Harvoin arvostelen levyn muutaman kuuntelukerran jälkeen, mutta kuunneltuani nyt Reactor (1981) CD:n kolmasti ajattelin, että ehkä on parasta tälle kerralla luopua syväkuuntelusta ja laatia arvostelu samalla periaatteella kuin mitä Neil Young on tehnyt tämän levyn eli suoraan vaan asiaan sen kummemmin syntyjä syviä miettimättä!
Joskus rockissa spontaniteetti ja mutkien suoraksi vetäminen on valttia, mutta valitettavasti tällä levyllä Jumalainen inspiraatio on jäänyt saavuttamatta ja lopputuloksena on kahdeksan laulun epäkoherentti paketti. Ainoa todellinen liima näiden irrallisten rallien välillä on Crazy Horsen upea musisointi, jonka ansiosta Reactor on paikoitellen aika mukavaa kuunneltavaa. Neil Young sen sijaan hämmentää tällä levyllä, koska hän on vetänyt suurimman osan sanoituksista naivismin äärirajoille.
En tiedä onko kolmantena kuultava yli yhdeksän minuuttinen T‑bone vitsi vai yrittääkö Young yliredusoidulla ja ylirepetatiivisella sanoituksella saavuttaa jonkinlaisen mantra‑efektin. Koko albumin kesto on alle 40 minuuttia eli T‑bone syö siitä neljäsosan. Young hokee koko laulun alusta loppuun kahta säettä: Got mashed potatoes / Ain’t got no T‑bone! Tätä voi jo pitää lyyrisen naivismin huipentumana, ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, mutta siltikin jopa tämän kappaleen Crazy Horse pelastaa, sillä bändin ja Youngin musisointi tällä ylipitkällä biisillä on erinomaista.
Myös Beatles‑sävytteinen Get Back On It sekä Southern Pacific rullaavat mukavasti. Motor City jatkaa kunniakkaasti naivistis‑humoristisella linjalla: My old car keeps breaking down / My new car ain’t from Japan / There’s already too many Datsuns / In this town. Lisää hauskoja säkeitä kuullaan Rapid Transitissa: Rrrrrapid Transsit / Pppppublic Service. Kuulijan mielialasta riippuen kappaleen voi luokitella joko erittäin hauskaksi tai erittäin tylsäksi / lapselliseksi.
Albumin päätöskappale Shots on ilmiselvästi suunniteltu johdattamaan kuulija samanlaiseen nirvanaan kuin Like A Hurricane tai Cortez, The Killer. Crazy Horse täyttää velvollisuutensa taidokkaaksi , mutta jotenkin kuulijalle jää tyhjä olo. Sanoituksen maali jää vähän epämääräiseksi ja taivaallisen rockin magia ei realisoidu. Ilmeisesti Young kritisoi kappaleessa modernia ihmistä, joka järjettömillä rakennusprojekteillaan tuhoaa luonnon:
Machines are winding Their way along / Looking strong / Building roads / And bringing back loads and loads / Of building materials / In the night.
Kokonaisuus jää epämääräiseksi. Young on ilmiselvästi tavoitellut Reactorilla jotain uutta näkökulmaa ja uutta suuntaa, mutta ei ole jaksanut kehitellä ideoitaan loppuun saakka. Niinpä on syntynyt aika merkillinen levy, jossa on aavistus uudesta tyylistä, mutta kokonaisuus lepää kuitenkin Crazy Horsen tutun turvallisen ja ruudikkaan mäiskinnän varassa. Reactorin parasta antia on musisointi. Levyllä on paikoitellen suoraan munaskuihin iskevää rock‑soitantaa. Ilman Crazy Horsea tämä levy voisi olla eräs Youngin uran suurimpia floppeja.
Crazy Horsen ansiosta korotetut pisteet * * * ½
Harri Huhtanen 2008
Levyn sisältö: Shot of Love / Heart of Mine / Property of Jesus / Lenny Bruce / Watered-Down Love / The Groom’s Still Waiting at the Altar / Dead Man, Dead Man / Tn the Summertime / Trouble / Every Grain of Sand
Tänään Shot Of Lovea kuunnellessani minua ihastutti erityisesti Dylanin levyllä käyttämä säestysryhmä, johon kuuluu useita ykkösrivin soittajia: Jim Keltner (rummut), Tim Drummond (basso), Fred Tackett (kitara), Steve Ripley (kitara), Danny Kortchmar (kitara), Carl Pickhardt (piano), Benmont Tench (kosketinsoittimet) ja Steve Douglas (saksofoni). Heidän lisäkseen levyllä vierailevat mm. Ron Wood (kitara), Ringo Starr (rummut) ja Donald Dunn (basso). Levyn soundi on todella yhtenäinen ja valloittava. Päinvastoin kuin muistin, levyllä ei ole yhtään huonoa kappaletta.
40‑vuotisjuhlajulkaisulla soundit eivät ole yhtä hyvät kuin muilla sarjan albumeilla. En tiedä mistä tämä johtuu. Onko niin, että masternauha on sittenkin kapea‑alaisempi kuin Rotchildin hyvissä studioissa tuotetut masternauhat? En tiedä. Basso kuulostaa muutamilla kappaleilla jäävän täysin taka‑alalla ja koko esityksestä tulee siten liian ohut ja diskanttivoittoinen. Kritiikistä huolimatta levyllä on enemmän vahvuuksia kuin heikkouksia. Bändi soittaa hyvin yhteen ja Jimin laulu on erittäin energistä ja fokusoitunutta. Yksinään Riders On The Storm nostaa tämän levyn korkealle tavallisten rocklevyjen yläpuolelle. Myös avauskappale, muutoksesta kertova The Changeling on hieno. Tavallaan Jim siinä (alitajuisesti) jättää hyvästejä faneilleen:
päätöskappaleessa, Riders On The Stormissa Jimin lyriikka saa jo lähes shakespearelaiset mittasuhteet hänen pohtiessaan elämän tarkoituksettomuutta:
Vuoden 2017 lisäys: Hawks & Doves rankataan yleensä Youngin laajan tuotannon huonoimpien levyjen joukkoon. Youngin albumin B-puolelle esiin nostama ”Haukka”-aihe on kuitenkin taas uuden presidentin, Donald Trumpin Amerikka -uhon vuoksi varsin ajankohtainen. Hawks & Doves on varsin mielenkiintoinen levy ! 
A-puolen laulut edustavat Youngin pasifistista hippiaikaa. B-puolella taas kuullaan Punaniska-filosofiaa eli Amerikan erinomaisuuden ylistystä. Ongelmalliseksi tämän levyn tekee se, ettei kuulija voi olla varma onko Young tosissaan esimerkiksi päätöskappaleessa Hawks & Doves, joka on ladattu täyteen ”Amerikka -testosteronia”.
Lauantai 25.2.17 alkoi tuhdilla aamiaisella täpötäydessä Marski -hotellin lobby-baarissa. Sitten aamukävely sohjoisella Bulevardilla ja tutustuminen Paul ja Fanny Sinebrychoffin taidemuseoon, jossa olimme olleet ainakin kahdesti aikaisemminkin. Alakerroksen täytti upea ja ainutlaatuinen tilausnäyttely, joka esitteli valtaosan hollantilaisen 1600-luvulla eläneen mestarin Caesar van Everdingen tuotannosta. Paikalle oli varattu myös opas, joka kertoi tunnin ajan tuon ajan maalaustaiteesta sekä erityisesti Everdingenin taulujen ja tyyliin taustoista.
Illalla oli vuorossa Kansallisteatterin uusi tulkinta Shakespearen klassikko -näytelmästä Richard III. En ollut koskaan vieraillut Willensaunassa ja täytyy sanoa että ensikokemus oli hieno! Katsomo oli yhdessä tasossa ja istumapaikkoja oli vain parisataa. Näyttämö oli matalalla ja kun meillä oli eturivin paikat tulivat näyttelijät välillä kirjaimellisesti iholle. Missään en ole nähnyt näyttämön katossa niin paljon valolaitteita kuin Willensaunassa, niitä oli varmaan parisataa eli valaistuksen sai pienellä näyttömällä fokusoitua ihan minne tahansa ja mistä kulmasta tahansa. Pääosan esittäjä Kristo Salminen tulkitsi hienosti vallanhimoista ja juonittelevaa Richard III:ta. Vanhanaikainen puvutus ja keskiaikainen musiikki loivat aidontuntuisen tunnelman näytökseen.
Illallista varten matkasimme ratikalla Vallilaan. Alun perin tarkoitus oli tutustua Mäkelänkadulla sijaitsevaan japanilaiseen ravintolaan, mutta sitten vastaan tulikin todella eksoottinen löytö: venezualainen ravintola, Coco Grill. Uskoakseni se on Suomen ainoa venezualainen ravintola. Ylipäätään en ole koskaan ollut venezualaisessa ravintolassa! Ravintolasali oli pienehkö, asiakaspaikkoja oli ehkä noin 30, sisutus oli hillittyä eikä kattoon ripustettuja tekopapukaijoja lukuunottamatta viittannut Etelä-Amerikkaan. Mutta se ruoka! Karitsan sisäfile oli herkullisen mureaa ja hienosti maustettua. Salaatti oli tuoretta ja kastike taivaallisen hyvää. Pitkän tauon jälkeen myös maniokit maistuivat upeilta. En ollut niitä saanut sen jälkeen kun Turussa pitkään toiminut brasilialainen ravintola lopetti toimintansa joitain vuosia sitten. Myös talon punaviini oli laadukasta. Ja lasku sitten? Coco Grill ei ole kallis, sillä jo 30 eurolla saa pääaterian ja lasin hyvää viiniä. Illan kruunasi käynti kadun toisella puolella sijaitsevassa Sturen Jazz Barissa. Samassa talossa on sijainnut ravintola jo 1920-luvulla ja jotenkin paikan pitkä historia oli aistittavissa sisällä viihtyisässä salissa.
The Beach Boysin johtohahmona ja yhtenä kaikkien aikojen tärkeimmistä pop-säveltäjistä tunnettu Brian Wilson tuo Poriin ison yhteensä, joka esittää The Beach Boysin legendaarisen Pet Sounds -albumin kokonaisuudessaan. Brian Wilson vetäytyi kiertueilta jo vuonna 1964, minkä jälkeen hän keskittyi säveltämiseen ja studiotyöskentelyyn. Wilsonin sävellyskynästä syntyi ikonisen aseman myöhemmin saavuttanut Pet Sounds -albumi, joka julkaistiin keväällä 1966 – vain pari kuukautta ennen ensimmäistä Pori Jazz -festivaalia. Albumi oli 23-vuotiaalta Brian Wilsonilta mestarillinen taidonnäyte, jossa hänen upeat sävellyksensä yhdistyivät kokonaisvaltaiseen ja aikaansa edellä olleeseen musiikilliseen näkemykseen. Yhtenä pop-historian tärkeimmistä albumeista pidetty Pet Sounds tarjosi sellaisia klassikkoraitoja kuin Wouldn’t It Be Nice ja God Only Knows, jonka Paul McCartney on rankannut hienoimmaksi ikinä sävelletyksi kappaleeksi. Kun yhdysvaltalainen Rolling Stone -lehti listasi 500 kaikkien aikojen parasta albumia, löytyi Pet Sounds sijalta kaksi. Maineikkaan albumin nauhoitussessioissa syntyi myös muun muassa Good Vibrations -kappale, joka ei mahtunut mukaan Pet Soundsille, mutta josta tuli julkaisunsa jälkeen The Beach Boysin ehkäpä isoin hitti.
WINTERLUDE FINLAND 