Neil Young äänitti Hitchhiker albumin alunperin vuonna 1976, mutta jätti sen julkaisematta. Nyt Diverse Vinyl – firman listoille on ilmaantunut uusi Young levy nimeltään Hitchhiker. Sivuston mukaan albumi julkaistaan heinäkussa 2017, kansikuva on tiettävästi Gary Burdenin luomus. Hitchhiker sisältää akustisia kappaleita, jotka Young äänitti Indigo Ranch Studioilla Malibussa. Aikaisemmin Young on kertonut tästä julkaisemattomasta levystä seuraavasti:
I spent the night there with David and recorded nine solo acoustic songs, completing a tape I called Hitchhiker.
It was a complete piece, although I was pretty stony on it, and you can hear it in my performances. Dean Stockwell, my friend and a great actor who I later worked on Human Highway as a co-director, was with us that night, sitting in the room with me as I laid down all the songs in a row, pausing only for weed, beer, or coke. Briggs was in the control room, mixing live on his favorite console.
Hitchhikerin epävirallinen kappalelistaus alla:
01 “Powderfinger”
02 “Hold Back The tears”
03 “Human Highway”
04 “Hitchhiker”
05 “Ride My Llama”
06 “Lookout For My Love”
07 “Lotta Love”
08 “Fontainebleau”
09 “Campaigner”
20170526hh
Musisointi eli innostunut live-soitto on selvästi keskiössä tällä albumilla. Teemoina on rakkauden voima ja huoli siitä, miten vältetään ekologinen katastrofi, mutta ne jäävät vähemmälle huomiolle Youngin pitkiä kitarasooloja ja Horsen upeaa musisointia kuunnellessa. Horse -kitaristi Frank Sampedro selvästi katalysoi Youngin soittoa, sillä yleensä parhaat soolonsa Young soittaa hänen kanssaan. Basisti Billy Talbot ja rumpali Ralph Molina rakentavat tuttuun tapaansa tanakan ja erittäin hyvin toimivan perustan musiikille, jonka Sampedro ja erityisesti Young sitten sooloillaan viimeistelevät.
ink jää jo lapsena orvoksi kun isä kuolee sodassa. Sota varjostaa Pinkin lapsuutta ja myöhemmin isän menetys ja sotatraumat aiheuttavat sen, että Pink kapinoi jäykkää ja luovuutta tukahduttavaa koulusysteemiä vastaan ja aikuisena hän päätyy rokkariksi. Maine johtaa huumekokeiluihin, rikkinäisiin ihmissuhteisiin ja lopulta itsemurhayritykseen. Rockin piti olla vapauttaja, mutta se onkin vankila, sillä ”shown pitää jatkua”. Lopulta Pink tuntee olevansa pelkkä pelinappula jota kaikki manipuloivat. Siksi hän rakentaa ympärilleen muurin, jonka ulkopuolelle hän sulkee muut ihmiset. P
ink kuitenkin kärsii eristyksestä ja yksinäisyydestä ja haluaa murtaa muurin ja vapautua syyllisyydestä, joka on osittain isän kuoleman ja lapsuuden traumojen aiheuttama. Lopussa Pink hajottaa muurin ja vaikka artisin sydän ”vuotaa verta” on hän kuitenkin vihdoinkin vapaa.
The Wallin teematiikka vetoaa kuulijaan sekä yksilö‑ että yhteisötasolla. Tupla‑ vinyylilevyn osat 1, 2 ja 3 ovat täydellisiä. Erityisen vaikuttavia ovat sodan mielettömyyttä käsittelevät laulut Mother ja Goodbye Blue Sky. Myös Pinkin kompleksista persoonaa kartoittavat One Of My Tunes, Hey You, Nobody Home ja Comfortably Numb ovat komeita.
The Wall on mestariteos ja täysin ainutlaatuinen levy. Se on nimenomaa Roger Waters‑levy, mutta ilman Gilmourin riipaisevia kitarasooloja siitä tuskin olisi koskaan tullut niin hyvää kuin tuli. The Wallin suurin vahvuus on teematiikka, joka on harkittua ja syväulotteista. The Wallin ainoa heikkous on lopun musiikillinen sisältö, joka hieman notkahtaa vinyylialbumin neljännellä puolella.
Klassisessa musiikissa muoto on usein sidottu ja teokset hallittuja kokonaisuuksia. Klassisessa musiikissa täydellisuus on arkipäivää ja improvisointi keräilyharvinaisuus. Rockissa asia on usein päinvastoin. 1970‑luvulla kuitenkin erityisesti Englannista nousi maailmanmaineeseen useita bändejä, jotka julkaisivat täydellisyyttä tavoittelevia teemalevyjä. Vastalauseena tälle elitistiselle musiikkikulttuurille syntyi punk‑liike, joka haukkui näitä bändejä dinosauruksiksi. Punkkareiden mielestä nämä bändit olivat hylänneet tavalliset kaduntallaajat, yleisön jonka avulla rock alunperin nousi maailmanmaineeseen. Punk ‑liike korosti musiikin yksinkertaisuutta ja sanoman selkeyttä.
This Note’s For You (1988) oli Youngin ensimmäinen Reprise – levy Geffeniltä lähdön jälkeen. Young kirojitti ja äänitti levyn melko nopeaan tahtiin 1987 vuoden lopussa. Tällä kertaa hän oli päättänyt kokeilla minkälaista jälkeä syntyisi ison bändin kanssa. Niinpä hän palkkasi peräti 3 saksofonistia ja 3 kolme trumpetistia soittamaan näitä 1950- ja 1960-luvun jazz-, blues- ja soul -musiikista vaikutteita ammentavia uusia kappaleitaan.
Lisäksi albumilla on yksi klassikko- kappale, nimittäin toisena kuultava This Note’s For You, josta Young väsäsi niin pirullisen videon, että sen esittäminen nopeasti kiellettiin MTV:ssä. Videossa Young laulaa : ”Ain’t singin’ for Pepsi / Ain’t singin’ for Coke”. Laulajan taustalla näytetään miten sen aikaisten popin huippunimien Michael Jacksonin ja Whitney Houstonin käy huonosti. Videolla Young selvästi purkaa frustraatiotaan siitä, miten rock/pop- musiikki 1980-luvulla yhä enemmän muuttui brändi-orientoituneeksi. Tuohon brändi -ajatteluun liittyi olennaisena elementtinä oheismainonta, jolla tunnetut artistit tienasivat usein enemmän kuin pitkillä ja raskailla kiertueilla. Young julisti, ettei koskaan suostuisi moiseen ja niinpä hän lauloi, Pepsi-mainosta irvaillen ”I’ve got the real thing / I got the real thing baby”.
En ole kuunnellut Animalsia (1977) vuosiin. Tätä arvostelua varten kuuntelin levyn ensimmäisen kerran jo monta kuukautta sitten, mutta sitten ilmeni, että musiikillinen muistikuvani levystä oli väärä ja siksi jatkoin kuuntelua ja nyt olen kuunnellut (vinyyli)levyn jo yli 10 kertaa. Kertasin myös mitä olin kirjoittanut aiheesta RARE:een yksitoista vuotta sitten. Ihan kiva teksti, ”vanhana miehenä” tosin olin jo unohtanut osan niistä asioista, joita tuossa tekstissäni kerron. Yhden selvän virheenkin löysin. Väitän nimittäin RARE:n artikkelissa, että olisin kuullut Animalsin jo 1970‑luvulla. Minusta tuntuu, että Animals on niitä viimeisiä Pink Floyd‑levyjä, jotka olen hankinut. Muistelisin, että hankin levyn vasta 1980‑luvun jälkipuolella. Kun nyt vuonna 2007 aloin uudestaan kuunnella levyä ajattelin, että muutama kuuntelukerta riittää, koska minulla oli vankka ennakkokäsitys albumin taiteellisista vahvuuksista ja puutteista. Ennakkokäsitykseni kuitenkin osoittautui vääräksi ja siksi kuunteluprosessi muodostui paljon pidemmäksi kuin olin suunnitellut.
Parasta levyssä on rakenne. Roger Waters tekee teema‑albumeja. Animals on Watersin kirjoittama ja ”diktatorinen” prosessi on synnyttänyt täysiverisen teema‑albumin. Musiikillisesti levy on upea ja siinä taas on auttanut se, että Pink Floyd on esittänyt näitä kappaleita eri nimisinä jo 1974 kiertueella. Watersin tehtäväksi on siis jäänyt vain kirjoittaa uudet tekstit ja rakentaa irrallisista kappaleista musiikillinen ja lyyrinen kokonaisuus.
Totisesti AERIAL aiheuttaa minulle päänvaivaa! Olen nyt kuunnellut levyn noin 18 kertaa ja edelleen olen hieman epävarma siitä mitkä pisteet annan sille. Aluksi kun kuuntelin ainoastaan musiikkia, lukematta sanoituksia, kuulosti ykköslevy paremmalta kuin kakkoslevy, mutta nyt kun olen yrittänyt perehtyä myös sanoituksiin varsin perusteellisesti, päädyin sittenkin siihen, että kakkoslevy on KOKONAISUUTENA parempi kuin ykköslevy.
Levyn päättävä A CORAL ROOM tavoittelee koko tupla‑albumin parhaan laulun paikkaa, ainakin minun arviossani. Laulussa on samanlaista profetiaalisuutta ja Kate‑ mystiikkaa kuin parhailla Hounds Of Loven kappaleilla. Laulu kertoo kaupungista, joka on jäänyt veden alle, ”korallihuoneeseen”. Kylmät väreet menevät pitkin selkää säkeissä, jotka minusta viittaavat kaksoistornien tuhoon:
