Jälleen yksi rocksuuruus on poistunut keskuudestamme. Chuck Berryltä ilmestyy vielä yksi levy. Onneksi hän ehti viimeistellä sen ennen kuolemaansa.
http://yle.fi/uutiset/3-9518620
http://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005133150.html
http://www.rumba.fi/uutiset/chuck-berry-kuollut/
http://www.aamulehti.fi/kulttuuri/rocknrollin-legenda-chuck-berry-on-kuollut-24350930/
http://www.iltalehti.fi/viihde/201703182200087862_vi.shtml
20170319hh
Epäonnisten Hawks & Dovesin (1980) ja Re’actorin (1981) jälkeen Young päätti panna pillit pussiin Reprisella ja kokeilla onneaan 1980‑luvun ehkä kuumimmassa levy‑yhtiössä, David Geffen Companyssa. Youngin Geffen‑vuodet (1982‑1986) olivat melkoista vuoristorataa, sillä Young vaihtoi tyyliään modernista vanhaan ja takaisin levy levyltä, joten fanien todellinen fanius tuli perinpohjaisesti testattua.
Young aloitti Geffen‑kautensa ultramodernilla Transilla (1982), jonka soundimailma koetteli folk/rock ‑puristien hermoja toden teolla. Osa kuitenkin piti Youngin muodonmuutoksesta, mutta heidänkin jalkojensa alta Young veti maton heti seuraavana vuonna julkaisemallaan Everybody’s Rockin’ (1983) ‑albumilla. Enpä muista rockmaailmasta toista esimerkkiä, jossa artisti olisi vuoden välein vaihtanut tyyliään niin rajusti. Trans ja Everybody’s Rockin’ ovat aivan eri maailmoista. Vanhan, perinteisen rock’n’rollin harrastajat varmaan tervehtivät Youngin yllättävää suunnanmuutosta innolla, mutta fanit, jotka arvostivat Youngissa muutosta ja uudistumista, varmaan kauhistuivat tätä kaavamaista ja rock’n’roll puritanistista levyä.
Minusta Young alisuorittaa tällä levyllä pahemman kerran. Ensinnäkin albumin kestoaika, noin 20 minuuttia, herättää kysymyksen siitä voiko tätä levyä edes kutsua LP:ksi vai olisiko oikeampi nimitys EP. No, koska levyllä on sentään 10 kappaletta, niin ehkäpä tämä levy nippa nappa täyttää albumin määritelmän.
Ei minulla sinänsä ole mitään cover‑levyjä vastaan ja hyvinhän tämä Shocking Pinks soittaa, mutta ongelma on siinä ,että Young ei tarjoa tällä levyllä mitään uutta. Kaikki kappaleet on coveroitu rock’n’roll perinteitä tiukasti kunnioittaen 1‑2 minuutin miniversioina. Erinomaisia kappaleita, mutta ongelmana on se, että maailmasta löytyy noin 500 (kortteli)bändiä, jotka pystyvät tekemään tämän saman. Livenä nämä kappaleet varmaan toimisivat erittäin hyvin, mutta kun minä ostan Youngin uuden studioalbumin odotan kuulevani Youngin näkemyksen asioista youngmaisella tavalla esitettynä. Tällä levyllä kuulen vain sinänsä mallikelpoisesti, mutta varsin hengettömästi esitettyjä covereita vanhoista rock’n’roll hiteistä.
Harri Huhtanen 2008
1980-luvun megabändi Guns n’Roses esiintyy ensi kesänä, 1.7.2017 Hämeenlinnan tapahtumapuistossa. Liput tulivat myyntiin joulukuussa 2016 ja jo silloin myytiin yli 35 000 lippua. Tällä hetkellä (15.3.17) lippuja on tiettävästi myyty jo n. 50 000 kappaletta. Tiedossa on siis ensi kesän suurin rocktpahtuma Suomessa! Lisätietoja aiheesta:
http://yle.fi/uutiset/3-9343489
20170315hh
Sunnuntaisin merkittävä osa Helsingin ravintoloista on suljettuna tai avaa ovensa vasta myöhään iltapäivällä tai jopa vasta illalla. Päivä alkoi tutustumisella Dagmarinkadulla sijaitsevaan ravintola Manalaan, joka hurjasta nimestään huolimatta on hyvinkin siisti ja kodinomainen paikka, jossa on sekä pubi että ruokaravintola.
Päivän pääkohde oli Reitzin säätiön taidekokoelma osoitteessa Apollonkatu 23, 1930-luvulla valmistuneessa kerrostalossa, jonka Lauri Reitz aikanaan omisti. Talon alakertaan muuttivat myös elokuvateatteri Ritz sekä kuuluisa Elite -ravintola. Lauri Reitz keräsi valtavan omaisuutensa kiinteistöbisneksissä 1930-, 1940- ja 1950-luvuilla. Hän harrasti taiteen keräilyä ja omaisuutensa turvin hän pystyi tekemään hienoja taidehankintoja ympäri Eurooppaa. Lauri Reitz kuoli 1959 ja hänen ainoa poikansa Lasse menehtyi vain 42-vuotiaana 1966. Leski päätti säätiöidä Laurilta ja Lasselta jääneen huomattavan omaisuuden vuonna 1971. Säätiön sääntöjen mukaan omaisuuden tuotto piti käyttää kokonaan uusiin taidehankintoihin, joita säätiön edustajat ovatkin tehneet ahkerasti, sillä nykyään omaisuuden tuotto on peräti 700 000e vuodessa. Osa kokoelmista on ollut jo vuodesta 1972 lähtien näytteillä Reizien Apollonkadun tilavassa huoneistossa, johon Lauri ja Maria Reitz muuttivat 1943. Säätiön sääntöjen mukaan näyttely on edelleen yleisölle ilmainen ja myös ryhmäopastukset ovat ilmaisia. Suurelle yleisölle Reizin kokoelmat ovat jääneet vähän vieraiksi, koska niitä ei mainosteta oikein missään ja pysyväisnäyttely on auki ainoastaan keskiviikoisin ja sunnuntaisin kahden tunnin ajan (klo 15-17).
Näyttelytiloihin saapui noin 20 henkilöä ja kierrokseen kuului myös esittely, jossa opas kertoi pääasiat Reitzin elämästä sekä kokoelman sisällöstä. Nähtävillä oli useissa huoneissa suomalaisen maalaustaiteen merkkiteroksia 1800- ja 1900-luvuilta. Kokoelman lukuisat antiikkihopea esineet olivat peräisin 1600-, 1700- ja 1800-luvuilta. Perimmäisessä huoneessa oli Reitzin 1930-luvulla Tanskasta ostama 1500- ja 1600-luvun ase- ja haarniskakokoelma. Toisessa huoneessa oli upea Ranskasta ja Saksasta hankittu 1600- ja 1700-luvun posliiniesineiden kokoelma. Kokoelman ehkä arvokkain yksittäinen esine sijaitsi keskellä suurta olohuonetta. Kyseessä oli 1640-luvulla Augsburgissa valmistettu kookas pöytäkello, jonka ornamentiikka oli aivan omaa luokkaansa.
Suosittelen! Eikä maksa siis mitään! Lisätietoja aiheesta: http://www.reitz.fi/contact
Harri Huhtanen 2017
Jim Morrison kuoli hämärissä olosuhteissa Pariisissa 3.7.1971. Bändi joutui vaikean kysymyksen eteen. Levytyssopimus Elektran kanssa oli päättynyt. Olisiko järkevää tehdä uusi sopimus THE DOORS‑nimellä kun bändin kantava voima oli siirtynyt autuaammille soittomaille? Manzarekilla ja kumppaneilla oli jo purkissa melkoisesti julkaisematonta materiaalia alkuvuoden L.A. Woman ‑sessioista sekä kevään ja kesän harjoituksista, joita he olivat jatkaneet ilman Morrisonia siinä toivossa, että Jim Pariisista palatessaan viimeistelisi materiaalin ja he voisivat julkaista uuden levyn jo 1972.
Neuvottelujen jälkeen bändi päätyi solmimaan vanhalla nimellä uuden sopimuksen Elektran kanssa. Jo lokakuussa 1971 uusi Other Voices ‑levy oli kaupoissa ja vanhan bändinimen voimalla se nousi Amerikan myyntilistalla sijaluvulle 31. Ilmeisesti suuri yleisö ei ollut vielä täysin käsittänyt, että The Doorsin kohdalla kaikki oli nyt muuttunut. Bändistä oli jäljellä enää nimi, joka kertoi legenadaarisesta menneisyydestä, joka ei kuitenkaan koskaan palaisi.
Other Voicesilla on monta pahaa ongelmaa, suurin liittyy lauluosuuksiin. Pääsääntöisesti ne ovat samaa luokkaa kuin millä tahansa tuon ajan amerikkalaisella keskiverto ‑rockbändillä. Toinen paha ongelma on musiikki, joka ajoittaisista valonpilkahduksista huolimatta on keskitien rokkia tympein countryvaikuttein höystettynä. Ajoittain materiaali on niin kamalaa, että tuskin edes Morrison olisi saanut siihen mitään tolkkua.
Tasolasku loistavan L.A. Womanin jälkeen on huikea, tämä on varmaan rockhistorian suurimpia vapaita pudotuksia! Jälkikäteen ajatellen Other Voices olisi kyllä pitänyt jättää julkaisematta tai ainakin julkaista jollain aivan muulla nimellä (esim. ”minor Doors” tai ”Doors without soul” tai ”Manzarek et al minus Morrison”).
Levyn huonoimmat kappaleet ovat niin kamalia, etteivät ne tässä yhteydessä ansaitse edes mainintaa. Kuka antaa kappaleensa nimeksi: I’m Horny, I’m Stoned, varsinkin kun biisi ei ole hardrokkia tai bluesrokkia, vaan merkillinen sekoitus ragtimea, glam‑rokkia ja ”keijumusiikkia”. Tosin saattaa olla, että tästäkin biisistä vielä kaukaisessa tulevaisuudessa tulee kuuluisa camp‑piireissä, sillä ultimaattia mauttomuutta biisistä ei tosiaankaan puutu.
Ongelma on asenne ja sanoma. Morrisonin edustama bändi teki vakavaa musiikkia, jossa tutkittiin ihmismielen syvimpiä sopukoita ja jossa oli paljon jylhää dramatiikkaa. Other Voices on aivan eri maailmasta. Se on ikään kuin soundcheck jotain kokonaisuutta varten, joka ei koskaan valmistunut. Levyllä ei ole selkeää musiikillista koherenssia, ei suuntaa, ei teemaa. Tällä levyllä soittavat taitavat muusikot, joiden muusa on jättänyt heidät tyhjän päälle.
Totaaliselta katastrofilta Other Voicesin pelastavat avauskappale In The Eye Of Sun sekä levyn paras veto Ships w/ Sails, joka muistaakseni julkaistiin myös singlenä. Erityisesti jälkimmäisessä kappaleessa on jotain uutta, jotain sellaista jota jalostamalla post Morrison Doorseista olisi voinut sittenkin tulla jotain muuta kuin tympeä keskiverto‑bändi.
Myöhempinä vuosina bändin jäsenet ovat itsekin tajunneet, että levy oli musiikillisesti floppi, sillä kesti valtavan pitkään ennen kuin albumia edes julkaistiin CD:nä. Vasta 1995 pieni Butterfly‑merkki julkaisi kaksi post‑Morrison levyä yhdellä 79 minuutin CD:llä. 1999 julkaistulle Doorsien ”täydelliselle” studioalbumien kokoelmalle post‑Morrison levyjä ei kuitenkaan kelpuutettu, samaten ne loistavat poissaolollaan 2007 julkaistulla 40‑juhlavuosisarjalla.
Harri Huhtanen 2007
Kuuntelen hyvin vähän radiota, lähinnä kesäisin ulkona. Kotistereo -yhdistelmässäni ei ole lainkaan radiota. Helsingissä hiljattain käydessäni kävin Stockmannilla katsomassa viihde-elektroniikka -osastolla oliko heille tullut jotain mielenkiintoisia uusia laitteita. Hyvin paljon oli tarjolla pieniä nettiradioita hintaluokassa 100-400 euroa. Suurin osa niistä oli äänetoistoltaan aivan surkeita, mutta sitten törmäsin tyylikään näköiseen 200 euron Amadeuksen Marcato -radioon. Olipa mahtava ääni niin pienessä laitteessa! Jopa basso toistui tanakkana ja yllättävän tarkkana. Se ei siis ollut sellainen ”tuhruinen” basso joka 
halvoissa laitteissa yleensä on. Diskantti oli ilmava ja ”heleä”. Kokonaissoundi oli erotteleva ja sopivan pehmeä, digitaalinen ”kireys” puuttui lähes kokonaan. Tein kaupat saman tien. Kotona kotimaisten FM -kanavien soundi ei ollutkaan yhtä hyvä kuin liikkeessä kuuntelemieni nettiradiokanavien ja olin vähän pettynyt ja niinpä päätin asentaa laitteeseen nettiradion. Siitäpä riemu alkoi! Hakutoiminnolla oli mahdollista kuunnella satoja radiokanavia ympäri maailmaa. Tänään esim. olen kunnellut Barbadoksen, Guamin ja Chilen kanavia. Äänenlaatu vaihtelee, mutta keskimääriin on parempi kuin suomalaisissa FM-kanavissa. Parhaat kanavat Marcato toistaa uskomattoman hienosti! Vaikka laite on pieni, pystyy sitä kuuntelemaan kovallakin volyymilla, ilman että ääni säröytyy. Alkukokemuksen perusteella suosittelen varauksetta Marcatoa kaikille. Siinä on uskomattoman hyvä hintalaatusuhde, sillä yleensä tämän tasoista äänentoistoa lähtee vain huomattavasti kalliimmista laitteista.
Harri Huhtanen 2017
”Ennen levyn julkaisua EMI järjesti Lontoossa suuren lehdistötilaisuuden, jossa The Dark Side Of The Moon soitettiin valikoiduille kutsuvieraille. Bändin jäsenet vastustivat tällaista mediasirkusta, eivätkä Rick Wrightia lukuunottamatta suostuneet tulemaan paikalle. Mutta sillä ei ollut mitään merkitystä levyn myynnin kannalta. Tuskin EMI:n edustajat uskalsivat edes unelmoida siitä mitä seurasi. The Dark Side Of The Moon teki Pink Floydin miehistä multimiljonäärejä. Levy nousi nopeasti sekä USA:n että Englannin myyntilistojen kärkisijoille. Se ei vielä ollut kovin ihmeellistä, mutta jatko oli. Levy nousi myös muissa maissa kärkisijoille ja kaikkien hämmästykseksi se pysytteli Englannin listalla ennätykselliset 296 viikkoa. USA:ssa levy teki historiaa 741:llä Billboard -viikollaan (levy pysytteli listalla uskomattomat 16 vuotta!). Itse asiassa juuri tämä Pink Floydin levy vaikutti osaltaan Billboard -listan sääntöjen muuttamiseen. Kun alkoi näyttää siltä, ettei The Dark 
Side Of The Moon putoaisi koskaan listalta, keksittiin ns. Classical -lista, jonne armotta tiputettiin kaikki ne levyt, joiden ensijulkaisusta oli yli kymmenen vuotta aikaa! The Dark Side Of The Moon’in myötä amerikkalainen yleisö löysi myös Pink Floydin vanhat albumit, joita myytiin seuraavan parin vuoden aikana valtavia määriä. Jos Pink Floydin miehet olisivat ajatelleet vain elannon hankkimista, olisivat he voineet tyytyväisinä lopettaa uransa The Dark Side Of The Moon’iin, jota on tähän päivään mennessä (1994) myyty jo noin 28 miljoonaa kappaletta! * Tällä luvulla The Dark Side Of The Moon on kaikkien aikojen kolmanneksi eniten myyty levy maailmassa! Enkä yhtään ihmettelisi, vaikka The Dark Side joskus tulevaisuudessa saavuttasi ykkössijan, sillä näillä näkymin sitä tullaan myymään vielä lukuisia vuosia tahtia miljoona levyä per vuosi. Huhun mukaan Saksassa on eräs CD- tehdas, joka valmistaa pelkästään tätä levyä! ”Harri Huhtanen 1994, 2006 ja 2017
Albumin aloitus on nerokas: vähitellen voimistuvat sydämenlyönnit, sitten kassakoneen kilinä ja mielipuoliset huudot. Tässä Masonin lyhyessä äänikollaasissa on jo tiivistettynä The Dark Side Of The Moon’in johtoteemat, jotka ovat elämä, aika ja raha. Speak To Me vaihtuu ilman taukoa Breathe’ksi, jossa Waters kehoittaa jokaista tekemään omat valintansa: ”look around and choose your own ground”. Alunperin Breathe oli äänitetty jo vuonna 1970 Watersin ja Geesinin The Body -soundtrackille. Kolmas kappale On The Run on Watersin ja Gilmourin instrumentaali, jonka jälkeen seuraa vaikuttava Time: ”Every year is getting shorter, never seem to find the time / Plans that either come to naught or half a page of scribbled lines”, kirjoittaa Waters keski-ikäisten peloista. Ykköspuolen päätöskappale, The Great Gig In The Sky on Wrightin mestariluomus, jossa Clare Torry laulaa upean vokaaliosuuden. The Great Gig In The Sky’n varhainen versio tunnettiin nimellä Mortality Sequence.
Kakkospuolen avaa jo legendaksi muodostunut ”kassakoneintro”. Money on Watersia terävimmillään: ”Grab that cash with both hands and make a stash”. Loistava kappale ja hieno teksti! Waters näkee rahan ihmisten itsekkyyden, ahneuden ja turmeltuneisuuden ylimpänä symbolina. Waters on kirjoittanut kappaleen, joka ei koskaan vanhene, sillä yli 20 vuotta on kulunut Money’n syntymästä ja voidaan kai todeta, että Watersin ironinen kyynisyys edustaa tämän päivän aatteettomassa maailmassa entistä vahvempaa realismia. Money’lla ja sitä seuraavalla Us And Them’illä Dick Parry soittaa hienon saksofoniosuuden. Watersin ja Wrightin yhteistyönä syntyneen Us And Them’in varhaisversio oli jo vuonna 1969 bändin ohjelmistossa instrumentaalina nimellä The Violent Sequence. Kappale äänitettiin tiettävästi ensimmäisen kerran vuoden 1970 Zabriskie Point -sessioissa Italiassa, mutta sitä ei käytetty julkaistulla soundtrackillä. Us And Them’iä seuraa levyllä instrumentaali Any Colour You Like, joka vaihtuu ilman taukoa Brain Damage’ksi. Tämä kappale on Watersin eräänlainen muistokirjoitus Pink Floydin legendaariselle perustajalle Syd Barretille: ”You shout and no one seems to hear”. Albumin päättää mystinen ja profetiaalinen Eclipse:
Nykyisin teemalevyt eivät ole enää kovin suosittuja, mutta ei siitä pääse mihinkään: The Dark Of The Moon on millä tahansa kriteerillä arvioiden kiistaton mestariteos. Todennäköisesti se on myös paras albumi mitä Pink Floyd on tehnyt.
jatkuu…
Harri Huhtanen 2006
Olen tutustunut uudestaan Dark Siden lähdemateriaaliin DVD -levyjen ja kirjojen avulla. Hieman yllättävää, mutta toisaalta hyvin ymmärrettävää on ollut havaita, että levyn tekijät unohtavat mainita monia tärkeitä asioita. Gilmour tosin myöntää, että yli 30 vuotta vanhoja asioita on vaikea muistaa kovin tarkkaan.
Kirjoitin Dark Sidesta suomalaiseen levynkeräilijöiden RARE -lehteen yli 12 vuotta sitten (1994). Alla lainaus silloisesta tekstistä:
”Tammikuussa 1972 Pink Floyd vietti pari viikkoa Bermondseyssä Lontoossa harjoitellen uutta ohjelmistoaan. Viimeiset harjoitukset järjestettiin Rainbow Theatressa 17.-19.tammikuuta. Virallisesti Pink Floydin vuoden 1972 Englanninkiertue alkoi Brightonin Domesta, jossa bändi oli suunnitellut esittävänsä uuden sävelteoksensä Eclipsed. Tekniset ongelmat Money’n aikana pakottivat bändin sillä kertaa kuitenkin luopumaan koko teoksen esittämisestä.
Eclipsed nimettiin myöhemmin The Dark Side Of The Moon’iksi ja tämä upea teos kuultiin kokonaisuudessaan 17.-20.2.72 konserteissa Lontoon Rainbow Theatressa. Sen ajan mittapuiden mukaan Pink Floydin yhdeksän tonnia painava äänentoistolaitteisto oli sensaatio. Kuuluisa Rainbow Theatre oli kaikkina neljänä iltana loppuunmyyty ja The Financial Times kirjoitti konserteista: Jos joku toinen yrittäisi samankaltaista visuaalista ja äänellistä showta, syntyisi siitä katastrofi, sillä vain Pink Floyd hallitsee popmusiikin äärimmäiset raja-alueet. Rainbown konserttien ansiosta eräiden bootleggareiden pankkitilille alkoi virrata suuria summia rahaa. Konserteista äänitetyt bootleg -albumit ’The Best Of Tour ’72’ sekä ’In Celebration Of The Comet’ valmistettiin nimittäin niin ammattitaitoisesti, että yli 120 000 levyn ostajaa luuli niitä virallisiksi konserttiäänitteiksi!
Maaliskuussa 1972 Pink Floyd konsertoi Japanissa ja Australiassa. Huhti-toukokuussa USA:ssa ja Saksassa. Koko vuoden ajan bändi jatkoi The Dark Side Of The Moon’in kehittelyä. Teoksen ensimmäiset live-versiot poikkesivat myöhemmin julkaistusta levyversiosta melkoisesti. Alussa Pink Floyd esitti teoksen paljon karkeampana ja heavymäisempänä. Alkuvaiheessa bändi ei vielä ollut liittänyt lavakalustoonsa VCS3:ta eikä moogia, joten useissa uusissa kappaleissa kitaran osuus oli melko dominoiva. Kuukausien kuluessa teos sai kuitenkin yhä sofistikoidumpia piirteitä ja niinpä alkuaikojen improvisointi sekä kappaleiden vaihtelevat lopetukset saivat väistyä paljon kurinalaisemman musisoinnin tieltä.
Kun muut bändit ensin levyttivät ja sitten lähtivät kiertueelle, teki Pink Floyd The Dark Side Of The Moon’in kohdalla juuri päinvastoin, sillä varsinaisesti uuden albumin äänitykset aloitettiin vasta kesäkuussa 1972 EMI:n Abbey Road -studioilla. Äänitykset jatkuivat yli puolen vuoden ajan.
Päivitys 21.2.2023. Enpä olisi uskonut palaavani tähän aiheeseen enää koskaan tällaisella uutisella! Muistaakseni alkuperäistä TDSOTM:ia on myyty jo yli 45 miljoonaa kappaletta ( eli se on yksi kaikkien aikojen eniten myydyistä rockalbumeista) ja nyt Roger Waters on ilmoittanut äänittäneensä TDSOTM:ista ”uuden” version ilman Gilmouria ja Masonia! Vähän kauhunsekaisin tuntein odotan mitä Roger on saanut aikaan, mutta olipa hänen uusi levynsä huono tai loistava niin veikkaan että paras versio TDSOTM:sta tulee aina olemaan alkuperäinen vuoden 1973 levy, joka oli kollektiivinen mestariteos eikä pelkkä yhden ihmisen luomus!
Voiko Raamattua arvostella? Pink Floydin The Dark Side Of The Moon on eräällä tavalla rockmusiikin ”Raamattu”, pyhä ja koskematon, ylhäältä ihmisille annettu. Siksi tuntuu vähän pelottavalta lähteä tällaista ”puhdasta” mestariteosta arvostelemaan. Selvitin kuitenkin aatteellisen ja vakaumuksellisen ongelman varsin maanläheiselle tavalla: kaikki äänimateriaali mikä on kauppoihin päätynyt on arvostelijalle vapaata riistaa.
Dark Side on Pink Floydin uran ehdoton huippu. Levy, jossa ei ole mitään liikaa eikä mitään liian vähän. Levy, jolla ei yhtään keskinkertaista kappaletta. Levy, joka on sata kertaa enemmän kuin osiensa summa. Levy, joka toimii monella eri tasolla. Levy, jolla on yksi teema ja monta teemaa ilman että siinä on mitään paradoksia. Levy, jonka voi tunnetasolla ymmärtää vaikkei ymmärtäisikään sanoja. Levy, josta voi nauttia aivan valtavasti tietämättä mitään sen taustoista tai teemoista ja vielä enemmän jos tietää taustoista ja teemoista musiikin ja sanojen takana.
Dark Side ei välttämättä ole Pink Floydin kiinnostavin levy. Minusta esim. A Saucerful Of Secrets ja Ummagumma ovat paljon kiinnostavampia, jännittävämpiä ja ”tuoreempia” levyjä. Tajuan kuitenkin miksi niistä ei tullut myyntitykkejä. Ne edustavat ihan oikeasti undergroundia ja marginaalista musiikkia. Dark Side on paljon, paljon helpompi levy. Siitä voivat pitää KAIKKI, joilla on vähänkin päässään musiikintajua. Se on melodista, rokkaavaa musiikkia, jonka tahdissa jalka alkaa vaistomaisesti vipattamaan. Nerokkaan Dark Sidesta tekee se, että tuon helpouden pintakuoren alla on upea kokonaisuus, joka rakenteellisesti vetää vertoja parhaille 1800-luvun sinfonioille.
jatkuu…
Harri Huhtanen 2006
WINTERLUDE FINLAND 