Pink Floydin neljäs studiolevy Atom Heart Mother (1970) on bändin psykedeelisen kauden ehdoton huipentuma, todellinen klassikko! Kuulin levyn ensimmäisen kerran Porissa kaverini luona joskus 1973/74 ja olen siitä saakka pitänyt valtavasti tästä levystä. Parasta levyssä on se, ettei siihen kyllästy yli sadan kuuntelukerran jälkeenkään. Omituisinta levyssä on se, ettei bändi itse tunnu enää arvostavan sitä lainkaan! Esimerkiksi Gilmour on antanut haastatteluja, joissa hän on ilmoittanut, että jos hän saisi elää elämänsä uudelleen ei hän enää julkaisisi Atom Heart Motheria, ei ainakaan siinä muodossa, jossa se julkaistiin. Ilmeisesti Gilmouria on jäänyt vaivaamaan nimikappaleen ”epäonnistunut” orkestraatio. Ilmeisesti Gilmour uskoi Leonard Bernsteinia, joka totesi bändin miehille, että hän piti heidän rock-kappaleistaan kovasti, muttei albumin nimikappaleesta.
Minusta Atom Heart Mother on kuitenkin Pink Floydia parhaimmillaan. Se on kokeellinen, siinä yhdistellään hienosti rockin ja klassisen musiikin elementtejä. Tämän noin 20 minuuttia pitkän sävelteoksen melodia on toisaalta ”helppo” ja siinä on mukava sävelkoukku, jonka ympärille rakennetaan monimutkaisia, varsin yllättäviä ja mielenkiintoisia musiikillisia sivupolkuja. Minusta kokonaisuus on vaikuttava ja tyylikäs.
If on vaikuttava Waters-sävellys, jossa on ajaton ja hieno lyriikka. Summer’68 lienee eräs Wrightin parhaista Pink Floyd -kappaleista. Kappale on hienolla tavalla nostalginen ja tunnelmallinen. Myös laulun sanoitus on tyylikäs. Pidän paljon myös Gilmourin Fat Old Sunista sekä melodiasta että sanoituksesta. Tämän komean albumin päättää kokeellinen, mutta niin ihastuttavan kotoinen ja tunnelmallinen Alan’s Psychedelic Breakfast , joka on täysin ainutlaatuinen. Ääniefektit ovat upeita ja kokonaisuus on kaunis. Kappale on todellinen rock -taideteos!
Atom Heart Motherissa parasta on sen kollektiivisuus, kaikki bändin jäsenet ovat päässeet vaikuttamaan lopputulokseen ja toisaalta musiikki on erittäin kotoista. On onni, ettei tästä levystä ole koskaan tehty yhtään videota, sillä tämä on nimenomaa levy jota pitää KUUNNELLA, mieluummin iltahämärässä ja kuulokkeet päässä. Toinen albumin suuri vahvuus on MUSIIKKI, jolle sanoitukset ovat erittäin selkeästi alisteisia ja siksi tämä levy on tavallaan täysin ajaton. Vaikea sanoa, miten tästä levystä olisi voinut tehdä paremman, ainoa mitä pystyn kritisoimaan on CD:n (1994) äänentoisto, joka ei kaikissa kappaleissa edusta sitä mihin nykyaikana on totuttu.
Klassikko ! ♣ ♣ ♣ ♣ ♣
Harri Huhtanen 2007
Näitä nauhoituksia ei tehty Big Pinkin kellarissa, vaan Levon Helmin ja Rick Dankon vuokraamassa talossa Wittenberg Roadilla. Bob Dylan comin arvostelija mainitsee, ettei soundi näissä nauhoissa olisi yhtä hyvä kuin Big Pinkin nauhoissa. CD:tä kuunnellessa tämän huomaa vain muutamalla kappaleella eli kyllä soundit ovat minusta pääsääntöisesti tällä levyllä kunnossa.

Viime vuonna syöpään menehtynyt David Bowie (1947-2016) on niin merkittävä tekijä rockmusiikin kentässä, että hän jos kuka ansaitsee myös oman ”lokeronsa” tässä uudessa Winterludessa. Lähestymistapani on kuitenkin nyt aluksi vähän poikkeuksellinen eli en kirjoita tavanomaista muistokirjoitusta, vaan peilaan Bowien merkitystä 2000-luvulla omakohtaisen muiston kautta. Vanhaan Winterludeen (2005-2016) kirjoitin aika vähän Bowiesta ja miehen toiseksi viimeisen soololevynkin ostin vasta noin vuoden kuluttua sen ilmestymisestä. Joulu 2013 menikin sitten tätä aika yllätyksellistä Next Day albumia (2013) kuunnellessa. Alla teksti, jotka siitä kirjoitin vanhaan Winterludeen:
Ti 24. Joulukuu 2013
Ti 31. Joulukuu 2013
1960-luvulla monet artistit tekivät kaksi UUTTA albumia vuodessa. Se oli silloin yleinen käytäntö. Nykyään levy-yhtiöt suosivat harvennettua julkaisutahtia ja vaikuttaa, että kuuluisat artistit ovat samoilla linjoilla levy-yhtiöiden kanssa. Intohimosta ja kiireellä ei enää pusketa jatkuvasti uusia levyjä markkinoille, koska sitä pidetään huonona bisnes -strategiana. Mutta Neil Young selvästikin kulkee tässä asiassa vastavirtaan, koska erityisesti viime vuosina hän on julkaissut uusia levyjä tahtia kaksi levyä vuodessa. Ja aivan viime metreillä niin kävi nytkin, sillä joulukuun alussa 2016 Young
julkaisi toisen uuden levynsä tänä vuonna!
Neil Young aikanaan lauloi: ”rock’n’roll will never die!” Chuck Berry on tietääkseni vanhin kuuluisista, edelleen elossa olevista, alkuperäisistä rockartisteista. Hän nousi suosioon jo 1950-luvulla, mutta keikkailee edelleen harvakseltaan. Viimeksi Chuck on tietääkseni esiintynyt vuonna 2014. Siksi monille tulikin suurena yllätyksenä kun Berry paljasti lokakuussa 2016, täyttäessään kunnioitettavat 90 vuotta, että häneltä ilmestyy uutta materiaalia sisältävä albumi vuonna 2017! Jos tästä tulee totta, on kyseessä Chuckin ensimmäinen uusi studioalbumi 38 vuoteen! Alla linkki uutiseen:

Levyn soittajakaarti on varsin vaikuttava. Bassossa vuorottelevat Billy Talbot, Tim Drummond, edesmennyt Rick Danko ja Ben Keith. Rumpuja soittavat Ralp Molina, edesmennyt Levon Helm ja Ben Keith. Kitaraa soittavat Neilin kanssa Ben Keith, David Crosby, George Whitsell ja Rusty Kershaw. Perussoittimien lisäksi levyllä kuullaan mm. Wurlitzer–pianoa (Neil Young, Ben Keith), huuliharppua (Neil ja Joe Yenkee), banjoa (Neil), dobroa (Ben), urkuja (Ben), viulua (Rusty Kershaw), tamburiinia (Joe Yankee). Tuotannosta vastaa Neilin kanssa David Briggs, Mark Harman ja Al Schmitt. Analogi-äänitteen muuttamisen digitaaliseksi on tehnyt John Nowland, masteroinnista vastaa Tim Mulligan. Alkuperäiset äänityssessiot on järjestetty Sunset Soundilla Los Angelesissa ja Broken Arrow studioilla San Franciscossa.
pieteetillä digitaaliseksi. Soittimien separaatio on erinomainen, digitaalista diskanttikireyttä tai nykyisin suosittua ylikompressointia ei juurikaan esiinny. Kitarat, basso ja rummut soivat ilmavasti ja luonnollisen oloisesti. Tilantuntu ja musiikin läsnäolo ovat CD:llä hyvät. Teemoista kirjoitin jo aikaisemmin. Laulujen sanoitukset muodostavat selkeän teemallisen kokonaisuuden. Heikkoja lenkkejä tällä levyllä ei juurikaan ole.
Onnellista Uutta Vuotta 2022 kaikille Winterluden lukijoille toivoo ADMIN!
Progressiivinen rock syntyi psykedeelisen rockin vanavedessä 1960-luvun lopulla. Kansankielessä käytetään tyylisuunnasta lempinimeä ”proge”. Proge-musiikilla on omat suuret nimensä ja päinvastoin kuin monessa muussa rockin tyylisuuntauksessa, nämä klassiset proge-bändit eivät olekaan kaikki lähtöisin Saarivaltiosta. Keski-eurooppalaisten ja amerikkalaisten proge-bändien menestys jäi kuitenkin usein lyhytikäisemmäksi tai vaatimattomammaksi kuin alkuaikojen brittiläisten proge-bändien. Yksi pitkäikäisemmistä ja kuuluisimmista proge-bändeistä on englantilainen YES. Sen kokoonpano on vaihdellut paljon vuosien varrella, kuten alla olevasta listauksesta voitte lukea, mutta aina vaan bändi kuitenkin jatkaa. Yesin huippukausi ajoittuu vuosiin 1970-1974, vaikka sen jälkeenkin he tekivät vielä monta levyä.
Alla lyhyt listaus bändin eri kokoonpanoista kuluneen 48 vuoden aikana (1968-2016) :