöhemmin näistä levyistä tuli legendaarisia, koska ne kuvastavat hienosti Sydin erikoista ja ainutlaatuista tapaa kirjoittaa lauluja.

Harri Huhtanen 2018   

Pink Floyd 1965-72 kokoelman ensimmäisen boksin (PFREY1) DVD:llä ja Blu-Ray -levyillä on 14 videota ja lyhytfilmiä vuodelta 1967. Näistä ensimmäisen käsittelin edellisessä kirjoituksessani (Take 8).  Nyt tarkastelussa ovat loput 13 videota.

Nick’s Boogie on Peter Whiteheadin kuvaama. Videon ensimmäinen osuus on kuvattu Sound Techniques studiolla 11.1.67 ja toinen osuus keikalta Lontoon Blarney klubilla 13.1.67.  Molemmissa bändi esittää  debyyttialbumin Interstellar Overdrivea.

Kolmas video Interstellar Overdrive on myös kuvattu Blarney klubilla, tosin eri keikalta eli  27.1.67. Tässä videossa tulee myös todistettua se merkillinen seikka että jopa Interstellart Overdriven tahdissa voi tanssia! Sama kappale kuullaan myös DVD:n lopussa Saksan TV:n tuottamassa minidokumentissa, joak on kuvattu Lontoon Roundhousessa.

Arnold Layne  on singlen promovideo. Sen on kuvannut Derek Nice  Wittering Beachilla alkuvuodesta 1967.  Vaikka se on musiikillisesti valovuosien päässä siitä mitä bändi teki myöhempinä vuosina on se aiheensa ja toteutustapansa vuoksi erittäin viehättävä eikä ole 50 vuodessa menettänyt lainkaan tenhovoimaansa.

Pow R. Toc / Astronomy Domine on kuvattu BBC:n Lontoon studioilla 14.5.67 ja siinä Watersia ja Barrettia haastattelee Hans Keller, joka näin pääsee historiaan miehenä, joka ei lainkaan ymmärtänyt mistä Pink Floydin musiikissa on kysymys! Kellerin mielestä bändi soittaa aivan liian lujaa, ”eikä niin kuin jousikvartetto”. Tämä kommentti huvittaa erityisesti Watersia. Haastattelun absurdiudesta huolimatta Barrett ja Waters yrittävät kuitenkin aika kohteliaasti selittää mistä heidän musiikissaan on kysymys.

The Scarecrow -kappaleesta kuvattiin promovideolle peräti kaksi eri versiota, joka oli varmaankin aika epätavallinen ratkaisu 1960-luvulla jolloin ylipäättään promovideoita ei tehty samassa mittakaavassa kuin 20 vuotta myöhemmin.

Jugband Blues -videosta  ei ole esittelyvihkossa tarkempia tietoja. Edes Pink Floyd -guru Glen Povey ei tiedä milloin video on kuvattu. Sen sijaan tiedetään että kappale äänitettiin Lontoon De Lane Lea -studioilla 19.10.67 eli on mahdollista että video on kuvattu samassa sessiossa?

Apples And Oranges  on kuvattu Pink Floydin ensimmäisellä Amerikan kiertueella 7.11.67. Bändiä haastattelee ohjelman yhteydessä Dick Clarke. Tuohon aikaan Tv-toimittajat keskittyivät ”olennaisiin” asioihin ja niinpä Clarke kysyy Watersilta mitä he ovat syöneet Amerikassa ja mitä mieltä he ovat Amerikkalaisesta ruuasta. Waters vastaa naama peruslukemilla että toistaiseksi he ovat tutustuneet vain ”juustohampurilaisiin” ja ne ovat olleet ok.  Ainoa vähän ”syvällisempi” kysymys kuullaan kun juontaja kysyy Barretilta pitääkö paikkansa että hän on kirjoittanut valtaosan debyyttilevyn kappaleista ja tähän Barrett vasdtaa lyhyesti ”kyllä”.   

Seuraavat kaksi lyhytelokuvaa on nimetty yksinkertaisesti instrumentaali – improvisaatioiksi. Ensimäisen lyhytfilmin on tehnyt BBC (12.12.67)
ja toisen Saksan TV (24.2.67). Näissä tulee hienosti esille se, miten paljon Pink Floyd jo vuonna 1967 sekä sudiossa että keikoilla kokeili etsiessään uudenlaista ja omintakeista soundiaan.

See Emily Play on kuvattu BBC:n Top Of The Pops -ohjelmassa 6.7.67.

Kokonaisuutena DVD on mainio todiste siitä, miten tapahtumarikas vuosi 1967 oli bändille. Äänitteiden lisäksi kuvamateriaalia vuodesta on säilynyt kohtalaisen paljon, jolloin on helpompi muodostaa kokonaiskuva siitä mihin suuntaan bändi oli kehittymässä ja näin jälkikäteen näiden dokumenttien perusteella arvioiden vaikuttaa selvältä että bändi oli jo tuolloin vähitellen erkanemassa Syd Barretin tyylistä.

Harri Huhtanen 2018   

Pink Floyd 1965-72 kokoelman ensimmäisen boksin (PFREY1) DVD:llä ja Blu-Ray -levyillä on 14 videota ja lyhytfilmiä vuodelta 1967. Mielenkiintoisin niistä on ensimmäinen joka on nimeltään Chapter 24. Se on kestoltaan vain 3 minuuttia 40 sekuntia. Ensimmäinen minuutti on kuvattu vuonna 1966 ja siinä nähdään vielä lyhyttukkainen Syd Barrett kiipeilemässä Cambridgen Gog Magog Hillsin rinteillä.  Johdantojakson jälkeen siirrytään vuoteen 1967 ja tämä kuvamateriaali on keväältä 1967. Bändi nähdään Lontoossa EMI:n studioiden edustalla ja tässä Syd näyttää jo siltä mystiseltä rokkarilta jollaisena maailma hänet oppi tuntemaan.

Minua alkoi kiinnostaa Gog Magog sekä tämän huonolaatuisen ja merkillisen filmin historia sillä Pink Floyd -boksin esittelyvihkosissa ei edes kerrota kuka filmin on kuvannut. Sain selville, että Gog Magog Hills on todella olemassa ja sijaitsee Cambridgen lähistöllä. Paikan nimi viittasi Raamatun teksteihin, sillä Hesekielin kirjan luvuissa 38–39 kuvaillaan Gogin sotaa. Siinä Gog, jonka kotimaa on pohjoisen perillä, hyökkää monien muiden kansojen kanssa rauhassa asuvan Israelin kimppuun. Raamatun mukaan Goog kuitenkin tuhoutuu Jumalan yliluonnollisesta vaikutuksesta. Ilmestyskirjassa Gogin ja Magogin joukot edustavat Saatanaa, joka lyödään lopullisesti Harmageddonin taistelussa.   Cambridgen rinteiden merkillinen nimi ei ilmeiseti kuitenkaan ole Raamatun teksteistä lähtöisin, vaan englantilaisesta kansantarusta Matter of Britain.  Gogmagog  oli jättiläinen  Geoffrey of Monmouthin 1100-luvulla kirjoitaman  Historia Regum Britanniaen mukaan.

(tässä sekä alemmassa kuvassa Nigel Lesmoir-Gordon ja hänen Jenny vaimonsa vuonna 1966)

Mutta kuka siis oli vuonna 1966 kuvannut tuon 8mm videon? Varsin nopeasti ilmeni että netissä kiertää useita eri pituisia versioita videosta, pisin oli 11 minuuttia eli se lienee lähimpänä alkuperäistä lyhytfilmiä. Joissain artikkeleissa kerrottiin että filmin olisi kuvannut Nigel Lesmoir-Gordon, mutta sitten löysin artikkelin, jossa hän itse mainitsi että kuvaajana olikin hänen Jenny -vaimonsa!  Nigel kertoi kuvausten aikaisista tapahtumista artikkelissa näin (suomennos / translation  by hh):

”Jaoin asunnon muutamien läheisten Cambridgen ystävien kanssa. Siellä oli myös Syd Barrett, josta oli hyvää vauhtia tulossa rocktähti Pink Floydissa.”

”(kuvauspäivänä) olimme Gog Magog rinteillä. Joukko ystäviä oli paikalla: David Gale, Andrew Rawlinson, Russell Page, Lucy Pryor ja vaimoni Jenny. Hän on se keltaisiin pukeutunut nainen, joka puhuu puulle.  Sienikuvat ovat ikonisia ja jäävät mieleen ikuisiksi ajoiksi. Se oli alitajuinen filmi, sitä ei suunniteltu (etukäteen). ”    

Kannattaa katsoa videon pitkä, 11 minuutin versio, se löytyy helposti esimerkiksi Youtubesta. Syy miksi Pink Floydin miehet eivät tätä pitkää versiota boksille kelpuuttaneet on varmaan siinä, etteivät he halunneet korostaa Sydin huumekokeiluja. Kyseisen lyhytfilmin bootleg -versiota  kun on jo aikaisemmin kaupiteltu valheellisella nimellä Syd’s First Acid Trip. Kyseessä  ei kuitenkaan ollut ensimmäinen kerta kun Syd kokeili LSD:tä.

(jatkuu / continues …)

Harri Huhtanen 2017

 

 

Pink Floyd 1965-72 kokoelman ensimmäisen boksin (PFREY1) ensimmäisellä CD:llä on Deccan studioilla vuonna 1965 tehdyn demonauhoituksen lisäksi 10 muuta kappaletta:

Arnold Layne / See Emily Play / Apples And Oranges / Candy And The Currant Bun / Paintbox / Mathilda Mother / Jugband Blues / In The Beechwoods / Vegetable Man / Scream Thy Last Scream

ARNOLD LAYNE on bändin ensimmäinen single, joka äänitettiin Lontoossa tammikuun lopussa 1967 ja julkaistiin UK:ssa maaliskuussa 1967 ja USA:ssa seuraavassa kuussa. Singlen B-puolella oli CANDY CURRENT BUN.  Molemmat olivat Syd Barrettin hengentuotteita. Singlesta tehtiin peräti kaksi promo-filmiä, joista ensimmäinen levisi laajalle ja sitä näytettiin useiden maiden TV-kanavilla.  Tämä yleisemmässä levityksessä oleva promo-filmi parodioi The Beatlesien HELP-elokuvaa. Myöhemmin tehtyä promo -filmiä on ilmeisesti näytetty vain Ranskan Tv:ssä. Englannissa singlen paras sijoitus oli no. 21.

SEE EMILY PLAY on bändin toinen single, jonka B-puoli Scarecrow äänitettiin Lontoossa maaliskuussa 1967 ja A-puoli saman vuoden toukokuussa. Single julkaistiin UK:ssa kesäkuussa 1967 ja USA:ssa seuraavassa kuussa. Nämäkin laulut olivat Syd Barrettin säveltämiä.  Englannissa Emily menestyi erinomaisesti eli nousi singlelistan sijaluvulle no.5, USA:ssa ei vielä tunnettu bändiä ja siksi toisen singlen sijoitus oli vielä kovin vaatimaton eli no. 134 Billboardin listalla.

APPLES AND ORANGES  on bändin kolmas UK single, jonka B-puolella oli kappale PAINTBOX.  Koska USA:ssa julkaistiin tätä ennen Flaming -single, jonka kappaleet oli poimittu debyyttialbumilta, oli Apples bändin maailmanlaajuisessa katalogissa neljäs single.  Apples -singlen molemmat kappaleet äänitettiin lokakuussa 1967 ja uudelleenmiksattiin seuraavassa kuussa. Apples-singleä ei julkaistu USA:ssa. Englannissa se ilmestyi heti valmistumisensa jälkeen eli marraskuussa 1967. Singlestä ei tehty varsinaista promo-filmiä, mutta bändin ensimmäisen USA:n kiertueen aikana bändi esitti sen kahdessa amerikkalaisessa Tv-ohjelmassa (American Bandstand ja Boss City). Apples -kappale oli Barrettin luomus, mutta Paintboxin tekijäksi oli merkitty Richard Wright.      

MATHILDA MOTHER on myös Barrettin käsialaa, se äänitettiin jo helmikuussa 1967 Lontoossa, mutta julkaistiin vasta elokuussa samana vuonna Pink Floydin legendaarisella debyyttialbumilla The Piper at the Gates of Dawn. Mathilda Motherista on nykyään olemassa useampi versio ja PF 1965-72 -kokoelmalla julkaistu versio on miksattu vuonna 2010.

JUGBAND BLUES  on viimeinen Barrettin kappale, jonka Pink Floyd julkaisi. Kappale  äänitettiin jo vuonna 1967, mutta se ei päässyt bändin debyyttialbumille, vaan julkaistiin vasta kakkosalbumilla A Saucerful of Secrets kesäkuussa 1968. PF 1965-72 -kokoelmalle on otettu uudempi, vuoden 2010 miksaus kappaleesta.

IN THE BEECHWOODS on Barrettin vuonna 1967 äänittämä instrumentaalikappale, joka julkaistaan virallisena versiona vasta tällä vuoden 2016 Pink Floyd -kokoelmalla. Kappaleesta on huhuttu vuosikymmeniä ja siitä on ilmestynyt huonolaatuisia versioita Youtubessa sekä bootlegeilla.  Tässä julkaistu versio on peräisin vuoden 2010 miksauksesta.

Myös VEGETABLE MAN äänitettiin  A Saucerful of Secrets -sessioissa vuonna 1967, mutta bändi ei halunnut ottaa sitä levylle ja siksi kappale jäi 50 vuoden ajaksi arkistoihin pölyttymään, tosin bootleg-piireissä se tunnettiin kyllä jo paljon ennen vuoden 2016 kokoelman julkaisua.  Kappaleen rakenne on hyvin erikoinen ja sanoitus jokseenkin synkkä. Barrett tajuaa että peli on menetetty ja että hänet, joka aikaisemmin johti bändiä, ollaan syrjäyttämässä.

I’ve been looking all over the place for a place for me
But it ain’t anywhere, it just ain’t anywhere
Vegetable man, vegetable man    

SCREAM THY LAST SCREAM äänitettiin sekin vuonna 1967 A Saucerful of Secrets -sessioissa, mutta tämänkin kappaleen bändi hyllytti ja nyt, vasta 50 vuotta myöhemmin tämä Barrettin erikoinen laulu julkaistaan.

Scream thy last scream old woman with a casket
Blam blam your pointers point your pointers
Waddle with apples to crunchy Mrs. Stores
She’ll be scrumping for apples on all fours
Scream thy last scream old woman with a casket

Sanoitus on Barrettia pahimmillaan tai parhaimmillaan siitä riippuen keneltä asiaa kysytään. Sanoituksessa on sanaleikkejä, erikoista huumoria, surumielisyyttä ja vaikeaselkoisuutta.  Siis Barrett-lyriikkaa niin kuin vain Barrett osaa kirjoittaa!

(jatkuu/continues…)

Harri Huhtanen 2017 

Oikealla nähdään harvinaisessa kuvassa ”puhtoinen” ja siistitukkainen, 19 vuotias Syd Barrett, joka ei vielä tuolloin ollut sekoittanut päätään kovilla huumeilla. Deccan alkuvuoden 1965 studiosessioista ei ole julkaistu ainuttakaan kuvaa, mutta ilmeisesti tältä Syd siihen aikaan näytti, koska kuva on merkitty otetuksi vuonna 1965 Lontoossa (?).  

Hienoa, että Pink Floydin ensimmäinen äänitysessio vuodelta 1965 on nyt vihdoinkin, 51 vuotta valmistumisensa jälkeen julkaistu!  Nämä kuusi äänitettä tarjoavat ainutlaatuisen dokumentin bändistä, joka edelleen pohjasi soundinsa perinteiseen rhythm’n’blues musiikkiin, mutta mukana on jo ripaus Syd Barrettin erikoista ääni- ja sanamaailmaa.

Alkuvuodesta 1965 Lontoon Decca -studioilla äänitetty demonauhoitus on kestoltaan vain 18 minuuttia, mutta bändin potentiaali tulee siinä kyllä kohtalaisen hyvin esille. Erityisesti Barrettin esitykset ovat yllättävän hyviä. Tässä vaiheessa Barrett ei vielä ollut addiktoitunut huumeisiin, kuten myöhempinä vuosina. Demonnauhoituksen parasta antia ovatkin Barrettin sävellykset Lucy Leave, Double Bo, Remember Me ja Butterfly.  Watersin kynästä on lähtöisin Walk With Me Sydney  ja lisäksi demolla on  cover-kappale I’m King Bee, jonka on kirjoittanut tunnettu blues-artisti Slim Harpo.   

Lucy Leave kertoo onnettomasta rakkaudesta. Lucyn rakastaja anelee tätä lopettamaan suhteen koska:

You got my heart, you got my heart, oh no
You tear me apart, you just won’t let me go
You hold on so tight, so tight I just can’t breathe
Now Lucy leave, Lucy  

Double O Bo on Bo Diddleyn (1928-2008) tavaramerkki -rytmityksellä ja soundeilla tehty huumoripläjäys, hyvin erikoinen sanoitus hyvin erikoiselta mieheltä nimeltään Syd Barrett. Viimeisessä säkeistössä todetaan että juotuaan kaikenlaista Bo Diddley kuoli lopulta ”janoon”. Enpä tiedä mitä Bob Diddley olisi ajatellut tällaisesta ”kunnianosoituksesta”, jos olisi eläissään sen kuullut!

Remember Me on  mielestäni tämän lyhyen demon paras esitys. Syd laulaa komeasti, tässä hän kuulostaa jo vähän Jim Morrisonilta (1943-1970). Säkeet ovat yksinkertaisia, mutta vaikuttava esitys ja myöhemmät tapahtumat tekevät kappaleesta unohtumattoman. Kuulijalle tulee väkisinkin sellainen vaikutelma että Syd profetoi tässä oman tulevaisuutensa:  

Remember me (aaaaah-ha!)
I’ve been here before
Remember me (aaaaah-ha!)
I’ve been here before
Can’t you see
I’m gonna stick around some more

Jotenkin nuo AAAH -huudot vielä lisäävät kappaleen kohtalonomaista ja hyytävää tunnelmaa..

Walk With Me Sydney on demonnauhan ainoa kappale, jonka Roger Waters on kirjoittanut. Kitaraa tällä raidalla soittavat Syd Barrett ja Bob Klose (s. 1945). Lauluosuudessa on mukana myös Richard Wrightin (1943-2008) silloinen

puoliso  Juliette Gale. Tämäkin kappale on lievästi tragikoomisella huumorilla höystetty, koska se kertoo henkilöstä, joka haluaisi rakastella Sydneyn kanssa, mutta ei voi koska potee seuraavia vaivoja:

 

 

Flat feet, fallen arches
Baggy knees and a broken frame
Meningitis, peritonitis
DTs and a washed-up brain

I’m King Bee’llä Barrett laulaa taas hienosti ja koko bändi soittaa tyylipuhtaasti. Mukava lopetus demolle, joka on tyylillisesti varsin kaukana siitä mitä Pink Floyd oli myöhempinä vuosina, mutta toisaalta bändin suuri potentiaali on osittain kyllä jo kuultavissa näillä demoäänitteilläkin. Erityisesti Syd Barrett on tällä äänittellä sekä laulajana että kitaristina vielä parhaassa iskussaan.

Lisätiedoista kiitokset GENIUS -sivuston ylläpitäjille!

(jatkuu / continues…)

Harri Huhtanen 2017

 

 

Kuten olen aikaisemmin todennut oli Pink Floydin The Early Years 1965-1972 -boxin julkaisu vuosi sitten (2016) merkittävä tapahtuma Pink Floydin pitkässä historiassa, sillä ensimmäistä kertaa kymmeniin vuosiin he todella suostuivat avaamaan arkistonsa ja julkaisemaan merkittävän määrän kokonaan aikaisemmin julkaisemattomia äänitteitä. Siinä mielessä kyseessä oli vihdoinkin aito Pink Floyd ”Basement Tapes”- julkaisu. Valitettavasti kaikilta osin megaboksin mukana tulleet info-lehdykät eivät olleet yhtä perusteellisia ja siksi olen joutunut täydentämään näitä tässä julkaisemiani katsauksia muista lähteistä.

Ensimmäisen boksin nimi on CAMBRIDGE ST/ATION (PFREY1) ja se sisältää kaksi CD:tä sekä yhden DVD:n sekä samansisältöisen Blu-Ray -levyn.  CD2 -levyn olen arvioinut jo aikaisemmissa kirjoituksissani (Take 3 ja Take 2), joten nyt fokuksessa on CD1.

Tuleva Pink Floyd esiintyi vaihtelevilla kokoonpanoilla ja nimillä ennen vuotta 1965, mutta alkuvuodesta 1965 he onnistuivat pääsemään Deccan Lontoon studioille West Hampsteadiin  ja äänittivät Pink Floyd -nimellä kahdessa sessiossa kuusi kappaletta, jotka nyt viimeinkin, 51 vuotta äänittämisen jälkeen, näkevät ”päivänvalon”. Sessioista julkaistiin myös kourallinen superharvinaisia asetaatti -levyjä, joilla oli Decca -sessiossa äänitetyt kappaleet King Bee (James Moore) ja Lucy Leave (Syd Barrett) . Asetaattit valmistettiin promo -tarkoituksessa ja ne lähetettiin joillekin Lontoon pubien konserttien järjestäjille eli niiden avulla oli tarkoitus saada keikkoja uudelle bändille.

Julkisuuteen on tullut myös Syd Barrettin tyttöystävälleen Jenny Spiresille kirjoittamat kaksi kirjettä, joissa hän kuvaa bändin ensimmäistä sessiota. Kirjeistä ei kuitenkaan ole mitään mainintaa vuoden 2016 PF -megaboksin infolehtisissä. Syd kirjoittaa mm. seuraavasti (vapaamuotoinen käännös by HH):

”Kerron sinulle kaiken mitä tapahtui äänityksissä. Kuskasimme kamamme studioon, jossa oli karmaisevat valkoiset valot ja joka puolella johtoja ja mikrofoneja. Rogin vahvistin oli skreenin takana ja samoin Nickin. Hetken siinä sitten juteltuamme ja testattuamme että soittimet olivat balanssissa äänitimme viisi kappaletta putkeen. Mutta vain kitarat ja rummut äänitettiin. Tarkoitus on lisätä laulu ja piano ja niin edes päin ensi keskiviikkona. Jo tässä vaiheessa nauhat kuulostavat mahtavilta, erityisesti King Bee.”

Toisessa kirjeessään Syd kirjoittaa:

”Laulaessani minun pitää seisoa keskellä studiota kuulokkeet päässä muiden seuratessa toisessa huoneessa, en voi nähdä heitä, mutta he näkevät minut. Lisäksi tuskin kuulen mitä laulan.”

(jatkuu/ continues…)

Artikkelin täydentävistä tiedoista suurkiitos Pink Floyd -tutkija Glenn Poveylle, jonka upea THE COMPLETE PINK FLOYD (Carlton Books 2016, 448s.) sisältää myös paljon uusia, mielenkiintoisia tietoja Pink Floydin uran alkuvaiheista. 

Harri Huhtanen 2017 

Syyskuussa 1962 Lontoon Regent Streetin Polyteknisessä koulussa Cambridgestä tullut  Roger Waters tapasi Nick Masonin ja Richard Wrightin. Amerikkalainen rhythm’n’blues sekä moderni jazz  kiinnostivat heitä. Niinpä kaverukset soittivat vuosina 1962-64, ennen Pink Floydin syntyä yhdessä useammassa eri kokoonpanoissa, joissa oli heidän lisäkseen vaihtuvia muusikoita. Näitä etsikkovaiheen bändejä olivat mm. Sigma 6, The Meggadeaths ja The (Architectural) Abdabs.  Abdabissa olivat mukana  Keith Noble (laulu), Juliette Gale (laulu) sekä Clive Metcalfe (basso), Waters  (kitara), Wright (rytmikitara) ja Mason (rummut).

Syyskuussa 1963, Waters ja Mason muuttivat  vuokralle taloon osoitteessa 39 Stanhope Gardens. Talon omistaja Mike Leonard  toimi myös opettajana Regent Streetin polyteknisessä koulussa.  Loppuvuodesta 1963 Pink Floyd kaverukset joutuivat taas vaihtamaan bändin nimeä,  koska Noble ja Metcalfe erosivat bändistä.

Uuteen bändiin tuli vuonna 1964 kitaristi   Bob Klose , joka  suositteli Watersia vaihtamaan soittimekseen basson ja laulajaksi tuli Chris Dennis. Pink Floydin synnyn kannalta vielä keskeisempi muutos tapahtui kesällä 1964  kun Watersin Cambridgen aikojen kaveri Syd Barrett muutti Lontooseen. Tässä vaiheessa uusi kuusimiehinen bändi alkoi esiintyä nimillä The Tea Set sekä Leonard’s Lodgers.  Syd Barrettin ehdotuksesta bändin nimi muutettiin vuonna 1965 The Pink Floyd Soundiksi, joka myöhemmin lyhennettiin nykyiseen muotoonsa Pink Floyd. Valitettavasti  näiltä kolmelta Pro-Pink Floyd vuodelta (1962-1964) ei ole säilynyt filmi- tai audiomateriaalia tai jos on, niin sitä ei julkaistu edes tällä uudella The Early Years megaboksilla.

20161121hh