Tämä levy oli ilmestyessään sensaatio, jopa juorulehdet kirjoittivat siitä. Levy oli Dylan-fanien tulikoe. Monet fanit pettyivät syvästi ja hylkäsivät Dylanin. Laaja-alaisemmin ajattelevat sen sijaan päättelivät että taiteilija voi ja oikeastaan hän kuuluukin muuttua. Musiikillisesti Slow Train on mestariteos. Tuottaja Jerry Wexler vastaa levyn soundeista. Levyn musiikillisen laadun takuumiehenä on myös Dire Straitsin johtaja, kitaristi Mark Knopfler, jolta kuullaan muutamia todella upeita sooloja. Tämä on Dylanin ensimmäinen funk/gospel -levy ja hyvä sellainen! Tosin vuosien saatossa minulle on käynyt niin, että Slow Train -arvostukseni on hieman hiipunut ja Saved (1980) -innostukseni lisääntynyt. Slow Trainilla on muutamia kappaleita, jotka kuulostavat turhan keskinkertaisilta.
Gonna Change My Way Of Thinking on tuhdeista soundeista huolimatta alkanut kuulostaa vähän tylsältä, samoin Do Right To Me Baby. I Believe In You on hieno kappale, mutta Dylanin esitys ei mene ihan nappiin. Myöhemmät live-versiot eivät ole tuoneet parannusta asiaan, laulu on liian ”vaikea” Dylanin laulettavaksi, vaikka hän onkin säveltäjä. Dylan laulaa yleensä yhden oktaavin puitteissa ja tämä kappale vaatisi enemmän. Vaikuttavilta minusta kuulostavat edelleen kauniit Precious Angel ja levyn päätöskappale When He Returns. SACD-levyllä äänentoisto vaihtelee loistavasta erinomaiseen. Positiivisimmin minut yllättivät When You Gonna Wake Up sekä erityisesti reggae-kappale Man Gave Names To All The Animals. Molemmissa basso-osuus tulee nyt täysin uudella tavalla esille. Basso on saatu melko eteen ja siinä on uudenlaista voimaa ja tarkkuutta. Slow Train on komea funk-kappale! Myös avauskappale, Gotta Serve Somebody on tuhtia tavaraa!
KLASSIKKO ! ♦ ♦ ♦ ♦ ♦
Harri Huhtanen 2007
DISC TWO
Löysin tämän hienon levyn vähän jälkijunassa eli vasta perjantaina 13.2.2015 kun olin Pelle Miljoonan Dominon konsertissa Turussa. Siellä oli myyntipöytä, jossa oli yllättävän hyvä valikoima Pellen tuotantoa CD:einä. Vinyylinä tarjolla oli vain legendaarinen Moottoritie on kuuma (1980) albumi, joka minulla on ollut originaalina painoksena omistuksessani jo yli 30 vuotta. 2000-luvulla julkaistut Pellen CD:t sen sijaan ovat jääneet minulta lähes kokonaan pimentoon ja siksi ostin niitä ison kasan. Pikakuuntelussa parhaalta niistä on selvästi kuulostanut tämä Jäljelle Jääneet Unelmat Jousiensemblen kanssa vuonna 2011 tehty taidepläjäys. Helposti sitä ajattelee, ettei punk ja jousiensemble voi olla toimiva yhdistelmä ja siltä se vähän konsertin alussa vaikuttikin kun punkkarin, hipin ja ”ikitaatan” risteymältä näyttävä 60-vuotias, mutta yllättävän energisen oloinen Pelle asteli keskelle lavaa, jossa hänet ympäröi peräti 11 henkinen jousiensemble: 2 viulistia, 2 sellistiä, 3 taustalaulajaa, 1 akustisen kitaran, 1 saksofonin ja 1 kontrabasson soittaja sekä 1 lyömäsoittaja. Mutta se mikä konsertissa tuotti vähän ristiriitaisen olon, kuulosti kotikuuntelussa yllättävän hyvältä. Periaatteessa tämä Halki ajan ja rakkauden (2011) on kokoelma, sillä kaikki kappaleet on tietääkseni julkaistu jo aikaisemmin rockversioina. Hienot sovitukset ja JJUJ:n komea soundi tekevät kuitenkin näistä vanhoista punk- ja rockkappaleista ikään kuin täysin uusia. Parhaimmillaan nämä vanhat hitit kuulostavat jopa paremmilta kuin alkuperäiset versiot. Erityisesti levyn avaava Vapaus on suuri vankila on kerrassaan hienosti sovitettu ja esitetty. Komeilta kuulostavat myös Pikkupoika ja pikitie, Moottoritie on kuuma sekä levyn päättävä Hyvää yötä maailma.
Olen nyt kuunnellut Halki Ajan ja Rakkauden kokoelman viisi kertaa ja nyt täytyy kyllä todeta, ettei tämä olekaan mikään kokoelma, vaan ihan itsenäinen Pelle Miljoonan taideteos. Punk-ajatteluunhan kuuluu myös se, että kerran levytetyn kappaleen voi vapaasti levyttää ja sovittaa uudetaan ja niin tällä levyllä on juuri tapahtunut. Pelle on tehnyt Esko Eirolan johdolla vanhoista biiseistään uusia. Suomirokissa on hyvin vähän teoksia, joissa klassinen musiikki ja rock yhdistyvät. Britit yhdistivät klassista musiikkia ja rokkia jo 1960-luvulla, mutta Suomessa tämä trendi ei ole ottanut tuulta alleen. Onneksi Pelle tarttui hasteeseen, sillä lopputulos on hieno. Väittäisin jopa että tämä on musiikillisesti koko hänen laajan tuotantonsa hienoin teos. Halki Ajan ja Rakkauden on kokonaisuutena komea, ei drop outteja, vaan kaikki valitut biisit istuvat hyvin tälle levylle ja muodostavat tyylikkään kokonaisuuden. Ensi kuunteluissa oli tosin totuttelemista rajuimpien punk biisien sofistikoituihin orkesterisovituksiin, joista ikään kuin terä katosi. Mutta kun poistin mielestäni alkuperäisversiot ja kuuntelin levyä ikään kuin täysin uutena teoksena, kuin sille valittuja kappaleita ei olisi koskaan aikaisemmin julkaistu, niin siinä vaiheessa tämän levyn todellinen voima ja merkitys alkoi hahmottua minulle.
Mielenkiintoista, miten 30 vuoden aikana minullakin monien levyjen arvostus on muuttunut pörssikurssien tapaan: jotkut levyt ovat nousseet raketin lailla ja toiset tippuneet. Planet Waves on levy, jonka kuulin kaverini luona heti sen ilmestymisen aikoihin. Jotkut levyn kappaleista tekivät minuun vaikutuksen jo vuonna 1974, mutta aika monet levyn biiseistä jättivät minut vähän kylmäksi. Nuorempana minua häiritsi erityisesti Dylanin ”omituinen” laulutyyli tällä levyllä. No, oppia ikä kaikki. Vuodet kuluivat ja vähitellen opin kuulemaan, miten hienoja olivat myös Planet Wavesin vähemmän tunnetut kappaleet. Lopullinen läpimurto Planet Waves -arvostukseni nousussa oli vuonna 2003 julkaistu SACD-levy, jolla The Bandin svengaava musisointi oli kuultavissa koko komeudessaan.
Tällä levyllä on monia vahvuuksia. Sävellykset ja sanoitukset ovat hienoja. The Band on paras säestysryhmä, jonka kanssa Dylan on koskaan levyttänyt. Kappeiden jatkumo on tyylikäs, levyllä ei ole kuolleita hetkiä, vaan sen kuuntelee kiinnostuneena alusta loppuun saakka. Lisäksi levyllä on muutamia kerrassaan maagisia hetkiä, sellaisia joita kuulee harvoin jopa Dylanin kaltaisen mestarin levyillä. Dylanin laulu on erittäin orginellia, joissain kappaleissa hän laulaa selvästi ”väärin”, mutta kompensoi sen erikoisella fraseerauksella ja lopussa vie kuin viekin pisteet kotiin! Planet Wavesilla Dylanin laulu on jonkinlainen risteytys Bobin pehmeästä Nashville Skyline– ja karheasta rock-äänestä. Välillä hän yrittää mennä (ja jopa pääseekin) korkealle ja välillä taas palaa varsin karheaan rock-ilmaisuun. Kokonaisuutena Dylanin tulkinnat ovat kuitenkin ainutlaatuisia ja mieleenpainuvia.
Alkuperäisellä vinyylillä ikiklassikko Forever Young kuullaan hitaana versiona A-puolen päätöskappaleena ja nopeana versiona B-puolen avauskappaleena. Vinyylillä ratkaisu on toimiva, mutta CD:llä ei. Itse asiassa CD:llä kaksi peräkkäin soitettua Forever Youngia kuulostaa häiritsevältä, mutta en tiedä voiko tästä ongelmasta sakottaa, koska kyseessä on nimenomaa formaatti-ongelma. Kokonaisuus on komea ja todistaa, että parhainta jälkeä Dylan tekee kun levy purkitetaan nopeasti. Luonnollinen ja aito live-tunnelma on tallentunut hienosti tälle levylle. Planet Waves purkitettiin 1973 muutamana marraskuun päivänä. Jälki on ajoittain varsin karheaa, mutta kokonaisuutena ihastuttavan rentoa ja upeasti svengaavaa! Dylan on voimissaan sekä säveltäjänä että tulkitsijana. Levyn päätöskappale Wedding Song kuulosti levyn ilmestymisen aikoihin yliampuvan sentimentaaliselta ja eksibitionistiselta, lauloihan Dylan omasta vaimostaan, joka oli uhannut lähteä matkoihinsa aviomiehen jatkuvien syrjähyppyjen vuoksi. Vuonna 2007 Sara on kuitenkin unohtunut ja kuulijan ei tarvitse enää suhtautua lauluun kuin Iltalehden lööppiuutiseen, vaan nykyään voi nauttia myös kappaleen syvemmistä ulottuvuuksista. Sanoitushan on pohjimmiltaan hieno ja Dylanin tulkinta todella vaikuttava.
hateau d’Hierouvillessä helmi-maaliskuussa 1972 koko elokuvan soundtrackin. Pink Floydin uusi soundtrack -albumi, Obscured By Clouds julkaistiin kesäkuussa 1972. Bändin sisällä oli erimielisyyksiä materiaalin valinnasta. Gilmour totesikin eräässä haastattelussa: “Rogerilla on selvästi eräänlainen pakkomielle teema-albumien suhteen…”. Albumin kymmenestä kappaleesta peräti kahdeksan onkin merkitty Watersin nimiin. Atom Heart Motherin (1970, ja Meddlen menestyksen luomassa imussa Obscured By Clouds otettiin Englannissa innostuneesti vastaan, sillä levy nousi peräti kuudenneksi Englannin albumilistalla.
Elokuvan juoni on lyhyesti seuraava:
Tietääkseni La Vallee -elokuvaa ei ole koskaan näytetty Suomen televisiossa. Alkuperäisellä vinyylilevyllä ei ollut laulujen sanoja eikä elokuvan juoniselostusta, mutta onneksi lopulta vuonna 1995 soundtrack julkaistiin myös CD:nä, jossa on upea 20-sivuinen tekstivihkonen, jossa esitellään juoniselostuksen ja sanoituksien lisäksi komeita still-kuvia elokuvasta.
Levyn sisältö:
Boksin kuudetta CD:tä voi suositella vain kaikkein vannoutuneimmille hardcore Dylan-faneille, sillä vasta nyt, ensimmäistä kertaa Dylanin jo 1990-luvulla alkaneen Bootleg Series -sarjan pitkässä historiassa kuulemme levyn jota todella voi kutsua bootlegiksi. Näitä kuudennen CD:n äänitteitä kuvaa erittäin hyvin termi Basement Tapes. Jan Haustin ja Hudsonin ahkeroinnista huolimatta suurin osa kuudennen CD:n äänitteistä kuulostaa todella hirveiltä. Laskin että ainakin 16:lla kappaleella nauhoituksessa on selvästi häiritsevää säröytymistä. Yliohjautumista ja hervotonta naurua esiintyy 3 kappaleella.
Aloitin Neil Young -arvostelusarjan kuuntelemalla vuoden 1977 AMERICAN STARS ’N BARS albumin. Heti kättelyssä selvisi, ettei Neilillä olisi ollut mitään mahdollisuuksia Idolsissa. Paljon postiivisempi yllätys oli se, että levy kuulosti aivan yhtä hyvältä kuin vuonna 1977, jolloin se soitettiin vinyyliversiona käytännössä puhki paikallisessa opiskelijoiden salakapakassa. Tuossa salakapakassa, jonka koodinimi oli TIVOLI, toimi DJ:nä kaveri, joka oli suuri Young-fani ja niinpä viihdyin paikassa hyvin, sillä joka ilta siellä kuuli Neil Youngia kun muualla soitettiin Bee Geesiä ja muuta diskohumppaa. Nykyään on huvittavaa ajatella, että vuonna 1977 levyä pidettiin Youngin välityönä. Aika jännää, miten ajat muuttuvat. Nykyään Youngin välityö kuulostaa huikean hyvältä verrattuna tämän hetkiseen huippupoppiin. Voisin kirjoittaa tästä levystä vaikka koko yön, 
mutta kun pitää mennä aamulla töihin, niin nyt täytyy valitettavasti tiivistää. Pisteet? Totuus on se, että kun levyllä on kappale nimeltään LIKE A HURRICANE, niin se helpottaa kummasti arvostelua. Jo tämä yksi klassikko -kappale kerää levylle 4 pistettä. Loppu on helpompaa kun pitää vain arvioida minkä arvoisia levyn muut kappaleet ovat. THE OLD COUNTRY WALTZ on hieno! HEY BABEssä on maailman yksinkertaisin sanoitus, mutta silti kappale on uskomattoman latautunut. Ainoastaan Young pystyy tähän. Upeaa. HOLD BACK THE TEARS. Tyylikäs melodia. Hieno viulu. STAR OF BETHLEHEM. Juuri niin kaunis kuin muistinkin. Kokonaisuus: 38 minuuttia kestomusiikkia. Suurin osa musiikista on nykyään kertakäyttömusiikkia, levyjä jotka kuunnellaan pari kertaa ja unohdetaan sitten. Tämän levyn voi kevyesti kuunnella 100 kertaa ja silti se kulostaa aina yhtä hyvältä! 4½ pistettä ja ehkä siinäkin on liian vähän!
WINTERLUDE FINLAND 