The Doors: Other Voices 1971

Jim Morrison kuoli hämärissä olosuhteissa Pariisissa 3.7.1971. Bändi joutui vaikean kysymyksen eteen. Levytyssopimus Elektran kanssa oli päättynyt. Olisiko järkevää tehdä uusi sopimus THE DOORS‑nimellä kun bändin kantava voima oli siirtynyt autuaammille soittomaille? Manzarekilla ja kumppaneilla oli jo purkissa melkoisesti julkaisematonta materiaalia alkuvuoden L.A. Woman ‑sessioista sekä kevään ja kesän harjoituksista, joita he olivat jatkaneet ilman Morrisonia siinä toivossa, että Jim Pariisista palatessaan viimeistelisi materiaalin ja he voisivat julkaista uuden levyn jo 1972.

Doors46878f90f58f4c61ce3567ad5d9a226676a402dfNeuvottelujen jälkeen bändi päätyi solmimaan vanhalla nimellä uuden sopimuksen Elektran kanssa. Jo lokakuussa 1971 uusi Other Voices ‑levy oli kaupoissa ja vanhan bändinimen voimalla se nousi Amerikan myyntilistalla sijaluvulle 31. Ilmeisesti suuri yleisö ei ollut vielä täysin käsittänyt, että The Doorsin kohdalla kaikki oli nyt muuttunut. Bändistä oli jäljellä enää nimi, joka kertoi legenadaarisesta menneisyydestä, joka ei kuitenkaan koskaan palaisi.

Other Voicesilla on monta pahaa ongelmaa, suurin liittyy lauluosuuksiin. Pääsääntöisesti ne ovat samaa luokkaa kuin millä tahansa tuon ajan amerikkalaisella keskiverto ‑rockbändillä. Toinen paha ongelma on musiikki, joka ajoittaisista valonpilkahduksista huolimatta on keskitien rokkia tympein countryvaikuttein höystettynä. Ajoittain materiaali on niin kamalaa, että tuskin edes Morrison olisi saanut siihen mitään tolkkua.

Tasolasku loistavan L.A. Womanin jälkeen on huikea, tämä on varmaan rockhistorian suurimpia vapaita pudotuksia! Jälkikäteen ajatellen Other Voices olisi kyllä pitänyt jättää julkaisematta tai ainakin julkaista jollain aivan muulla nimellä (esim. ”minor Doors” tai ”Doors without soul” tai ”Manzarek et al minus Morrison”).

Levyn huonoimmat kappaleet ovat niin kamalia, etteivät ne tässä yhteydessä ansaitse edes mainintaa. Kuka antaa kappaleensa nimeksi: I’m Horny, I’m Stoned, varsinkin kun biisi ei ole hardrokkia tai bluesrokkia, vaan merkillinen sekoitus ragtimea, glam‑rokkia ja ”keijumusiikkia”. Tosin saattaa olla, että tästäkin biisistä vielä kaukaisessa tulevaisuudessa tulee kuuluisa camp‑piireissä, sillä ultimaattia mauttomuutta biisistä ei tosiaankaan puutu.

Ongelma on asenne ja sanoma. Morrisonin edustama bändi teki vakavaa musiikkia, jossa tutkittiin ihmismielen syvimpiä sopukoita ja jossa oli paljon jylhää dramatiikkaa. Other Voices on aivan eri maailmasta. Se on ikään kuin soundcheck jotain kokonaisuutta varten, joka ei koskaan valmistunut. Levyllä ei ole selkeää musiikillista koherenssia, ei suuntaa, ei teemaa. Tällä levyllä soittavat taitavat muusikot, joiden muusa on jättänyt heidät tyhjän päälle.

doors-cd-other-voices-full-circle-5.gifTotaaliselta katastrofilta Other Voicesin pelastavat avauskappale In The Eye Of Sun sekä levyn paras veto Ships w/ Sails, joka muistaakseni julkaistiin myös singlenä. Erityisesti jälkimmäisessä kappaleessa on jotain uutta, jotain sellaista jota jalostamalla post Morrison Doorseista olisi voinut sittenkin tulla jotain muuta kuin tympeä keskiverto‑bändi.

Myöhempinä vuosina bändin jäsenet ovat itsekin tajunneet, että levy oli musiikillisesti floppi, sillä kesti valtavan pitkään ennen kuin albumia edes julkaistiin CD:nä. Vasta 1995 pieni Butterfly‑merkki julkaisi kaksi post‑Morrison levyä yhdellä 79 minuutin CD:llä. 1999 julkaistulle Doorsien ”täydelliselle” studioalbumien kokoelmalle post‑Morrison levyjä ei kuitenkaan kelpuutettu, samaten ne loistavat poissaolollaan 2007 julkaistulla 40‑juhlavuosisarjalla.

Keskinkertainen levy    * * * –

Harri Huhtanen 2007

Nettiradio

Kuuntelen hyvin vähän radiota, lähinnä kesäisin ulkona. Kotistereo -yhdistelmässäni ei ole lainkaan radiota. Helsingissä hiljattain käydessäni kävin Stockmannilla katsomassa viihde-elektroniikka -osastolla oliko heille tullut jotain mielenkiintoisia uusia laitteita. Hyvin paljon oli tarjolla pieniä nettiradioita hintaluokassa 100-400 euroa. Suurin osa niistä oli äänetoistoltaan aivan surkeita, mutta sitten törmäsin tyylikään näköiseen 200 euron Amadeuksen Marcato -radioon.  Olipa mahtava ääni niin pienessä laitteessa!  Jopa basso toistui tanakkana ja yllättävän tarkkana. Se ei siis ollut sellainen ”tuhruinen” basso joka Am4894526013264_Nelson_AMARCATO16DW_L_Fhalvoissa laitteissa yleensä on. Diskantti oli ilmava ja ”heleä”.  Kokonaissoundi oli erotteleva ja sopivan pehmeä, digitaalinen ”kireys” puuttui lähes kokonaan. Tein kaupat saman tien. Kotona kotimaisten FM -kanavien soundi ei ollutkaan yhtä hyvä kuin liikkeessä kuuntelemieni nettiradiokanavien ja olin vähän pettynyt ja niinpä päätin asentaa laitteeseen nettiradion. Siitäpä riemu alkoi!   Hakutoiminnolla oli mahdollista kuunnella satoja radiokanavia ympäri maailmaa. Tänään esim.  olen kunnellut Barbadoksen, Guamin ja Chilen kanavia.  Äänenlaatu vaihtelee, mutta keskimääriin on parempi kuin suomalaisissa FM-kanavissa. Parhaat kanavat Marcato toistaa uskomattoman hienosti! Vaikka laite on pieni, pystyy sitä kuuntelemaan kovallakin volyymilla, ilman että ääni säröytyy. Alkukokemuksen perusteella suosittelen varauksetta Marcatoa kaikille. Siinä on uskomattoman hyvä hintalaatusuhde, sillä yleensä tämän tasoista äänentoistoa lähtee vain huomattavasti kalliimmista laitteista.

Harri Huhtanen 2017

Pink Floyd: The Dark Side Of The Moon (1973), osa 4

Alla oleva teksti on peräisin RARE-lehteen 1990-luvulla kirjoittamastani kolmiosaisesta Pink Floyd historiikista…
pinkfloyd73”Ennen levyn julkaisua EMI järjesti Lontoossa suuren lehdistötilaisuuden, jossa The Dark Side Of The Moon soitettiin valikoiduille kutsuvieraille. Bändin jäsenet vastustivat tällaista mediasirkusta, eivätkä Rick Wrightia lukuunottamatta suostuneet tulemaan paikalle. Mutta sillä ei ollut mitään merkitystä levyn myynnin kannalta. Tuskin EMI:n edustajat uskalsivat edes unelmoida siitä mitä seurasi. The Dark Side Of The Moon teki Pink Floydin miehistä multimiljonäärejä. Levy nousi nopeasti sekä USA:n että Englannin myyntilistojen kärkisijoille. Se ei vielä ollut kovin ihmeellistä, mutta jatko oli. Levy nousi myös muissa maissa kärkisijoille ja kaikkien hämmästykseksi se pysytteli Englannin listalla ennätykselliset 296 viikkoa. USA:ssa levy teki historiaa 741:llä Billboard -viikollaan (levy pysytteli listalla uskomattomat 16 vuotta!).  Itse asiassa juuri tämä Pink Floydin levy vaikutti osaltaan Billboard -listan sääntöjen muuttamiseen. Kun alkoi näyttää siltä, ettei The Dark Pink71f9af753004d39f657b68165235e176Side Of The Moon putoaisi koskaan listalta, keksittiin ns. Classical -lista, jonne armotta tiputettiin kaikki ne levyt, joiden ensijulkaisusta oli yli kymmenen vuotta aikaa! The Dark Side Of The Moon’in myötä amerikkalainen yleisö löysi myös Pink Floydin vanhat albumit, joita myytiin seuraavan parin vuoden aikana valtavia määriä. Jos Pink Floydin miehet olisivat ajatelleet vain elannon hankkimista, olisivat he voineet tyytyväisinä lopettaa uransa The Dark Side Of The Moon’iin, jota on tähän päivään mennessä (1994) myyty jo noin 28 miljoonaa kappaletta! * Tällä luvulla The Dark Side Of The Moon on kaikkien aikojen kolmanneksi eniten myyty levy maailmassa! Enkä yhtään ihmettelisi, vaikka The Dark Side joskus tulevaisuudessa saavuttasi ykkössijan, sillä näillä näkymin sitä tullaan myymään vielä lukuisia vuosia tahtia miljoona levyä per vuosi. Huhun mukaan Saksassa on eräs CD- tehdas, joka valmistaa pelkästään tätä levyä! ”
* 2017 päivitys: nykyään The Dark Side Of The Moonia on myyty jo yli 45 miljoonaa kappaletta ja se on edelleen maailman kaikkien aikojen myydyimpien levyjen listalla kunniakkaalla sijaluvulla 3. Netistä en löytänyt varmaa tietoa siitä jatkaako tuo Saksassa toimiva ”Pink Floyd – levytehdas” edelleen toimintaansa…  

TÄYDELLINEN LEVY !    ♣ ♣ ♣ ♣ ♣    

Harri Huhtanen 1994, 2006 ja 2017

Pink Floyd: The Dark Side Of The Moon (1973), osa 3

Albumin aloitus on nerokas: vähitellen voimistuvat sydämenlyönnit, sitten kassakoneen kilinä ja mielipuoliset huudot. Tässä Masonin lyhyessä äänikollaasissa on jo tiivistettynä The Dark Side Of The Moon’in johtoteemat, jotka ovat elämä, aika ja raha. Speak To Me vaihtuu ilman taukoa Breathe’ksi, jossa Waters kehoittaa jokaista tekemään omat valintansa: ”look around and choose your own ground”. Alunperin Breathe oli äänitetty jo vuonna 1970 Watersin ja Geesinin The Body -soundtrackille. Kolmas kappale On The Run on Watersin ja Gilmourin instrumentaali, jonka jälkeen seuraa vaikuttava Time: ”Every year is getting shorter, never seem to find the time / Plans that either come to naught or half a page of scribbled lines”, kirjoittaa Waters keski-ikäisten peloista. Ykköspuolen päätöskappale, The Great Gig In The Sky on Wrightin mestariluomus, jossa Clare Torry laulaa upean vokaaliosuuden. The Great Gig In The Sky’n varhainen versio tunnettiin nimellä Mortality Sequence.

pinkfloyd-earlsd1-1

Kakkospuolen avaa jo legendaksi muodostunut ”kassakoneintro”. Money on Watersia terävimmillään: ”Grab that cash with both hands and make a stash”. Loistava kappale ja hieno teksti! Waters näkee rahan ihmisten itsekkyyden, ahneuden ja turmeltuneisuuden ylimpänä symbolina. Waters on kirjoittanut kappaleen, joka ei koskaan vanhene, sillä yli 20 vuotta on kulunut Money’n syntymästä ja voidaan kai todeta, että Watersin ironinen kyynisyys edustaa tämän päivän aatteettomassa maailmassa entistä vahvempaa realismia. Money’lla ja sitä seuraavalla Us And Them’illä Dick Parry soittaa hienon saksofoniosuuden. Watersin ja Wrightin yhteistyönä syntyneen Us And Them’in varhaisversio oli jo vuonna 1969 bändin ohjelmistossa instrumentaalina nimellä The Violent Sequence. Kappale äänitettiin tiettävästi ensimmäisen kerran vuoden 1970 Zabriskie Point -sessioissa Italiassa, mutta sitä ei käytetty julkaistulla soundtrackillä. Us And Them’iä seuraa levyllä instrumentaali Any Colour You Like, joka vaihtuu ilman taukoa Brain Damage’ksi. Tämä kappale on Watersin eräänlainen muistokirjoitus Pink Floydin legendaariselle perustajalle Syd Barretille: ”You shout and no one seems to hear”. Albumin päättää mystinen ja profetiaalinen Eclipse:

      All that is now / All that is gone
      All that’s to come /
      And everything under the sun is in tune /
      but the sun is eclipsed by the moon.

Nykyisin teemalevyt eivät ole enää kovin suosittuja, mutta ei siitä pääse mihinkään: The Dark Of The Moon on millä tahansa kriteerillä arvioiden kiistaton mestariteos. Todennäköisesti se on myös paras albumi mitä Pink Floyd on tehnyt.

jatkuu…

Harri Huhtanen 2006

Pink Floyd: The Dark Side Of The Moon (1973), osa 2

Olen tutustunut uudestaan Dark Siden lähdemateriaaliin DVD -levyjen ja kirjojen avulla. Hieman yllättävää, mutta toisaalta hyvin ymmärrettävää on ollut havaita, että levyn tekijät unohtavat mainita monia tärkeitä asioita. Gilmour tosin myöntää, että yli 30 vuotta vanhoja asioita on vaikea muistaa kovin tarkkaan.

Kirjoitin Dark Sidesta suomalaiseen levynkeräilijöiden RARE -lehteen yli 12 vuotta sitten (1994). Alla lainaus silloisesta tekstistä:

PinkbrightonBk”Tammikuussa 1972 Pink Floyd vietti pari viikkoa Bermondseyssä Lontoossa harjoitellen uutta ohjelmistoaan. Viimeiset harjoitukset järjestettiin Rainbow Theatressa 17.-19.tammikuuta. Virallisesti Pink Floydin vuoden 1972 Englanninkiertue alkoi Brightonin Domesta, jossa bändi oli suunnitellut esittävänsä uuden sävelteoksensä Eclipsed. Tekniset ongelmat Money’n aikana pakottivat bändin sillä kertaa kuitenkin luopumaan koko teoksen esittämisestä.

PFloyd-gh-dateEclipsed nimettiin myöhemmin The Dark Side Of The Moon’iksi ja tämä upea teos kuultiin kokonaisuudessaan 17.-20.2.72 konserteissa Lontoon Rainbow Theatressa. Sen ajan mittapuiden mukaan Pink Floydin yhdeksän tonnia painava äänentoistolaitteisto oli sensaatio. Kuuluisa Rainbow Theatre oli kaikkina neljänä iltana loppuunmyyty ja The Financial Times kirjoitti konserteista: Jos joku toinen yrittäisi samankaltaista visuaalista ja äänellistä showta, syntyisi siitä katastrofi, sillä vain Pink Floyd hallitsee popmusiikin äärimmäiset raja-alueet. Rainbown konserttien ansiosta eräiden bootleggareiden pankkitilille alkoi virrata suuria summia rahaa. Konserteista äänitetyt bootleg -albumit ’The Best Of Tour ’72’ sekä ’In Celebration Of The Comet’ valmistettiin nimittäin niin ammattitaitoisesti, että yli 120 000 levyn ostajaa luuli niitä virallisiksi konserttiäänitteiksi!

PFimagesCache.phpMaaliskuussa 1972 Pink Floyd konsertoi Japanissa ja Australiassa. Huhti-toukokuussa USA:ssa ja Saksassa. Koko vuoden ajan bändi jatkoi The Dark Side Of The Moon’in kehittelyä. Teoksen ensimmäiset live-versiot poikkesivat myöhemmin julkaistusta levyversiosta melkoisesti. Alussa Pink Floyd esitti teoksen paljon karkeampana ja heavymäisempänä. Alkuvaiheessa bändi ei vielä ollut liittänyt lavakalustoonsa VCS3:ta eikä moogia, joten useissa uusissa kappaleissa kitaran osuus oli melko dominoiva. Kuukausien kuluessa teos sai kuitenkin yhä sofistikoidumpia piirteitä ja niinpä alkuaikojen improvisointi sekä kappaleiden vaihtelevat lopetukset saivat väistyä paljon kurinalaisemman musisoinnin tieltä.

Kun muut bändit ensin levyttivät ja sitten lähtivät kiertueelle, teki Pink Floyd The Dark Side Of The Moon’in kohdalla juuri päinvastoin, sillä varsinaisesti uuden albumin äänitykset aloitettiin vasta kesäkuussa 1972 EMI:n Abbey Road -studioilla. Äänitykset jatkuivat yli puolen vuoden ajan.

Syksyllä 1972 oli jälleen vuorossa USA:n kiertue ja loppuvuodesta bändi siirtyi takaisin Eurooppaan. Alkuvuoden konserteissa oli jaettu ilmaista ohjelmalehtistä, mutta myöhemmin ilmestyi maksullinen A Piece For Assorted Lunatics by The Pink Floyd -lehtinen. Kiertueen jatkuessa bändin shown visuaalinen puoli muuttui myös melkoisesti. Lokakuussa 1972 otettiin käyttöön taustafilmit. Toukokuussa 1973 Earl’s Courtin konsertissa yleisöä hätkähdytettiin tuhoutuvalla lentokoneella ja samassa konsertissa mukaan tuli myös saxofonisti Dick Parry sekä The Blackberries taustalaulajat.
Kesällä 1974 Ranskassa yleisö sai ensimmäistä kertaa nauttia valtavasta pyöreästä filmikankaasta, josta tuli myöhempinä vuosina Pink Floyd -konserttien visuaalisen osuuden keskipiste.
jatkuu…
Harri Huhtanen 2006

Pink Floyd: The Dark Side Of The Moon (1973), osa 1

pink113306-c

Päivitys 21.2.2023. Enpä olisi uskonut palaavani tähän aiheeseen enää koskaan tällaisella uutisella! Muistaakseni alkuperäistä TDSOTM:ia on myyty jo yli 45 miljoonaa kappaletta ( eli se on yksi kaikkien aikojen eniten myydyistä rockalbumeista) ja nyt Roger Waters on ilmoittanut  äänittäneensä TDSOTM:ista ”uuden” version ilman Gilmouria ja Masonia! Vähän kauhunsekaisin tuntein odotan mitä Roger on saanut aikaan, mutta olipa hänen uusi levynsä huono tai loistava niin veikkaan että paras versio TDSOTM:sta tulee aina olemaan alkuperäinen vuoden 1973 levy, joka oli kollektiivinen mestariteos eikä pelkkä yhden ihmisen luomus!   

Voiko Raamattua arvostella? Pink Floydin The Dark Side Of The Moon on eräällä tavalla rockmusiikin ”Raamattu”, pyhä ja koskematon, ylhäältä ihmisille annettu. Siksi tuntuu vähän pelottavalta lähteä tällaista ”puhdasta” mestariteosta arvostelemaan. Selvitin kuitenkin aatteellisen ja vakaumuksellisen ongelman varsin maanläheiselle tavalla: kaikki äänimateriaali mikä on kauppoihin päätynyt on arvostelijalle vapaata riistaa.

Dark Side on Pink Floydin uran ehdoton huippu. Levy, jossa ei ole mitään liikaa eikä mitään liian vähän. Levy, jolla ei yhtään keskinkertaista kappaletta. Levy, joka on sata kertaa enemmän kuin osiensa summa. Levy, joka toimii monella eri tasolla. Levy, jolla on yksi teema ja monta teemaa ilman että siinä on mitään paradoksia. Levy, jonka voi tunnetasolla ymmärtää vaikkei ymmärtäisikään sanoja. Levy, josta voi nauttia aivan valtavasti tietämättä mitään sen taustoista tai teemoista ja vielä enemmän jos tietää taustoista ja teemoista musiikin ja sanojen takana.

Dark Side ei välttämättä ole Pink Floydin kiinnostavin levy. Minusta esim. A Saucerful Of Secrets ja Ummagumma ovat paljon kiinnostavampia, jännittävämpiä ja ”tuoreempia” levyjä. Tajuan kuitenkin miksi niistä ei tullut myyntitykkejä. Ne edustavat ihan oikeasti undergroundia ja marginaalista musiikkia. Dark Side on paljon, paljon helpompi levy. Siitä voivat pitää KAIKKI, joilla on vähänkin päässään musiikintajua. Se on melodista, rokkaavaa musiikkia, jonka tahdissa jalka alkaa vaistomaisesti vipattamaan. Nerokkaan Dark Sidesta tekee se, että tuon helpouden pintakuoren alla on upea kokonaisuus, joka rakenteellisesti vetää vertoja parhaille 1800-luvun sinfonioille.

jatkuu…

Harri Huhtanen  2006

Neil Young: Reactor 1981

youngReactorHarvoin arvostelen levyn muutaman kuuntelukerran jälkeen, mutta kuunneltuani nyt Reactor (1981) CD:n kolmasti ajattelin, että ehkä on parasta tälle kerralla luopua syväkuuntelusta ja laatia arvostelu samalla periaatteella kuin mitä Neil Young on tehnyt tämän levyn eli suoraan vaan asiaan sen kummemmin syntyjä syviä miettimättä!

Joskus rockissa spontaniteetti ja mutkien suoraksi vetäminen on valttia, mutta valitettavasti tällä levyllä Jumalainen inspiraatio on jäänyt saavuttamatta ja lopputuloksena on kahdeksan laulun epäkoherentti paketti. Ainoa todellinen liima näiden irrallisten rallien välillä on Crazy Horsen upea musisointi, jonka ansiosta Reactor on paikoitellen aika mukavaa kuunneltavaa. Neil Young sen sijaan hämmentää tällä levyllä, koska hän on vetänyt suurimman osan sanoituksista naivismin äärirajoille.

En tiedä onko kolmantena kuultava yli yhdeksän minuuttinen T‑bone vitsi vai yrittääkö Young yliredusoidulla ja ylirepetatiivisella sanoituksella saavuttaa jonkinlaisen mantra‑efektin. Koko albumin kesto on alle 40 minuuttia eli T‑bone syö siitä neljäsosan. Young hokee koko laulun alusta loppuun kahta säettä: Got mashed potatoes / Ain’t got no T‑bone! Tätä voi jo pitää lyyrisen naivismin huipentumana, ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, mutta siltikin jopa tämän kappaleen Crazy Horse pelastaa, sillä bändin ja Youngin musisointi tällä ylipitkällä biisillä on erinomaista.

Myös Beatles‑sävytteinen Get Back On It sekä Southern Pacific rullaavat mukavasti. Motor City jatkaa kunniakkaasti naivistis‑humoristisella linjalla: My old car keeps breaking down / My new car ain’t from Japan / There’s already too many Datsuns / In this town. Lisää hauskoja säkeitä kuullaan Rapid Transitissa:   Rrrrrapid Transsit / Pppppublic Service. Kuulijan mielialasta riippuen kappaleen voi luokitella joko erittäin hauskaksi tai erittäin tylsäksi / lapselliseksi.

Young_1982Albumin päätöskappale Shots on ilmiselvästi suunniteltu johdattamaan kuulija samanlaiseen nirvanaan kuin Like A Hurricane tai Cortez, The Killer. Crazy Horse täyttää velvollisuutensa taidokkaaksi , mutta jotenkin kuulijalle jää tyhjä olo. Sanoituksen maali jää vähän epämääräiseksi ja taivaallisen rockin magia ei realisoidu. Ilmeisesti Young kritisoi kappaleessa modernia ihmistä, joka järjettömillä rakennusprojekteillaan tuhoaa luonnon:

Machines are winding Their way along / Looking strong / Building roads / And bringing back loads and loads / Of building materials / In the night.

Kokonaisuus jää epämääräiseksi. Young on ilmiselvästi tavoitellut Reactorilla jotain uutta näkökulmaa ja uutta suuntaa, mutta ei ole jaksanut kehitellä ideoitaan loppuun saakka. Niinpä on syntynyt aika merkillinen levy, jossa on aavistus uudesta tyylistä, mutta kokonaisuus lepää kuitenkin Crazy Horsen tutun turvallisen ja ruudikkaan mäiskinnän varassa. Reactorin parasta antia on musisointi. Levyllä on paikoitellen suoraan munaskuihin iskevää rock‑soitantaa. Ilman Crazy Horsea tämä levy voisi olla eräs Youngin uran suurimpia floppeja.

Crazy Horsen ansiosta korotetut pisteet   * * * ½

Harri Huhtanen 2008

Bob Dylan: Shot of Love 1981

dylan shot61h3164v-VLLevyn sisältö:  Shot of Love  /   Heart of Mine  /  Property of Jesus  /  Lenny Bruce  / Watered-Down Love / The Groom’s Still Waiting at the Altar  / Dead Man, Dead Man  / Tn the Summertime  /  Trouble  / Every Grain of Sand

Ostin Shot Of Love -albumin vinyylinä yli 20 vuotta sitten. Muistan hyvin miten noihin aikoihin Slow Train (1979) oli minulle mestariteos ja Saved (1980) ja Shot Of Love (1981) enemmän tai vähemmän epäonnistuneita kokeiluja. Minulla taisi siihen aikaan olla aika paljon vaikkua korvissa, sillä nyt vuonna 2007 levyä kuunnellessani en voi olla ihastelematta sen elävää ja tyylikästä soundia. Minusta Shot Of Love eroaa Dylanin 1980‑luvun puolivälin levyistä edukseen nimenomaa siinä, että se kuulostaa välittömältä ja todelliselta, ikään kuin koko levy olisi äänitetty jollain keikalta. Infidelsia (1983) ja Empireä (1985) riivaava kireys ja ylituottaminen ja tietynlainen epäbalanssi ja epäkoherenssi loistavat poissaolollaan Shot Of Lovella, joka on hyväntuulinen, musiikillisesti tyylikäs ja nyt 2000‑luvun korvin kuunneltuna varsin koherentti levy.

dylanshot20140513-121214Tänään Shot Of Lovea kuunnellessani minua ihastutti erityisesti Dylanin levyllä käyttämä säestysryhmä, johon kuuluu useita ykkösrivin soittajia: Jim Keltner (rummut), Tim Drummond (basso), Fred Tackett (kitara), Steve Ripley (kitara), Danny Kortchmar (kitara), Carl Pickhardt (piano), Benmont Tench (kosketinsoittimet) ja Steve Douglas (saksofoni). Heidän lisäkseen levyllä vierailevat mm. Ron Wood (kitara), Ringo Starr (rummut) ja Donald Dunn (basso). Levyn soundi on todella yhtenäinen ja valloittava. Päinvastoin kuin muistin, levyllä ei ole yhtään huonoa kappaletta.

Sekä A‑ että B‑puolen avauskappaleet ovat reggae‑viritteisiä menopaloja ja päätöskappale, poettinen ja panteistinen Dylan ‑klassikko Every Grain Of Sand on luonnollisesti levyn ehdoton timantti. Dylanin huuliharppu ‑työskentely sekä Grainilla että In The Summertimella lähentelee parasta mitä häneltä on julkaistu.

Aika erottaa jyvät akanoista. Shot Of ei varmaankaan ole mikään ehdoton mestariteos, mutta ei myöskään mikään välityö. Nykyään sanoisin, että tämä on hemmetin hyvä Dylan‑levy jota kuunnellessa tulee hyvä fiilis. Levyn kokonaisuus toimii, musiikin jatkumo ja jännite on juuri sopiva pitääkseen kuuntelijan pauloissaan levyn alusta loppuun saakka.

HYVÄ LEVY !  * * * *  +

Harri Huhtanen 2007

The Doors: L.A. Woman 1971

doors193449_1Päivitys 29.9.2021. Rhino -yhtiö julkaisi tästä Doorsien viimeisestä levystä uuden miksauksen  muutamalla bonuskappaleella ryyditettynä vuonna 2007. Mainoksissa luki silloin hieman harhaanjohtavasti ”brand new 40th anniversary mixes”. Harhaanjohtava mainos oli siinä mielessä että alkuperäiset L.A. Womanin äänitykset oli tehty pääosin loppuvuodesta 1970 ja siitä laskien 2007 miksaukset olivat siis vasta 37 vuotta vanhoja! Nyt loppuvuodesta 2021 on kuitenkin oikeasti kulunut jo 51 vuotta siitä kun Jim Morrisonin Doors äänitti viimeisen levynsä ja koska levy ilmestyi keväällä 1971, niin siitä laskien on kulunut tuo maaginen 50 vuotta! Merkkivuoden kunniaksi Rhino-yhtiö julkaisee joulukuussa 2021 uuden L.A. Woman -deluxe boksin, jossa on ennakkotietojen mukaan on peräti 2 tuntia aikaisemmin aikaisemmin julkaisemattomia äänitteitä loppuvuoden 1970 sesioista. Tästä kirjoitan tarkemmin lähempänä levyn julkaisuajankohtaa. Suomessa  uutta deluxe-boksia myy ainakin Levykauppa Äx.         

Alkuperäisen bändin viimeiseksi jääneen kuudennen albumin äänitysvaiheet olivat melko värikkäät. Loppuvuodesta 1970 bändi vetäytyi pitkäaikaisen tuottajansa Paul Rothchildin kanssa Sunset Sound studioille. Bändin äänittäessä legendaarista Riders On The Stormia Paul romahti täysin ja hoki:

”en voi enää jatkaa tätä…”.

Äänittäjä Bruce Botnick muistelee Paulin myös sanoneen hänelle, ettei hän enää jaksa yrittää koota albumia musiikista, joka on ”cocktail jazzia”. Myöhemmin Paul kutsui bändin koolle ja selvitti tunteellisessa puheessaan:

” Olen väsynyt, ettekä te tarvitse minua sanomaan mitä pitäisi tehdä”.

Paul otti siis ”lopputilin” ja bändi jäi ilman tuottajaa. Botnickin johdolla miehet päättivät äänittää levyn nopeasti livenä Doors Workshopissa. Jim lauloi kylpyhuoneessa kun muut soittivat toisissa huoneissa. Musiikki purkitettiin 24 ‑raitanauhurille jota oli aikaisemmin käytetty bändin live‑konserttien äänityksissä. Kaiut, kompressorit ja limitterit hylättiin ja Bruce äänitti koko homman perussysteemeillä. Bruce kehuu Jimin ahkeruutta. Brucen mukaan Jim työskenteli L.A.Woman ‑sessioissa aamusta iltaan ‑ja vieläpä selvin päin! Niinpä koko levy saatiin purkitettua kuudessa päivässä! Miksaus tehtiin länsi Hollywoodissa, Poppi ‑studiolla. Vierailevina muusikkoina levyllä kuullaan Elvis ‑basisti Jerry Scheffiä sekä rytmikitaristi Marc Bennoa.

Keväällä 1971 julkaistu L.A.Woman on erinomainen levy, muttei ehkä sittenkään niin täydellinen kuin muistelin. Bändi ja erityisesti Jim ovat hyvässä vedossa, todellisia klassikkokappaleita levyllä on ainakin kaksi: L.A. Woman sekä Paulin aliarvioima Riders On The Storm. Muilta osin levy koostuu  taidokkaista bluesrock‑ ja blues‑ralleista. Ykkös‑ ja kakkoslevyn Doors ‑magiaa ei minusta kuitenkaan täysin saavuteta.

jimmorrison_markbenno_lawoman40‑vuotisjuhlajulkaisulla soundit eivät ole yhtä hyvät kuin muilla sarjan albumeilla. En tiedä mistä tämä johtuu. Onko niin, että masternauha on sittenkin kapea‑alaisempi kuin Rotchildin hyvissä studioissa tuotetut masternauhat? En tiedä. Basso kuulostaa muutamilla kappaleilla jäävän täysin taka‑alalla ja koko esityksestä tulee siten liian ohut ja diskanttivoittoinen.  Kritiikistä huolimatta levyllä on enemmän vahvuuksia kuin heikkouksia. Bändi soittaa hyvin yhteen ja Jimin laulu on erittäin energistä ja fokusoitunutta. Yksinään Riders On The Storm nostaa tämän levyn korkealle tavallisten rocklevyjen yläpuolelle. Myös avauskappale, muutoksesta kertova The Changeling on hieno. Tavallaan Jim siinä (alitajuisesti) jättää hyvästejä faneilleen:

I’m leaving town /  On the midnight train / Gonna see me change / Change, change

Levyn the-doors-riders-on-the-storm-stereo-rhinopäätöskappaleessa, Riders On The Stormissa Jimin lyriikka saa jo lähes shakespearelaiset mittasuhteet hänen pohtiessaan elämän tarkoituksettomuutta:

Riders on the storm /  Riders on the storm / Into this house we’re born  /  Into this world we’re thrown / Like a dog without a bone  / An actor out on loan / Riders on the storm

40‑vuotisjuhlajulkaisulla on vain kaksi bonuskappaletta, mutta niistä ensimmäinen on sitäkin merkittävämpi eli Orange County Suite. On käsittämätöntä, että bändi jätti näin upean kappaleen virallisten levyjensä ulkopuolelle.

Kirjoitan tätä arvostelua nyt vähän sekavin tuntein. Toisaalta L.A Woman on suuremmoinen levy, mutta toisaalta siinä ei ole mitään vallankumouksellista tai välttämättä edes uutta. Tuskin kukaan bändin jäsenistä tiesi, että levy jäisi Jimin viimeiseksi. Uskomatonta, että kuudessa päivässä he saisivat aikaan näin komean levyn. Jim lähti sitten Pariisin lomailemaan, mutta kuten kaikki tietävät siitä tulikin sitten tavallista pidempi loma…

Klassikko!   ♦  ♦  ♦  ♦  ♦

Harri Huhtanen 2007

Neil Young: Hawks & Doves 1980

younghawks2Vuoden 2017 lisäys: Hawks & Doves rankataan yleensä Youngin laajan tuotannon huonoimpien levyjen joukkoon. Youngin albumin B-puolelle esiin nostama ”Haukka”-aihe on kuitenkin taas uuden presidentin, Donald Trumpin Amerikka -uhon vuoksi varsin ajankohtainen. Hawks & Doves on varsin mielenkiintoinen levy ! 

Uskokaa tai älkää, olen nyt kuunnellut Hawks & Doves (1980) CD:n peräti 10 kertaa. Alunperin minun piti kirjoittaa arvosteluni kahden kuuntelun jälkeen, mutta sitten aloin potea  ramppikuumetta ja luulin erehtyneeni ensimmäisessä arviossani ja päätin varmuuden vuoksi jatkaa  kuuntelua. Valitettavasti mielipiteeni tästä levystä  ei muuttunut uusien kuuntelukertojen myötä. Minusta tällä levyllä nerokas Neil Young ALISUORITTAA. Neil Young pystyisi paljon parempaan.  Jossain  kirjoitettiin, että Young teki tämän levyn ainoastaan täyttääkseen levy-yhtiön kanssa tekemänsä sopimuksen. Väite saattaa hyvinkin pitää paikkansa, sillä A-puoli on kokoonpantu vuosien 1974 -77  studioylijäämä -nauhoista,  B-puoli on uutta materiaalia, mutta selvästi huonompaa kuin A-puolen materiaali.

Vaikka Hawks & Dovesin A-puolella kuullaan kaikuja siitä mihin Young parhaimillaan pystyy, romuttaa B-puoli kokonaisuuden.  Albumin nimi, Haukat ja Kyyhkyset viittaa amerikkalaisen politiikan kahteen pääsuuntaukseen. Haukat edustavat aggressiivista ajattelutapaa, jonka mukaan Amerikka on paras ja muiden yläpuolella. Haukkojen mukaan Amerikka saa ja sen pitää päättää mikä valtio on paha ja jos se niin päättää, on sillä oikeus hyökätä sinne ja syrjäyttää kyseisen valtion paha hallitus.  Kyyhkyset taas ovat idealisteja, joiden mukaan Amerikan pitää aina pyrkiä rauhaan ja ryhtyä sotaan vain jos Amerikkaa välittömästi ja kiistattomasti uhataan.

younghawks-doves-52a7cab3eebaaA-puolen laulut edustavat Youngin pasifistista hippiaikaa. B-puolella taas kuullaan Punaniska-filosofiaa eli Amerikan erinomaisuuden ylistystä. Ongelmalliseksi tämän levyn tekee se, ettei kuulija voi olla varma onko Young tosissaan esimerkiksi päätöskappaleessa Hawks & Doves, joka on ladattu täyteen ”Amerikka -testosteronia”.

Ready to go, willing to stay and say / USA USA
So my sweet love can dance another free day / USA USA

Houkuttaa ajatella, että B-puolen Amerikka-uho ja Haukka-mentaliteetti onkin satiiria.

Got rock and roll, got country music playin’
If you hate us, you just don’t know what you’re saying

Mielestäni Young jättää kuulijan harteille päätöksen siitä onko hän Haukka vai Kyyhky. Tämän levyn arviointi ei kuitenkaan ole siitä riippuvainen kummalle poliittiselle kannalle Young tosiasiallisesti on kallistunut. B-puolen uudet laulut ovat keskinkertaisia ja koska lisäksi A-puolen laulut ovat levy-yhtiön arkistoista kaivettuja ylijäämänauhoituksia, on loppupäätelmäni se, että tämän levyn Young oin tehnyt varsin kevyellä otteella eli tämä on ilmeisesti jo lähtökohaisesti ollut pikaisesti koottu välityö.

Vaikka kokonaisuutena Hawks & Doves on Young-levyksi varsinkin keskinkertainen, ei se tarkoita sitä etteikö tälläkin levyllä olisi muutamia todellisia helmiä. Avauskappale Little Wing on klassista Youngia parhaimmillaan!  Toisena kuultava psykedeelinen ja surrealistinen  The Old Homestead on myös erittäin mielenkiintoinen. Samoin Lost In Space sekä A-puolen päättävä Captain Kennedy toimivat hyvin. Ongelmat alkavat vasta kun päästään levyn B-puolelle, joka on musiikillisesti ja ajatuksellisesti antiteesi A-puolen kappaleille. Miksi? Selitys voi olla näinkin brutaali: Youngilla oli kiire täyttää levy-yhtiön sopimuspykälä ja toimittaa heille uusi albumi. Kiireessä Young penkoi arkistosta julkaisemattomia nauhoituksia ja purkitti ne yhdessä uusien, nopeasti kyhättyjen ja korostuneesti Amerikka-henkisten laulujen kanssa.

Arvosanani: A-puoli **** , B-puoli ** ½, josta loppupäätelmänä kokonaisarvosanaksi tulee:

Varsin epätasainen levy   * * * +

Harri Huhtanen 2008 ja 2017