Kritiikistä huolimatta esitys jäi selvästi plussan puolelle. Kokonaisuuden perusteella olisin valmis väittämään, että Koivusalo (kuvassa) hallitsee hyvin laulujen kääntämisen englannista Suomeen. Jokin verran innovatiivisuutta ja nokkeluutta olin myös kuulevinani joissain käännöksissä. Niissä Dylanin tekstien nerokkuus ja henki tavoitettiin. Oli hienoa kuulla Dylania hyvin suomennettuna ja esittettynä! Jo nuo konsertin tähtihetket lunastivat melko vaatimattoman lipun hinnan (23e).
Parhaimmillaan miesten tarinankerronta laulujen välissä oli myös varsin viihdyttävää ja aika hyvin esitysten kanssa rytmitettyä. Välitekstit oli selvästi laadittu suurelle yleisölle eli niissä lähdettiin siitä, ettei kuulijalla ollut mitään ennakkotietoja Dylanista ja haluttiin selittää mistä Dylanin taiteessa pohjimmiltaan on kysymys. Haluttiin myös selittää miksi hän on niin suuri, vaikka miehen laulu- ja soittotaidot eivät kaikkien näkemyksen mukaan ole kovin kummoiset. Pitkän linjan Dylan harrastajalle väliteksteissä ei ollut mitään uutta. Uutta oli kuitenkin se, että tällainen tarina oli ujutettu esitysten väliin eli jaksoin kyllä hyvin tuota jutustelua kuunnella.
Laulajista nostan ehdottomaksi ykköseksi Sauli Luttisen, joka oli minulle täysin uusi ”löytö”. Viisikymppinen mies on Pavarotin mitoissa ja kyllä siltä kuulosti, että lauluääntäkin on melkein yhtä paljon. Luttisen voimakas ja puhdas laulutyyli sopi yllättävän hyvin muutamiin tämän produktion Dylan-suomennoksiin. Kitaristi Ilpo Murtojärvi soitti tyylikkäästi. Hänen taidokas ja vähäeleinen kitarointinsa antoi melkoisen lisäarvon laulajien esityksille. Mikko Koivusalo on parhaimmillaan tarinankertojana ja pianistina. Oma, riisuttu sooloesitys With God on Our Side (Jumala puolellamme) oli sympaattinen, mutta jätti laulun osalta kyllä paljon petrattavaa.
Turun Sanomien juttussa ja esitteessä hehkutettiin sitä ,että vaikka kappaleita on vain parikymmentä on ne kerätty koko Dylanin uran ajalta. Ei pitänyt paikkaansa. Tässä, kuten kaikissa muissakin kuulemissani ja näkemissäni Dylan tribuuteissa keskityttiin selkeästi Dylanin 1960- ja 1970 -lukujen tähtihetkien esittelyyn. On totta ,että Dylan -katalogin vaikuttavimmat ja kestävimmät klassikot löytyvät noilta vuosikymmeniltä, mutta todellinen kulttuuriteko olisi ollut esittää myös esim. Oh Mercyn (1989), Time Out Of Mindin (1997) ja erityisesti Modern Times (2006) albumin parhaita kappaleita. Nyt OM:ltä ja MT:ltä ei kuultu mitään ja TOOM:iltakin vain yksi kappale (Make You Feel My Love)! Koko 1980-luku kuitattiin kahdella kappaleella (Every Grain Of Sand ja Blind Willie McTell). No, ehkäpä joku joskus Suomessa rohkenee järjestää Dylan tribuutti-illan jossa kuullaan myös miehen uudempaa tuotantoa!
Aluksi tuntui erikoiselta kuulla kolmen, neljän ja jopa viiden suomalaisen miehen samanaikaisesti laulavan Dylania. Alkuhämmennyksestä toipumisen jälkeen saatoin varsin nopeasti todeta, että erityisesti balladityyppisissä kappaleissa konsepti toimi ja sanoitukset nousivat aidosti keskiöön, Toinen varsin ilahduttava seikka oli se, että ainakin laulettuina monet käännöksistä kuulostivat varsin hyviltä ja jos ne kerran laulettuina kuulostivat hyviltä oli niiden pakko myös olla hyviä! Olisi ollut todella hienoa saada nämä käännökset myös paperille, mutta en tiedä olivatko syynä tekijänoikeusseikat vai niukka esitebudjetti, sillä produktioesitteessä laulujen käännöksiä ei ole.
Turun Kaupunginteatterin Sopukkaan mahtuu vain noin 120 katsojaa, mutta tilan ääni- ja valolaitteistot ovat korkeatasoiset ja siksi esitysten tunnelma on lämpimän intiimi. Alunperin Koivusalon projekti piti esittää vain kahtena iltana keväällä 2012, mutta koska konsertit myytiin nopeasti loppuun, lisättiin syksyyn kaksi esitystä, joista toiseen olen siis jo hankkinut lipun.
Dylanin ensimmäinen Suomen ja Helsingin konsertti
Youngin ensimmäinen Geffen-levy oli melkoinen yllätys monelle. Perinteiset rock- ja folk-elementit saivat Transilla tehdä tilaa synclavierille, sähköpianolle ja Sennheiser Vokooderille. Erityisesti Vokooder, joka muuttaa ihmisäänen konemaisen luonnottomaksi teki levystä hyvin poikkeuksellisen ja jopa futuristisen aikanaan.
Trans ei ollut kaikkien perinteisen, 1970-luvun akustisen Neil Young -musiikin ystävien mieleen, mutta minä pidän levystä kovasti ja siksi nostin sen jopa TOP10 listalleni heinäkuussa 2008. Trans svengaa kautta linjan hyvin ja tästä varmaan kuuluu erityissuuri kiitos Crazy Horse -miehille Molina, Sampedro ja Talbot. Yleensä aina kun he ovat mukana Youngin matkassa sopii odottaa jotain todella hyvää. Eikä Trans petä odotuksia.
Epäonnisten Hawks & Dovesin (1980) ja Re’actorin (1981) jälkeen Young päätti panna pillit pussiin Reprisella ja kokeilla onneaan 1980‑luvun ehkä kuumimmassa levy‑yhtiössä, David Geffen Companyssa. Youngin Geffen‑vuodet (1982‑1986) olivat melkoista vuoristorataa, sillä Young vaihtoi tyyliään modernista vanhaan ja takaisin levy levyltä, joten fanien todellinen fanius tuli perinpohjaisesti testattua.
Minusta Young alisuorittaa tällä levyllä pahemman kerran. Ensinnäkin albumin kestoaika, noin 20 minuuttia, herättää kysymyksen siitä voiko tätä levyä edes kutsua LP:ksi vai olisiko oikeampi nimitys EP. No, koska levyllä on sentään 10 kappaletta, niin ehkäpä tämä levy nippa nappa täyttää albumin määritelmän.
