
Päivitys 4.3.2022. Tällä hetkellä vuonna 2016 edesmenneen Leonard Cohenin The Future kuulostaa ajankohtaisemmalta kuin ehkä koskaan aikaisemmin…
Levyn kappaleet: The Future / Waiting for the Miracle (Cohen, Sharon Robinson) / Be for Real (Frederick Knight) / Closing Time / Anthem / Democracy / Light as the Breeze / Always (Irving Berlin) / Tacoma Trailer
Muusikot: Leonard Cohen – laulu, ohjelmointi, skasofoni ja viulu / Bob Metzger, Paul Jackson Jr., Dean Parks, Dennis Herring – kitarat / Freddie Washington, Bob Glaub, Lee Sklar – bassot / Steve Lindsey, Greg Phillinganes, Jeff Fisher, Randy Kerber, John Barnes, James Cox, Mike Finnigan, Stephen Croes –kosketinsoittimet / Steve Meador, James Gadson, Vinnie Colaiuta, Ed Greene, Lenny Castro – rummut ja muut lyömäsoittimet / Brandon Fields, Lon Price – tenori saksofoni / Greg Smith – baritoni saksofoni / Lee Thornburg – trumpetti / Bob Furgo – viulu / Anjani Thomas, Jacquelyn Gouche-Farris, Tony Warren, Valerie Pinkston-Mayo, Julie Christensen, Perla Batalla, David Morgan, Jennifer Warnes, Edna Wright, Jean Johnson, Peggi Blu – taustalaulu / The L.A. Mass Choir – kuoro-osuudet, ohjaajana Donald Taylor
Pitkään luultiin ,että Leonard Cohenin 9.studioalbumi jäisi hänen viimeisekseen, sen verran rankkoja tämän vuonna 1992 ilmestyneen The Future -albumin tekstit olivat. Jo albumin avauskappale on mykistävä! Cohen suorastaan sylkee tulta ja tappuraa kritisoidessaan nykyistä maailmanmenoa:
Give me crack and anal sex
Take the only tree that’s left
And stuff it up the hole
In your culture
Give me back the Berlin wall
Give me Stalin and St. Paul
I’ve seen the future, brother:
it is murder.
Avauskappale kuuluu Leonard Cohenin laulukatalogin eliittiin. Sanoituksessa on pyhää vihaa ja tekstistä paistaa katkeruus, joka on lähes yliampuvaa, en voi muuta kuin nostaa hattua avauskappaleelle. Se toimii upeasti sekä sanoituksen että musiikin osalta! Epätoivosta ja äärimmäisen synkästä tulevaisuudenkuvasta siirrytään yllättäen kiihkeätunnelmaiseen rakkauslauluun Waiting For the Miracle:
I haven’t been this happy
Since the end of World War II
Tällainen täyskäännös on kuulijasta hämmentävä. Ensin räjäytetään kuulijan kasvoille se, miten kamalassa tilassa maailma on ja jotta mitään ei jäisi epäselväksi, ennustetaan että tulevaisuudella ei ole mitään hyvää tarjottavanaan. Sitten siirrytään yhteiskunnallisista profetioista suoraan yksityisen ihmisen elämään ja kerrotaan, ”etten ole ollutkaan näin onnellinen toisen maailmansodan jälkeen”.
Itsenäisinä molemmat kappaleet ovat upeita, mutta ajatustavan, aiheen ja näkökulman äkillinen 360 asteen muutos tuntuu kuulijasta liian jyrkältä. Sama ongelma vaivaa kaikkia muitakin levyn kappaleita: ne tuntuvat irrallisilta. En tiedä, miten kauan The Futurea äänitettiin, mutta CD:n mukana tulevassa tekstivihkosessa on myös tiedot kappaleiden tuottajista, jotka ovat: Yoav Goren, Steve Lindsey, Rebecca Mornay ja Bill Ginn.
Uskon, että The Future kokonaisuutena on hieman epäonnistunut juuri siksi, että on käytetty neljää tuottajaa, jolloin levyn soundin ja ajatusmaailman koherenssia ei ole saavutettu. Levyn yhdeksästä kappaleesta useampi on yksittäisenä hieno, mutta levyn musiikillinen ja ajatuksellinen kokonaisuus jää ajoitain vähän irralliseksi. Levyn kappaleet eivät muodosta jatkumoa ja epäsymmetria muodostuu myös siitä, että avauskappale julistaa maailman tuhoa ja sitten kaksi viimeistä kappaletta ovat Irvin Berlinin 1925 kirjoittama Always sekä Cohenin kirjoittama erikoinen intrumentaali Tacoma Trailer. Mikä on The Futuren kappaleiden yhteinen nimittäjä? En usko ,että sellaista on. Mutta kuten sanottu: avauskappale on mestarillinen ja se jo yksinään nostaa The Futuren keskivertolevyjen yläpuolelle ja lisäksi levyllä on muitakin hienoja kappaleita. Mestariteokseksi The Futurea ei voi kuitenkaan kutsua, koska se on materiaaliltaan niin hajanainen.
Parhaiden biisiensä ansiosta hyvä levy! ♠ ♠ ♠ ♠ +
Harri Huhtanen 2007
Legendaarinen amerikkalaisbändi Blondie on ollut taas studiossa ja julkaisee 11.studiolevynsä, nimeltään Pollinator, 5.5.2017. Alla lisätietoja:
Santana on pitkän linjan rockartisti, joka oli pakko lopulta ottaa mukaan näille listoille. Minulla on muistaakseni yli 20 Santanan vinyylilevyä. Eniten pidän nimenomaa näistä alkupään levyistä, joissa on hyvin intensiivinen ja täyteläinen soundi. Santana ei yksin olisi pystynyt tekemään Abraxasin tasoista levyä, vaan siihen tarvittiin joukko erittäin lahjakkaita soittajia, jotka kerääntyivät Santana-brändin alle levyttämään tämän levyn.
Bob Dylanin Euroopan kiertue 2017 on täydentynyt yhdeksällä konsertilla. Edellisen listauksen julkaisin 13.12.2016 tässä Rock News -kategoriassa. Siksi listaan nyt vain konsertit, jotka Dylanin manageritoimisto on vahvistanut mainitun päivämäärän jälkeen:
Tästä levystä on vaikea kirjoittaa, niin ristiriitaisen vastaanoton se aikanaan sai maailmalla. Muistan miten Suomessakin tätä 1980‑luvun alussa ”valistuneissa” rockpiireissä vihattiin, jopa enemmän kuin Slow Trainiä (1979)! Myös minä olin ”Pietari”, joka kielsi ”Jeesuksen” kolmasti eli uskoin kavereiden kauhutarinoita ja panttasin levyn ostoa varmaan kolme vuotta. Lopulta sitten ostin levyn divarista käytettynä. Sanoitukset olivat todella junttaavia tyyliin: ”Oletko valmis?” tai ”Etkö usko” jne. Niinpä ensimmäisenä kuunteluvuonna (1982?) levy meni minulta vähän ohi ja jäi hyllyyn pölyttymään vuosiksi. 1990‑luvun alussa ryhdyin kirjoittamaan aktiivisesti Dylanista ja otin levyn uuteen kuunteluun. Heureka! Yhtäkkiä levy kolahti minulle aivan uskomattomalla tavalla. Olin todella ollut ”sokea” kun en ymmärtänyt 1980‑luvulla, miten hienon levyn Dylan oli tehnyt! Sen jälkeen olen vuosi vuodelta alaknut arvostaa yhä enemmän Savedia. Tänään (2006) viimeksi kuuntelin levyn uudestaan ja edelleen, yli 20 vuotta ensimmäisen kuuntelun jälkeen albumin parhaat kappaleet kuulostavat todella upeilta.
Rumba kertoo mielenkiintoisen tarinan Bob Marleyn kadonneiksi ja menetetyiksi luultujen nauhojen löytymisestä ja restauroinnista:
Meddle (1971) olisi voinut olla Pink Floydin paras levy, sillä avausraita One Of These Days ja aivan erityisesti päätösraita, 23-minuuttinen Echoes ovat uskomattoman hienoja. Avaus on intensiivistä rokkia, melkeinpä heviä. Lopussa taas ”kaiut” katoavat hitaasti luonnon äärettömyyteen. Minulle oli pitkään epäselvää mistä Meddle oikeastaan kertoo, sillä vinyylin pakkauksessa ei ollut lyriikkoja, remasteroidun CD:n mukana kuitenkin tulee tekstivihkonen. Meddlellä on sama pääteema kuin Gilmourin On An Islandilla (2006). Pariskunta on saarella. Mies tutkii luontoa ympärillään: katselee auringonnousua, pilviä taivaalla, laineita meressä ja nukkuvan rakkaansa kasvoja.
Koen Meddlen pahimmaksi ongelmaksi teoksen keskiosan, joka ei ole samaa tasoa kuin komea avaus ja lopetus. Ehkä bändi on tarkoituksellisesti halunnut keventää mahtipontisuutta sijoittamalla levyn keskivaiheille rennon oloisia tyylikokeiluja. A Pillow Of Winds sopii mainiosti teemaan ja kokonaisuuteen, mutta jalkapallo -laululla limitetty Fearless on minusta jo selvä tyylirikko. En tiedä onko jazzahtava San Tropez tarkoitettu parodiaksi rikkaiden lokoisasta elämästä aurinkorannoilla, musiikillisesti kappale ei oikein toimi albumin kokonaisuudessa. Koirasta kertova Seamus puolestaan on täysin kieli poskessa tehty blues-ralli, jonka sijoittamista samalle levylle majesteettisen Echoesin kanssa pidän myös selvänä tyylirikkona.
Rust Never Sleeps on yksi Neil Youngin laajan tuotannon kulmakivistä. Ikiklassikko. Eräs koko 1970-luvun parhaista levyistä. Teemalevy, joka youngmaiseen tapaan ei kuitenkaan ole yksiselitteisesti teemalevy, vaan kokoelma lauluja ja aiheita, joiden väljä yhteinen nimittäjä on albumin akustinen avausraita My My, Hey Hey (Out Of The Blue) sekä saman kappaleen sähköinen rock/punk -versio Hey Hey, My My (Into The Black), joka päättää levyn.
Kuuntelin tätä levyä tuoreltaan vuonna 1979. Juuri siihen aikaan olin erittäin intohimoinen Neil Young- fani, sillä en ollut vielä löytänyt Dylania. Muistan, miten tämän levyn avausraita teki minuunkin syvän vaikutuksen. Akustisessa versiossa on synkkää kauneutta ja huolestuin ihan oikeasti idolini puolesta: suunnitteliko Young itsemurhaa?! Vuodet kuitenkin kuluivat ja Young jatkoi levyjen tekoa ja keikkailua ja vähitellen tajusin, että kyseessä oli nimenomaa filosofis-taiteellinen manifesti, jonka tarkoitus oli emotionaalinen eikä pragmaattinen. Valitettavasti Kurt Cobain ei tätä tajunnut, vaan otti Youngin laulun sanoman liian kirjaimellisesti.