11 ANTIKVARIAATTI AIKAKONE, TAMPERE
aikakone.antikva@outlook.com
Itsenäisyydenkatu 12-14
33500 Tampere
puh. 0400 834 838
avoinna: ma-pe klo 11-17.00, la klo 10-14
Tarkastuspäivämäärä Pe 20.3.2015
Kun Tampereen rautatieasemalta kävelee Tullikamarille ja jatkaa siitä pitkin Itsenäisyydenkatua muutaman korttelin itään päin, niin ensimmäiseksi törmää Sammaka POP divariin ja siitä kun jatkaa vielä yhden korttelin verran onkin jo Antikvariaatti Aikakoneen edessä. Liikkeen nimi on vähän harhaanjohtava, sillä kun yleensä antikvariaatissa myydän tuotteita laidasta laitaan keskittyy Aikakone selkeästi musiikkiin ja erityisesti liikkeen viknyylikokoelmat ovat mahtavat, uskoakseni heillä on yli 10 000 vinyylilevyä myynnissä. Liiketila on ahdettu aivan täyteen levyjä, kirjaimellisesti niitä on lattiasta kattoon. Sisääntulohuoneen kyljessä on pienempi perähuone, joka sekin on aivan täynnä levyjä. Tarjonnan pääpaino on käytetyissä vinyylilevyissä, arvioisin että varmaan tuollaiset 80% tuotteista on vinyylilevyjä. Perinteisiä rocklevyjä on useita tuhansia, mutta myös 1950-luvun rock’n’roll on yllättävän hyvin edustettuna. Lisäksi valikoimista löytyy aika mukavasti kansainvälistä progea, soulia, bluesia, jazzia, countryä sekä suomalaisia artisteja. Hinnat vaihtelevat melkoisesti: vähemmän kysyttyjä LP:eitä löytyy jopa hintaluokassa 5e, tavallisemmin LP:n hinta on noin 10-15e, harvinaisuuksista saa pulittaa 20-50e. Vaikka valikoimat ovat sangen laajat, jää kokoelmista jotenkin sellainen fiilis ,että aika paljon myynnissä on levyjä, jotka eivät mene kaupaksi. Cliff Richard ei varmaankaan ole enää niitä kaikkein kysytyimpiä artisteja. Toisaalta sellaiset edelleen aika relevantit artistit kuin Dylan, Pink Floyd, Led Zeppelin ja Genesis loistavat poissaolollaan. Toki tämä voi tarkoittaa sitäkin ,että kun niitä tulee myyntiin vinyyleinä ne ostetaan samantien pois. Koska valikoimat ovat niin laajat, kulutan liikkeessä aikaa yli tunnin. Vähitellen alkaa löytyä myös joitain mielenkiintoisia albumeja, sellaisia levyjä, joita en ole aikaisemmin nähnyt missään. Valitsen Eric Burdonia, Cat Stevensiä sekä yhden harvinaisen Rod Argentin livelevyn. Valikoiman hinnaksi olisi paikan listahinnoilla tullut yli sata euroa, mutta ystävällinen paikanpitäjä toteaa heti alennusta kysyessäni: – ”olisiko satanen sopiva hinta näille?” Ja onhan se! Eipä tainnut mies arvata, että sen sanoessaan ”tienasi” lisäpisteitä liikkeensä arvosanalle (= henkilökunnan palveluasenne) !
Pisteytys:
- Tuotevalikoima 1.25 (max 2)
- Tuotteiden hinta‑laatusuhde 1.5 (max 2)
- Tuotteiden asettelu ja liiketilan yleinen viihtyisyys / toimivuus 0.5 (max 1)
- Henkilökunnan palveluasenne 0.75 (max 1)
Levyn sisältö: Tonight’s the Night / Speakin’ Out / World on a String / Borrowed Tune / Come On Baby Let’s Go Downtown (Danny Whitten ja Neil Young) / Mellow My Mind / Roll Another Number (for the Road) / Albuquerque / New Mama / Lookout Joe / Tired Eyes / Tonight’s the Night – Part II
Levyn sisältö: Main Title Theme (Billy) / Cantina Theme (Workin’ for the Law) / Billy 1 / Bunkhouse Theme / River Theme / Turkey Chase / Knockin’ on Heaven’s Door / Final Theme / Billy 4 / Billy 
onkin. Itsenäisenä taideteoksena levy on kuitenkin varsin ehyt ja hallittu. Dylanin kitarointia tukevat legendaarinen Booker T, Bruce Langhorn ja Roger McGuinn . He varmistavat sen, että instrumenttiesitysten taso säilyy korkeana levyn alusta loppuun saakka. Levyn ehdoton timantti ja koko Dylanin 1970-luvun säveltuotannon eräänlainen huipentuma on Knockin’ On Heaven’s Door . Tuskinpa Peckinpah Dylanilta elokuvamusiikin tilatessaan tiesi minkälaisen aarteen Dylan hänelle tarjoilisi. Dylan on ilmiselvästi ottanut tilaustyön vakavasti. Varmaan hän on myös löytänyt itsestään uusia puolia tämän lännentarinan musiikillisena kuvittajana. Olen aina pitänyt kovasti tästä levystä. Hieman ylituotettua ja turhan melodramaattista Final Themea lukuunottamatta pidän kaikista tämän levyn kappaleista. Teema ja musiikin luomat tunnelmat tukevat toisiaan saumattomasti. Dylan on tällä levyllä tehnyt hienoa työtä. Miinusta tulee kuitenkin hieman huonosti digitalisoidusta masternauhasta: suurella volyymilla kuunnellessa kitarat säröytyvät parissa kohtaa ja nauhasuhina ja rätinä tulevat kiusallisesti esille.
29. Tammikuu 2016, Pe 22:32
Dylanin elämä muuttui kesällä 1966, jolloin hän joutui vakavaan moottoripyörä-onnettomuuteen. Dylanin maailmankiertueen piti jatkua syksyllä 1966, mutta kaikkien suureksi yllätykseksi maestro lopetti kiertueet peräti kahdeksan vuoden ajaksi. Musiikillisesti Dylan siirtyi rokista amerikkalaisen balladi- ja countrymusiikin suuntaan. Pitkän keikkataukonsa aikana Dylan keskittyi enemmän perhe-elämään ja ehkä juuri seesteinen elämä Woodstockissa innosti häntä kirjoittamaan tekstejä, joita hallitsivat rakkauden ja onnen kuvaukset. Kriitikkoja ja vuosien 1965-66 faneja nuo laulut hämmensivät melkoisesti, sillä ne poikkesivat niin rajusti kaikesta siitä mitä Dylan oli aikaisemmin kirjoittanut. Vaikutti siltä kuin Dylan olisi kokonaan jättänyt taakseen vakavat protestilaulut ja kapinallisen rokin. Niinpä jotkut epäilivät, että esimerkiksi omakuvaksi tarkoitettu Self Portrait (1970) oli pelkkä suuri vitsi, niin täydellisesti tuon albumin laulut erosivat sekä musiikkillisesti että hengeltään Dylanin aikaisempien levyjen materiaalista. Dylan oli kuitenkin jälleen kerran uutta etsimässä ja tavallaan tuo etsintä huipentui New Morning – albumiin, joka julkaistiin samana vuonna kuin Self Portrait.
Olen aina pitänyt New Morning-levystä. Miksi? Syitä on monia. Tällä levyllä Dylan tapailee uutta musiikillista maastoa ja ajoittain jälki on aika hienoa. Kokonaisuus ei ole aivan saumaton ja joissain esityksissä on laulun osalta rosoisuutta enemmän kuin kotitarpeiksi, mutta Self Portraitin ajoittaisilta ylitulkinnoilta ja siirappisuudelta vältytään. Sanoituksissakin on viehättäviä Dylanmaisia koukkuja.
Levyn yleishenki on positiivinen. Kaikki levylle valitut otokset eivät suinkaan olleet parhaita sessioissa äänitettyjä, mutta valituissa ”B”-otoissa viimeistelyn korvaa tulkinnan sponttaani ja aito tunnelma.
1960-luvulla Englannissa näki seinissä graffiteja, joissa luki: ”Clapton on Jumala”! Eric Clapton aloitti valkoisena blues-muusikkona, mutta päätyi 1960-luvun lopussa superbändiin nimeltä CREAM. Bändissä soittivat Claptonin lisäksi rumpali Ginger Baker ja basisti Jack Bruce. Kaikki kolme olivat siihen aikaan alansa ehdottomia huippuja. Suurten egojen törmäilystä ja salamoinnista syntyi muutaman vuoden ajan intohimoista Cream -musiikkia, jossa jokainen kolmesta soittajasta yritti olla suurin ja paras. Claptonin Creamin keikoilla soittamat huikeat soolot tekivät hänestä 1960-luvun nuorison silmissä ja korvissa Hendrixin veroisen rock-jumalan.
konserttitalossa eli Albert Hallissa. Viime vuonna (2016) tämä juhlakonsertti nähtiin myös Suomen TV:ssä. Äänitin sen Topfieldilläni. Katselin puolihuolimattomasti ja unohdin eli konsertti ei pintapuolisessa kuuntelussa aluksi tehnyt minuun mitään vaikutusta. Sitten kuuntelin konsertin parin kuukauden kuluttua uudestaan ja aloin innostua. Seuraavalla viikolla kuuntelin jälleen konsertin ja sitä seuraavalla viikolla ja niin edespäin. Koko ajan löysin uusia hienoja juttuja. Aloin ymmärtää että Clapton ”Really Is God”! Hänen suuruutensa on nykyään minimalismissa, siinä on samanlaista voimaa kuin mitä oli hänen edesmenneen sydänystävänsä J.J.Calen soitossa.
Leonard Cohenin kahdeksas studiolevy, I’m Your Man (1988) nosti hänet hetkeksi parrasvaloihin, sillä avauskappaleen First We Take Manhattan videota näytettiin ahkerasti jopa taivaskanavilla, jossa Leonardin ikäisiä artisteja ei yleensä näytetä. Syykin oli selvä. Folk-artisti oli luonut nahkansa ja hänestä oli tullut oikea ”disko-hirmu”. Cohenin kappaleen moniulotteisuus on nerokasta. Ne, jotka eivät tietäneet mitään Cohenin urasta ja sanomasta saattoivat huolettomasti diggailla kappaletta diskoissa ja ne, jotka tiesivät mistä oli kyse, ymmärsivät sen pirullisen sarkasmin, joka kappaleen lyriikoihin oli kätketty.
Sanoitukset paljastavat, että vaikka Cohen on ”myynyt sielunsa pirulle” eli lähtenyt mukaan trendikkään konemusiikin vaatimuksiin, ei 1960-luvun runoilija ole luovuttanut, vaan trendikäs tuotanto on pelkkää pintakiiltoa, joka sokeroi sanoman, joka on yhtä pessimistinen ja artistinen kuin aikaisemminkin.
WINTERLUDE FINLAND 