Rust Never Sleeps on yksi Neil Youngin laajan tuotannon kulmakivistä. Ikiklassikko. Eräs koko 1970-luvun parhaista levyistä. Teemalevy, joka youngmaiseen tapaan ei kuitenkaan ole yksiselitteisesti teemalevy, vaan kokoelma lauluja ja aiheita, joiden väljä yhteinen nimittäjä on albumin akustinen avausraita My My, Hey Hey (Out Of The Blue) sekä saman kappaleen sähköinen rock/punk -versio Hey Hey, My My (Into The Black), joka päättää levyn.

Avaus- ja päätöskappaleessa Young julistaa rockin perusfilosofiaa: ikuisen nuoruuden ja jatkuvan uudistumisen aatetta. Legendaarinen avauskappaleen säkeet sisältävät lukuisia kuolemattomia sloganeita: ”ruoste ei koskaan nuku”, ”parempi palaa / kuin hiipua pois”, ”kuningas on kuollut mutta ei unohdettu”, ”rock & roll ei kuole koskaan” jne. Sanoma ja sen esillepano on väkevä ja vakuuttava. Ehkä liiankin vakuuttava, sillä kerrotaan grunge -ikoni Kurt Cobainin kuunnelleen viimeisenä juuri tätä kappaletta ennen kuin hän ampui haulikolla itsensä tyhjyyteen, aivan kuten Young laulaa: ”it’s out of the blue and into the black”.

Pelkkä ”kuole nuorena, elä ikuisesti”-teema on kuitenkin liian simppeli Youngille ja niin hän onkin terästänyt klassista lauluaan armottomalla kritiikillä, joka kohdistuu nimenomaa musiikkibisneksen ”imetään mehut pois ja heitetään luut koirille” -ajatteluun. Young kertoo laulussaan Johnny Rottenista, punkin kruunaamattomasta kuninkaasta, jonka Sex Pistols -yhtyeen rahanahne manageri nosti hetken superkuuluisuuteen ja samalla kaupallisti ja vesitti koko punk-aatteen. Todellisuudessahan Rotten ei kuollut, vaan ainoastaan aatesuuntaus jota hän edusti (tai väitti edustavansa) kuoli kun suuret levy-yhtiöt tulivat ja imivät ydinmehut aatteesta, joka oli syntynyt työttömien ja angstisten nuorten miesten hakatessa vääriä sointuja epävireisistä kitaroista kellareissaan, joiden seiniä komistivat ”We hate Led Zeppelin”, ”We hate Pink Floyd” ja ”We hate everything that is OLD”-julisteet.

Kuuntelin tätä levyä tuoreltaan vuonna 1979. Juuri siihen aikaan olin erittäin intohimoinen Neil Young- fani, sillä en ollut vielä löytänyt Dylania. Muistan, miten tämän levyn avausraita teki minuunkin syvän vaikutuksen. Akustisessa versiossa on synkkää kauneutta ja huolestuin ihan oikeasti idolini puolesta: suunnitteliko Young itsemurhaa?! Vuodet kuitenkin kuluivat ja Young jatkoi levyjen tekoa ja keikkailua ja vähitellen tajusin, että kyseessä oli nimenomaa filosofis-taiteellinen manifesti, jonka tarkoitus oli emotionaalinen eikä pragmaattinen. Valitettavasti Kurt Cobain ei tätä tajunnut, vaan otti Youngin laulun sanoman liian kirjaimellisesti.

Vinyylilevyn akustinen puoli on täydellinen! Nämä laulut ovat parasta Neil Youngia! Young -magia tulvii kaiuttimista laulu laulun perään. Myös sanoitukset ovat hienoja. Kakkosraita, Thrasher on sanoituksellisesti Youngia parhaimmillaan:

    Where the eagle glides ascending there’s
an ancient river bending
    Down the timeless gorge of changes where
sleeplessness awaits
    I searched out my companions, they were lost
in crystal canyons
    When the aimless blade of science slashed
the pearly gates
    It was then I knew I’d had enough, burned my
credit card for fuel
    Headed out ot where the pavement turns   to sand
With a one-way ticket to the land of truth

Thrasherissä Young laulaa luopumisesta, siitä miten totuus löytyy ainoastaan kulutushysterian riivaamaan yhteiskunnan ulkopuolelta. Sanoitus vilisee värikkäitä kielikuvia ja tarina etenee unenomaisesti, ikään kuin Young kuvaisi trippimatkan kokemuksia.

Ride My Llamassa ja Pocahontasissa palataan Youngin lempiaiheeseen eli siihen, miten valkoinen mies on häikäilemättömästi alistanut alkuperäiskansat ikeeseensä. Saarnaamista on kuitenkin kevennetty kepeällä huumorilla tyyliin: ”I met a man from Mars / He picked up all my guitars / And played me traveling songs”.

Sail Away on uskomattoman kaunis! Tällä levyllä Young lataa pöytään kappaleita, joiden sävelmät ja sanoitukset muodostavat täydellisiä kokonaisuuksia:

    See the losers in the best bars
Meet the winners in the dives
    Where the people are the real stars
All the rest of their lives
    As long as we can sail away
As long as we can sail away
    There’ll be wind in the canyon
Moon on the rise
    As long as we can sail away
 

Myös vinyylilevyn B-puolen aloituskappale, Powderfinger kuuluu Young -tuotannon huippuihin. Tarina etenee youngmaisen kiemuraiseen tapaan, mutta sekä Youngin laulu että Crazy Horsen soitto on maagista!

Akustisesta edetään sähköiseen rokkiin ja punkkiin, joka eräässä mielessä on koko levyn pääteema. Welfare Mothers ja Sedan Delivery ovat jo raskaampaa ja vivahteettomampaa mättöä. Maaginen tunnelma särkyy hetkeksi, erityisesti Welfare Mothers vaikuttaa tyylirikolta näin komealla albumilla. Toisaalta pääteeman kannalta molemmat kappaleet ovat perusteltuja ja muodostavat albumille loogisen kaaren. Horsen soitossa on potkua ja svengiä! Sanoituksellisesti levyn taso tässä vaiheessa kuitenkin hieman notkahtaa. Welfare Mothers on ainoa levyn kappaleista, joka on sävelletty 1979, kaikki muut ovat vanhempia. Olisiko tätä valintaa pitänyt sittenkin lykätä, Neil? Welfare Mothersin aiheuttaman notkahduksen jälkeen Sedan Delivery palauttaa kuitenkin albumin takaisin klassiseen statukseen, sillä kappaleen sanoituksessa ja sovituksessa on enemmän variaatiota ja jännitettä ja tämä kappale toimii loistavana introna albumin jylhän kauniille hard punk-kappaleelle Hey Hey, My My (Into The Black). Kun avauskappaleessa Young tarjoili sanomaansa silkkihanskoin, palataan nyt alun teemaan särkijien ja todella isojen lekojen kanssa! Koko albumi on tiettävästi äänitetty livenä ja jos aikakoneella voisi siirtyä vuoteen 1979, kuuntelemaan tätä esitystä niin luulenpa,että se olisi aika järisyttävä kokemus. Muistan kun kuulin tämän kappaleen ensimmäisen kerran kaverini luona Ulvilassa. Huh, huh kyllä siinä meni iho kananlihalle!

Hey hey, my my
Rock and roll will never die
There’s more to the picture
Than meets the eye
Hey hey, my my
Out of the blue and into the black
You pay for this, but they give you that
Once you’re gone, you can’t come back
When you’re out of the blue
And into the black

Mistä rockissa on pojimmillaan kysymys? Se on helpompi kuulla kuin selittää. Rockin perustotuudet ovat kuitenkin yksinkertaisia, mutta silti niitä kovin harvoin kuullaan. Tällä levyllä niitä kuullaan – ja paljon. En tiedä onko tämä Youngin paras levy, mutta tiedän että tämä on klassikko, levy joka ”never will die”!

IKIKLASSIKKO !!!!   ∞ ∞ ∞ ∞ ∞

Harri Huhtanen 2008