Neil Young julkaisee 1.joulukuuta 2017 uuden levyn. Alla albumin kappalelistaus:
01. Already Great
02. Fly By Night Deal
03. Almost Always
04. Stand Tall
05. Change of Heart
06. Carnival
07. Diggin’ a Hole
08. Children of Destiny
09. When Bad Got Good
10. Forever
20171115hh
Yllättävintä Deep Purplen 11.11.2017 Helsingin keikassa oli minusta se miten proge-vaikutteisia olivat monet varsinkin uusista kappaleista. Deep Purple ei enää ollutkaan teiniaikojeni suoraviivainen heavy-bändi, vaan lavasoundiin oli uusien jäsenien myötä tullut uudenlaisia elementtejä, jotka tosin vahvasti nojasivat klassisen 1970-luvun proge-perinteeseen. Bändi vaikuttaa nykyään myös varsin demokraattiselta eli kukaan ei ole se suurin stara, vaan kaikki pääsevät valokeilaan. Vokalisti Ian Gillan esimerkiksi poistui aina oman lauluosuutensa jälkeen lavalta ja jätti soittajat jammailemaan keskenään. Tällaista käytäntöä en ollut koskaan aikaisemmin konsertissa nähnyt. Oletan että sen tarkoitus oli korostaa, että muutkin bändin jäsenet ovat merkittäviä, ei vain vokalisti. Jos minun täytyisi nimetä illan todellinen stara, niin kyllä se oli aivan selvästi rumpali Ian Pace, joka tarkkaan ottaen on ainoa bändin jäsen joka on ollut Purplessa ihan alusta eli vuodesta 1968 saakka. Luin jostain että Ian Pace olisi hiljattain sairastanut aivoinfarktin. Todella hienosti hän on siitä toipunut, koska en muista koska olisin viimeksi kuullut niin hienoa rumputyöskentelyä kuin mitä Ian esitti Helsingissä!
Harri Huhtanen 2017
Deep Purplen settilistan ytimen muodostavat edelleen legendaariset albumit: Deep Purple in Rock (1970), Fireball (1971) ja Machine Head (1972). Helsingin vuoden 2017 setin 15 kappaleesta peräti 7 oli näiltä levyiltä peräisin. Tosin bändin kahden soittajan vaihtuminen ja ajan kuluminen oli selvästi aiheuttanut sen, että konsertissa nämä biisit kuultiin aika erilaisina versioina kuin 1970-luvun levyillä. Blackmoren nerokkaan iskevät rockriffit tempasivat kuitenkin yleisön entiseen tapaan pauloihinsa, vaikkei maestro itse ole enää 24 vuoteen soittanut bändissä.
Harri Huhtanen 2017
Netissä väitetään että vuonna 1968 perustetun Deep Purplen levyjä olisi myyty jo yli 100 miljoonaa kappaletta. Se kuulostaa vähän yliampuvalta, koska varsinaisia listaykkösiä tällä jo peräti 50 vuotta toimineella bändillä ei juurikaan ole ollut. Sen sijaan he ovat keikkailleet valtavan ahkerasti ja levyjäkin on ilmestynyt koko ajan eli virallisia Deep Purple -levyjulkaisuja lienee jo noin 80, näistä tosin valtaosa live- ja kokoelma -levyjä.
Suomessakin Deep Purple on ehtinyt heittää jo 25 keikkaa, tosin vuosina 1968-1990 bändi nähtiin vain kahdesti Suomessa ja molemmat konsertit järjestettiin Helsingissä (1972 ja 1987). Sen jälkeen tahti onkin olennaisesti kiihtynyt eli bändi on kiertänyt ympäri Suomea ja nähty täällä vuosina 1991-2017 jo peräti 23 kertaa. Esiintymispaikkoina Helsingin lisäksi ovat olleet Oulu, Tampere, Kuopio, Kotka, Kauhajoki, Jyväskylä, Joensuu ja Tuuri. Turkuunkin bändi oli kerran buukattu, mutta konsertinjärjestäjä oli hoitanut asiansa huonosti ja keikka jouduttiin perumaan. No, onneksi bändi tuli Suomeen vielä nyt 2017 eli minäkin pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni kokemaan tämän legendaarisen bändin luonnossa. Levyltähän olen Purplea kuunnellut jo vuosikymmenet eli sikäli bändin musiikki on ollut lähellä sydäntäni jo 1970-luvulta lähtien. Jotenkin vaan aina kun bändi on tullut Suomeen on minulla ikään kuin ollut jonkin muu kiireellisempi meno ja matkustaminen toiselle paikkakunnalle on tuntunut hankalalta. Nyt en enää keksinyt itselleni typeriä tekosyitä jäädä pois keikalta, vaan menin, näin ja koin! Ja nyt jälkeen päin voin sanoa: kyllä se kannatti!
Text & Photo: Harri Huhtanen 2017
Time for Bedlam (Infinite 2017)
Fireball (Fireball 1971 )
Bloodsucker (Deep Purple in Rock 1970 )
Strange Kind of Woman (Fireball 1971)
All I Got Is You (Infinite 2017)
Uncommon Man (Now What?! 2013 )
The Surprising (Infinite 2017)
Lazy (Machine Head 1972)
Birds of Prey (Infinite 2017)
Knocking at Your Back Door (Perfect Strangers 1984 )
Don Airey’s long Keyboard Solo (’Finlandia’ by Jean Sibelius snippet included)
Perfect Strangers (Perfect Strangers 1984 )
Space Truckin’ (Machine Head 1972 )
Smoke on the Water (Machine Head 1972)
–
Hush (Shades Of Deep Purple 1968)
Roger Glover’s Bass Solo
Black Night (Deep Purple in Rock 1970)
Ian Pace, rummut (1968-)
Ian Gillan, laulu (1969-)
Roger Glover, basso (1969-)
Steve Morse, kitara (1994-)
Don Airey, kosketinsoittimet (2001-)
20171112hh
Kolmas Suomen ja ensimmäinen Turun konsertti.
(8 uutta kappaletta)
uusi = ensimmäinen live-esitys Suomessa
(täydentyy tekstiosiolla myöhemmin… text added later here…)
Harri Huhtanen 2017
Toinen Suomen ja Helsingin konsertti
Koska Suomen lehdistö oli pääsääntöisesti haukkunut Dylanin vuoden 1987 ensimmäisen keikan Suomessa tapahtui niin, että vaikka Dylan oli kovassa iskussa kevään ja alkukesän 1989 Euroopan kiertueella oli suomalaisilla konsertin järjestäjillä suuria vaikeuksia saada yleisöä Dylanin toiseen Jäähalli -konserttiin Helsingissä. Helsingin Sanomat mainosti viikosta toiseen näyttävästi konserttia, mutta kalliista mainoksista huolimatta paikalla saapui lopulta vain noin 4000 kuulijaa.
Vuoden 1989 kiertueella Dylanilla oli kokonaan uusi bändi, jossa soittivat E. Smith (kitara), Kenny Aaronson (basso) ja Christopher Parker (rummut). Erikoista oli myös se, että valokuvaajia välttääkseen hän oli piiloutunut hupputakkiin (katso kuva yläpuolella).
Itse konsertti oli hieno! Uusi kolmimiehinen bändi oli erittäin rokkaava ja toisaalta hitaissa folk-biiseissä sopivan melodinen. Yleisö sai herkkuja koko rahan edestä, sillä Dylanin esittämistä 15 kappaleesta ainoastaan kaksi (Stuck Inside Mobile sekä Maggie’s Farm) hän oli esittänyt edellisessä Helsingin konserttissa. Konserttiyleisöä hemmoteltiin peräti kolmellatoista Suomi-debyytillä (Dylan oli siis vaihtanut 87% edellisen Suomen konsertin kappaleista) ! Joukossa oli kaksi superharvinaisuutta, jotka Dylan on esittänyt koko pitkän live -uransa aikana äärimmäisen harvoin (Confidential ja Eileen Aroon). Upeaa oli myös kuulla Ballad Of Hollis Brown jota Dylan on myös esittänyt hyvin harvoin, vaikka kyseessä onkin hänen oma kappaleensa. Oikeastaan konsertin ainoa miinuspuoli oli se, että se loppui liian nopeasti. Dylanin setti kesti vain noin 80 minuuttia.
Harri Huhtanen 2017
Alla Joulukuun 2010 TOP10 albumilistani:
ALBUMILISTA 36
Osa 7 – Yhteenveto Modern Timesista
MT:n nerokkuus on sen monikerroksellisuudessa. Tekstien syväanalyysi antaa varsin synkän ja ahdistavan kuvan Dylanin sanomasta. Musiikillisesti MT on kuitenkin varsin “helppo” levy. Kappaleet ovat melodisia, esimerkiksi Spirit On The Wateria alkaa rallatella mielessään heti ensimmäisellä kuuntelukerralla. Rolling And Tumblin’ on myös tarttuvaa, jalka alkaa vipattamaan jo ensi tahdeilla. Nettie Moore on toki surullinen, mutta ei missään mielessä ahdistava. 
Workingman’s Blues #2 on täysin uudenlaista Dylania, melodia ja esitystapa ovat suorastaan maagiset ja laulu valloittaa heti ensimmäisellä kuuntelukerralla. Thunder On The Mountain on sanomaltaan uhkaava, mutta musiikillisesti kevyttä rock’n’rollia. Ehkä väitteet levyn viihteellisyydestä perustuvat juuri kappaleiden melodia- ja sointurakenteisiin, jotka ovat varsin yksinkertaisia. Tätä levyä on helppo kuunnella. Tästä levystä voi nauttia täysin rinnoin, vaikkei tietäisi lyriikkojen sisällöstä yhtään mitään!
Musiikillisesti ja tuotannollisesti levy on täydellinen. Dylanin laulu ja esitykset ovat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta ensiluokkaisia. Erityisesti upea Ain’t Talkin’ on Dylanin 2000-luvulla kirjoittamista lauluista ehkä paras. Lyriikat sisältävät paljon lainasäkeitä, mutta kokonaisuus on hienosti sommiteltu ja lähdelainojen aikajana on täysin omaa luokkaansa, koska varhaisimmat lainaukset ovat teoksista, jotka on kirjoitettu jo yli 2000 vuotta sitten!
Harri Huhtanen 2007
Pink Floyd 1965-72 kokoelman ensimmäisen boksin (PFREY1) DVD:llä ja Blu-Ray -levyillä on 14 videota ja lyhytfilmiä vuodelta 1967. Mielenkiintoisin niistä on ensimmäinen joka on nimeltään Chapter 24. Se on kestoltaan vain 3 minuuttia 40 sekuntia. Ensimmäinen minuutti on kuvattu vuonna 1966 ja siinä nähdään vielä lyhyttukkainen Syd Barrett kiipeilemässä Cambridgen Gog Magog Hillsin rinteillä. Johdantojakson jälkeen siirrytään vuoteen 1967 ja tämä kuvamateriaali on keväältä 1967. Bändi nähdään Lontoossa EMI:n studioiden edustalla ja tässä Syd näyttää jo siltä mystiseltä rokkarilta jollaisena maailma hänet oppi tuntemaan.
Minua alkoi kiinnostaa Gog Magog sekä tämän huonolaatuisen ja merkillisen filmin historia sillä Pink Floyd -boksin esittelyvihkosissa ei edes kerrota kuka filmin on kuvannut. Sain selville, että Gog Magog Hills on todella olemassa ja sijaitsee Cambridgen lähistöllä. Paikan nimi viittasi Raamatun teksteihin, sillä Hesekielin kirjan luvuissa 38–39 kuvaillaan Gogin sotaa. Siinä Gog, jonka kotimaa on pohjoisen perillä, hyökkää monien muiden kansojen kanssa rauhassa asuvan Israelin kimppuun. Raamatun mukaan Goog kuitenkin tuhoutuu Jumalan yliluonnollisesta vaikutuksesta. Ilmestyskirjassa Gogin ja Magogin joukot edustavat Saatanaa, joka lyödään lopullisesti Harmageddonin taistelussa. Cambridgen rinteiden merkillinen nimi ei ilmeiseti kuitenkaan ole Raamatun teksteistä lähtöisin, vaan englantilaisesta kansantarusta Matter of Britain. Gogmagog oli jättiläinen Geoffrey of Monmouthin 1100-luvulla kirjoitaman Historia Regum Britanniaen mukaan.
(tässä sekä alemmassa kuvassa Nigel Lesmoir-Gordon ja hänen Jenny vaimonsa vuonna 1966)
Mutta kuka siis oli vuonna 1966 kuvannut tuon 8mm videon? Varsin nopeasti ilmeni että netissä kiertää useita eri pituisia versioita videosta, pisin oli 11 minuuttia eli se lienee lähimpänä alkuperäistä lyhytfilmiä. Joissain artikkeleissa kerrottiin että filmin olisi kuvannut Nigel Lesmoir-Gordon, mutta sitten löysin artikkelin, jossa hän itse mainitsi että kuvaajana olikin hänen Jenny -vaimonsa! Nigel kertoi kuvausten aikaisista tapahtumista artikkelissa näin (suomennos / translation by hh):
”Jaoin asunnon muutamien läheisten Cambridgen ystävien kanssa. Siellä oli myös Syd Barrett, josta oli hyvää vauhtia tulossa rocktähti Pink Floydissa.”
”(kuvauspäivänä) olimme Gog Magog rinteillä. Joukko ystäviä oli paikalla: David Gale, Andrew Rawlinson, Russell Page, Lucy Pryor ja vaimoni Jenny. Hän on se keltaisiin pukeutunut nainen, joka puhuu puulle. Sienikuvat ovat ikonisia ja jäävät mieleen ikuisiksi ajoiksi. Se oli alitajuinen filmi, sitä ei suunniteltu (etukäteen). ”
Kannattaa katsoa videon pitkä, 11 minuutin versio, se löytyy helposti esimerkiksi Youtubesta. Syy miksi Pink Floydin miehet eivät tätä pitkää versiota boksille kelpuuttaneet on varmaan siinä, etteivät he halunneet korostaa Sydin huumekokeiluja. Kyseisen lyhytfilmin bootleg -versiota kun on jo aikaisemmin kaupiteltu valheellisella nimellä Syd’s First Acid Trip. Kyseessä ei kuitenkaan ollut ensimmäinen kerta kun Syd kokeili LSD:tä.
(jatkuu / continues …)
Harri Huhtanen 2017
