Kirjoitin tämän vanhaan Winterludeen vuonna 2007. Huomaan nyt että kovin paljon asiat eivät ole 10 vuodessa muuttuneet!

Keskiajalla narri oli se joka saattoi kertoa TOTUUDEN ilman, että pää putosi. Nykyaikana parhaita rockartisteja ovat entisajan ”narrit” eli ne miehet ja naiset, jotka uskaltavat kertoa totuuden! Parasta Neil Youngissa on se, ettei hän ole koskaan menettänyt katu‑uskottavuuttaan. 2006 on tärkeä vuosi yli 40 vuotta jatkuneessa Neil Young ‑saagassa. Pitkästä aikaa Neil Young on tarttunut yhteiskunnallisesti ja globaalisesti tärkeään aiheeseen ja mikä parasta hän tekee sen niin, että kuulija jaksaa kiinnostua viestistä jonka hän haluaa välittää!

Kuulostaa siltä, että Young on saanut ladattua ”vanhat akkunsa” uudestaan ja musiikki kulkee svengaavasti ja sanoituksissa on kunnolla potkua. Bushin hallinto saa ihan mukavasti kuravettä naamalleen. Harvoin Young on ollut näin suorasanainen kuin tällä levyllä. Monet ovat väittäneet, että George Bush junior on täysin hyödytön presidentti. Totta on, että hän on tehnyt paljon vahinkoa maalleen, mutta kuten Dylan aikoinaan lauloi ”he is only a pawn in their game” eli Georgekin on vain rikkaiden äärikonservatiivien sätkynukke (sic!), joka lähti epätoivoiselle Irakin ristiretkelleen pelkästään taustavoimiensa painostuksesta. Yksi hyvä asia Bushissa kuitenkin on: hän innoitti Neil Youngia kirjoittamaan ilmeisesti toistaiseksi parhaan levynsä 2000‑luvulla.

The Restless Consumer on soundeiltaan ja henkeltään Rock‑Youngia parhaimmillaan. Myös sanoituksessa on mukavasti särmää:

Don’t need no terror squad / Don’t want no damned Jihad
Blowin’ themselves away in my hood / But we don’t talk to them
And we don’t learn from them / Hate don’t negotiate with Good
Don’t need it / Don’t need no more lies

Monet rockartistit välttelevät kirjoittamasta SUORAAN ajankohtaisista aiheista siinä pelossa, että aihe vanhenee tai muuttuu epätrendikkääksi. Neil Young on uudella levyllään ottanut melkoisen riskin kirjoittaessaan sodasta , joka saattaa lähivuosina muuttua epätrendikkääksi ja ennen kaikkea kirjoittaessaan sodasta, joka jakaa kansakuntaa. Eurooppalaisten on vaikea ymmärtää, että USA:ssa on edelleen miljoonia ihmisiä, jotka ovat sitä mieltä, että Irakiin piti lähteä. Joitain vuosia sitten moni amerikkalainen artisti, joka tuomitsi Irakin sodan lauluissaan, joutui mustalle listalle. Yleisö buuasi ja keikkojen saaminen kävi yhtäkkiä vaikeaksi. Tuoreessa Suomenkin TV:ssä esitetyssä rockdokumentissa Kris Kristofersson toteaa suoraan, että kun hän vastusti Irakin sotaa ei hänen levyjään enää markkinoitu ja muutoinkin levy‑yhtiö suhtautui häneen varsin kylmäkiskoisesti. Suuret levy‑yhtiöt eivät halua, että heidän artistinsa laulavat ajankohtaisista poliittisista aiheista ja erityisen herkkähipiäisiä he ovat sille, että asiat sanotaan suoraan. Siksi arvostan Neil Youngin rohkeutta tarttua aiheeseen, josta laulaminen tuottaa hänelle enemmän taloudellista vahinkoa kuin hyötyä. Living With War on tehty spontaanisti ja luomisen pakosta. Sen kuulee. Siksi tämä on hieno levy! Neil Young palaa tässä juurilleen. Tavallaan tämä on nostalginen levy siinä mielessä, että 1960‑luvulla rock oli protestimusiikkia, mutta myöhemmin rock jotenkin kadotti tuon protestihenkensä, mutta tällä levyllä Neil Young ideologisesti palaa siihen mistä kaikki alkoi eli protestiin.

Kaksoistornien tuho syyskuun 11. 2001 yhdisti amerikkalaiset surussa, mutta erotti heidät vihassa. Republikaaneille terroriteko tarjosi mahdollisuuden säätää kovia valvontalakeja ja kaventaa demokratiaa. Let’s Impeach The Presidentissä Young laulaa:

Let’s impeach the president for spyin’ / On citizens inside their own homes
Breaking every law in the country / Tapping our computers and telephones

Youngin vuodatus puhdistaa ilmaa, sillä vaikka Michael Moore ja kumppanit ovat jo TV:n puolella kertoneet kaiken mahdollisen ja mahdottomankin Bushin hämäristä taustoista ja ystävyydestä Bin Ladenin suvun kanssa niin Young on ensimmäinen kuuluisa rockartisti, joka on kirjoittanut kokonaisen levyn lauluja Bushin hallinnon väärinkäytöksistä sekä Irakin sodasta.

Who’s the man who hired all the criminals? / The White House shadows who hide behind closed doors / They bend the facts to fit with their new story
Of why we had to send our men to war

Monilla Youngin levyillä tekstien sanoma on moniselitteinen ja vaikeasti avautuva. Living With War on toista maata! LWW on punk‑henkinen levy, jonka musiikki on suoraviivaista rokkia ja tekstit ”plain and simple” eli asiat sanotaan niin kuin ne ovat!

Youngin uudella levyllä ensimmäinen kappale, johon rakastuin heti ensi kuuntelun aikana oli Living With War. Tässä upeassa kappaleessa on erittäin kaunis melodia ja lisäksi laulussa on hienosti kiteytetty kaikki se frustraatio jota jokainen ajatteleva ihminen tuntee Irakin sodasta.

And when the dawn breaks I see my fellow man /
And on the flat‑screen we kill and we’re killed again

Young on turhautunut ja vihainen, koska hän tuntee ettei voi tehdä mitään. Miljoonien muiden tavoin hän voi vain KATSOA televisiosta, miten autopommit tekevät tuhoaan ja miten amerikkalaisten pakkosyöttämä ”vapaus” on ajanut ison arabimaan täydellisen anarkian ja väkivallan kierteeseen.

Nixon taitaa olla 1900‑luvun vihatuin presidentti Amerikassa. 2000‑luvulla ainakin rokkareiden ja sivistyneistön piirissä Nixonin tasolle epäsuosiossa on varmaan päässyt George Bush junior. Uudella levyllään Youngin kritiikin kärki kohdistuu nimenomaa Bushiin. Looking For A Leaderissä Young ilmoittaa suoraviivaisella ja konstailemattomalla ”punk”‑tyylillään:

America has a leader / But he’s not in the house
He’s walking here among us / And we’ve got to seek him out

Pragmatismia ja suoraa vaikuttamista edustaa erityisesti säe:

Lookin’ for a leader / With the great Spirit on his side
Someone walks among us / And I hope he hears the call

Amerikassa itsessään ei ole mitään vikaa, sillä:

America is beautiful / But she has an ugly side

Tämä ”ruma puoli” on Youngin näkemyksen mukaan korruptoitunut, näennäis‑demokraattinen vaalijärjestelmä, joka takaa sen, että presidentti voidaan valita suuren rahan voimalla. Se kenellä on eniten rahaa käytettävissään saa eniten näkyvyyttä ja kun on näkyvissä on myös ihmisten mielissä. Jos sitten vielä ilmaisee asiansa yksinkertaisesti, sopivasti mutkia oikaisten ja häikäilemättömästi väärinkäyttää ihmisten vilpitöntä patriotismia, niin saa valtikan itselleen ja sen jälkeen voikin tehdä lähes mitä lystää, sillä Amerikassa presidentin valta on erittäin suuri.

LWW:n lopetusbiisi, America The Beautiful saattaa mahtavine kuoro‑osuuksineen kuulostaa väärälle levylle eksyneeltä. Levyn teeman kannalta lopetus on kuitenkin hieno ja yhdistää myös alun ja lopun. Alussahan Young laulaa siitä, miten ”puutarha on menetetty” ja lopussa ylistetään Amerikan ”avaria taivaita…ja majesteettisia purppuravuoria”. Näissä kahdessa laulussa on hienosti tiivistetty koko levyn ydinajatus: ei Amerikassa ole mitään vikaa, vaan sen johtajissa.

Teemallisesti LWW on mestariteos. Musiikillisesti jää paljon toivomisen varaa, mutta punk‑asenteesta ja välittömyydestä on vaikea sakottaa, päinvastoin: levy elää ja hengittää hyvin, se tempaa kuulijan koukkuunsa ja viekottelee kuuntelemaan levyn yhä uudestaan ja yhä uudestaan.

Erinomainen levy!   ♣♣♣♣ ½

Harri Huhtanen 2007