Helmikuun lopussa Helsingissä, Arabianrannan kirjastossa järjestetään mielenkiintoinen keskustelutilaisuus ja illan aikana kuullaan myös musiikkiesityksiä. Tarkempia tietoja tapahtumasta alla olevan linkin avulla:
Lämmin kiitos Jukka Halttuselle uutisvinkistä!
20170212hh
Bob Dylanin Euroopan kiertue 2017 on täydentynyt yhdeksällä konsertilla. Edellisen listauksen julkaisin 13.12.2016 tässä Rock News -kategoriassa. Siksi listaan nyt vain konsertit, jotka Dylanin manageritoimisto on vahvistanut mainitun päivämäärän jälkeen:
THE NEVER ENDING TOUR 2017 (lisäkonsertit)
11.04. Hamburg, Germany – Barclaycard Arena
12.04. Lingen, Germany – Emslandhallen
13.04. Düsseldorf, Germany – Mitsubishi Electric Halle
18.04. Amsterdam, Netherlands – Heineken Music Hall (3.konsertti!)
20.04. Paris, France – Zenith Paris
25.04. Frankfurt, Germany – Festhalle
(tarkemmin katso: http://harrih.forumup.com/index.php?mforum=harrih)
28.04. London, England – London Palladium
29.04. London, England – London Palladium
30.04. London, England – London Palladium
20170212hh
Tästä levystä on vaikea kirjoittaa, niin ristiriitaisen vastaanoton se aikanaan sai maailmalla. Muistan miten Suomessakin tätä 1980‑luvun alussa ”valistuneissa” rockpiireissä vihattiin, jopa enemmän kuin Slow Trainiä (1979)! Myös minä olin ”Pietari”, joka kielsi ”Jeesuksen” kolmasti eli uskoin kavereiden kauhutarinoita ja panttasin levyn ostoa varmaan kolme vuotta. Lopulta sitten ostin levyn divarista käytettynä. Sanoitukset olivat todella junttaavia tyyliin: ”Oletko valmis?” tai ”Etkö usko” jne. Niinpä ensimmäisenä kuunteluvuonna (1982?) levy meni minulta vähän ohi ja jäi hyllyyn pölyttymään vuosiksi. 1990‑luvun alussa ryhdyin kirjoittamaan aktiivisesti Dylanista ja otin levyn uuteen kuunteluun. Heureka! Yhtäkkiä levy kolahti minulle aivan uskomattomalla tavalla. Olin todella ollut ”sokea” kun en ymmärtänyt 1980‑luvulla, miten hienon levyn Dylan oli tehnyt! Sen jälkeen olen vuosi vuodelta alaknut arvostaa yhä enemmän Savedia. Tänään (2006) viimeksi kuuntelin levyn uudestaan ja edelleen, yli 20 vuotta ensimmäisen kuuntelun jälkeen albumin parhaat kappaleet kuulostavat todella upeilta.
Minusta parasta tässä levyssä on se hämmästyttävä vilpittömyys ja antaumus, jolla Dylan esittää nämä kappaleet. Jopa 1960‑luvun mestarilevyillään Dylan jää ajoittain artistina varsin etäiseksi ja esim. jotkut The Freewheelin’in esityksistä ovat turhan pidättyneitä ja ”kliinisiä”. Savedilla Dylan kirjaimellisesti vuodattaa ”sydänvertaan”. Koko Dylanin tuotannosta ei löydä montaa levyä, joilla Dylan riisuu itsensä yhtä ”alastomaksi”. Tällä levyllä mikään ei ole feikkiä tai laskelmoitua, Dylanin julistus menee luihin ja ytimiin saakka. Musiikki on hienoa, kappaleet ovat hienoja ja säestysryhmä sopii loistavasti juuri näihin kappaleisiin. En arvioi tai arvosta tätä levyä (kristillis)aatteellisesti, vaan nimenomaa taiteellisesti.
Yllä oleva arvostelu ilmestyi Winterludessa jo yli kymmenen vuotta sitten, joten tarkoitus on kirjoittaa tästä levystä myöhemmin uusi arvostelu ja siksi otsikossa on maininta Take 1.
Harri Huhtanen 2006
Rumba kertoo mielenkiintoisen tarinan Bob Marleyn kadonneiksi ja menetetyiksi luultujen nauhojen löytymisestä ja restauroinnista:
20170206hh
Meddle (1971) olisi voinut olla Pink Floydin paras levy, sillä avausraita One Of These Days ja aivan erityisesti päätösraita, 23-minuuttinen Echoes ovat uskomattoman hienoja. Avaus on intensiivistä rokkia, melkeinpä heviä. Lopussa taas ”kaiut” katoavat hitaasti luonnon äärettömyyteen. Minulle oli pitkään epäselvää mistä Meddle oikeastaan kertoo, sillä vinyylin pakkauksessa ei ollut lyriikkoja, remasteroidun CD:n mukana kuitenkin tulee tekstivihkonen. Meddlellä on sama pääteema kuin Gilmourin On An Islandilla (2006). Pariskunta on saarella. Mies tutkii luontoa ympärillään: katselee auringonnousua, pilviä taivaalla, laineita meressä ja nukkuvan rakkaansa kasvoja.
When night comes down you lock the door
The book falls to the floor
As darkness falls and waves roll by
The seasons change the wind is warm
Koen Meddlen pahimmaksi ongelmaksi teoksen keskiosan, joka ei ole samaa tasoa kuin komea avaus ja lopetus. Ehkä bändi on tarkoituksellisesti halunnut keventää mahtipontisuutta sijoittamalla levyn keskivaiheille rennon oloisia tyylikokeiluja. A Pillow Of Winds sopii mainiosti teemaan ja kokonaisuuteen, mutta jalkapallo -laululla limitetty Fearless on minusta jo selvä tyylirikko. En tiedä onko jazzahtava San Tropez tarkoitettu parodiaksi rikkaiden lokoisasta elämästä aurinkorannoilla, musiikillisesti kappale ei oikein toimi albumin kokonaisuudessa. Koirasta kertova Seamus puolestaan on täysin kieli poskessa tehty blues-ralli, jonka sijoittamista samalle levylle majesteettisen Echoesin kanssa pidän myös selvänä tyylirikkona.
Yhteenvetona totean, että levyllä on selkeä teema ja kappaleiden lyriikat tukevat erinomaisesti tätä teemaa. Kaksi ensimmäistä kappaletta ja lopetus ovat komeita, keskiosa sen sijaan harhailee tyylillisesti. Echoes on todella suuri Pink Floyd klassikko, eräs bändin kaikkien aikojen parhaita sävelteoksia. Lisäansioksi luen hyvin tehdyn remasteroinnin.
Harri Huhtanen 2006
Rust Never Sleeps on yksi Neil Youngin laajan tuotannon kulmakivistä. Ikiklassikko. Eräs koko 1970-luvun parhaista levyistä. Teemalevy, joka youngmaiseen tapaan ei kuitenkaan ole yksiselitteisesti teemalevy, vaan kokoelma lauluja ja aiheita, joiden väljä yhteinen nimittäjä on albumin akustinen avausraita My My, Hey Hey (Out Of The Blue) sekä saman kappaleen sähköinen rock/punk -versio Hey Hey, My My (Into The Black), joka päättää levyn.
Avaus- ja päätöskappaleessa Young julistaa rockin perusfilosofiaa: ikuisen nuoruuden ja jatkuvan uudistumisen aatetta. Legendaarinen avauskappaleen säkeet sisältävät lukuisia kuolemattomia sloganeita: ”ruoste ei koskaan nuku”, ”parempi palaa / kuin hiipua pois”, ”kuningas on kuollut mutta ei unohdettu”, ”rock & roll ei kuole koskaan” jne. Sanoma ja sen esillepano on väkevä ja vakuuttava. Ehkä liiankin vakuuttava, sillä kerrotaan grunge -ikoni Kurt Cobainin kuunnelleen viimeisenä juuri tätä kappaletta ennen kuin hän ampui haulikolla itsensä tyhjyyteen, aivan kuten Young laulaa: ”it’s out of the blue and into the black”.
Pelkkä ”kuole nuorena, elä ikuisesti”-teema on kuitenkin liian simppeli Youngille ja niin hän onkin terästänyt klassista lauluaan armottomalla kritiikillä, joka kohdistuu nimenomaa musiikkibisneksen ”imetään mehut pois ja heitetään luut koirille” -ajatteluun. Young kertoo laulussaan Johnny Rottenista, punkin kruunaamattomasta kuninkaasta, jonka Sex Pistols -yhtyeen rahanahne manageri nosti hetken superkuuluisuuteen ja samalla kaupallisti ja vesitti koko punk-aatteen. Todellisuudessahan Rotten ei kuollut, vaan ainoastaan aatesuuntaus jota hän edusti (tai väitti edustavansa) kuoli kun suuret levy-yhtiöt tulivat ja imivät ydinmehut aatteesta, joka oli syntynyt työttömien ja angstisten nuorten miesten hakatessa vääriä sointuja epävireisistä kitaroista kellareissaan, joiden seiniä komistivat ”We hate Led Zeppelin”, ”We hate Pink Floyd” ja ”We hate everything that is OLD”-julisteet.
Kuuntelin tätä levyä tuoreltaan vuonna 1979. Juuri siihen aikaan olin erittäin intohimoinen Neil Young- fani, sillä en ollut vielä löytänyt Dylania. Muistan, miten tämän levyn avausraita teki minuunkin syvän vaikutuksen. Akustisessa versiossa on synkkää kauneutta ja huolestuin ihan oikeasti idolini puolesta: suunnitteliko Young itsemurhaa?! Vuodet kuitenkin kuluivat ja Young jatkoi levyjen tekoa ja keikkailua ja vähitellen tajusin, että kyseessä oli nimenomaa filosofis-taiteellinen manifesti, jonka tarkoitus oli emotionaalinen eikä pragmaattinen. Valitettavasti Kurt Cobain ei tätä tajunnut, vaan otti Youngin laulun sanoman liian kirjaimellisesti.
Vinyylilevyn akustinen puoli on täydellinen! Nämä laulut ovat parasta Neil Youngia! Young -magia tulvii kaiuttimista laulu laulun perään. Myös sanoitukset ovat hienoja. Kakkosraita, Thrasher on sanoituksellisesti Youngia parhaimmillaan:
Where the eagle glides ascending there’s
an ancient river bending
Down the timeless gorge of changes where
sleeplessness awaits
I searched out my companions, they were lost
in crystal canyons
When the aimless blade of science slashed
the pearly gates
It was then I knew I’d had enough, burned my
credit card for fuel
Headed out ot where the pavement turns to sand
With a one-way ticket to the land of truth
Thrasherissä Young laulaa luopumisesta, siitä miten totuus löytyy ainoastaan kulutushysterian riivaamaan yhteiskunnan ulkopuolelta. Sanoitus vilisee värikkäitä kielikuvia ja tarina etenee unenomaisesti, ikään kuin Young kuvaisi trippimatkan kokemuksia.
Ride My Llamassa ja Pocahontasissa palataan Youngin lempiaiheeseen eli siihen, miten valkoinen mies on häikäilemättömästi alistanut alkuperäiskansat ikeeseensä. Saarnaamista on kuitenkin kevennetty kepeällä huumorilla tyyliin: ”I met a man from Mars / He picked up all my guitars / And played me traveling songs”.
Sail Away on uskomattoman kaunis! Tällä levyllä Young lataa pöytään kappaleita, joiden sävelmät ja sanoitukset muodostavat täydellisiä kokonaisuuksia:
See the losers in the best bars
Meet the winners in the dives
Where the people are the real stars
All the rest of their lives
As long as we can sail away
As long as we can sail away
There’ll be wind in the canyon
Moon on the rise
As long as we can sail away
Myös vinyylilevyn B-puolen aloituskappale, Powderfinger kuuluu Young -tuotannon huippuihin. Tarina etenee youngmaisen kiemuraiseen tapaan, mutta sekä Youngin laulu että Crazy Horsen soitto on maagista!
Akustisesta edetään sähköiseen rokkiin ja punkkiin, joka eräässä mielessä on koko levyn pääteema. Welfare Mothers ja Sedan Delivery ovat jo raskaampaa ja vivahteettomampaa mättöä. Maaginen tunnelma särkyy hetkeksi, erityisesti Welfare Mothers vaikuttaa tyylirikolta näin komealla albumilla. Toisaalta pääteeman kannalta molemmat kappaleet ovat perusteltuja ja muodostavat albumille loogisen kaaren. Horsen soitossa on potkua ja svengiä! Sanoituksellisesti levyn taso tässä vaiheessa kuitenkin hieman notkahtaa. Welfare Mothers on ainoa levyn kappaleista, joka on sävelletty 1979, kaikki muut ovat vanhempia. Olisiko tätä valintaa pitänyt sittenkin lykätä, Neil? Welfare Mothersin aiheuttaman notkahduksen jälkeen Sedan Delivery palauttaa kuitenkin albumin takaisin klassiseen statukseen, sillä kappaleen sanoituksessa ja sovituksessa on enemmän variaatiota ja jännitettä ja tämä kappale toimii loistavana introna albumin jylhän kauniille hard punk-kappaleelle Hey Hey, My My (Into The Black). Kun avauskappaleessa Young tarjoili sanomaansa silkkihanskoin, palataan nyt alun teemaan särkijien ja todella isojen lekojen kanssa! Koko albumi on tiettävästi äänitetty livenä ja jos aikakoneella voisi siirtyä vuoteen 1979, kuuntelemaan tätä esitystä niin luulenpa,että se olisi aika järisyttävä kokemus. Muistan kun kuulin tämän kappaleen ensimmäisen kerran kaverini luona Ulvilassa. Huh, huh kyllä siinä meni iho kananlihalle!
Hey hey, my my
Rock and roll will never die
There’s more to the picture
Than meets the eye
Hey hey, my my
Out of the blue and into the black
You pay for this, but they give you that
Once you’re gone, you can’t come back
When you’re out of the blue
And into the black
Mistä rockissa on pojimmillaan kysymys? Se on helpompi kuulla kuin selittää. Rockin perustotuudet ovat kuitenkin yksinkertaisia, mutta silti niitä kovin harvoin kuullaan. Tällä levyllä niitä kuullaan – ja paljon. En tiedä onko tämä Youngin paras levy, mutta tiedän että tämä on klassikko, levy joka ”never will die”!
Harri Huhtanen 2008
Tämä levy oli ilmestyessään sensaatio, jopa juorulehdet kirjoittivat siitä. Levy oli Dylan-fanien tulikoe. Monet fanit pettyivät syvästi ja hylkäsivät Dylanin. Laaja-alaisemmin ajattelevat sen sijaan päättelivät että taiteilija voi ja oikeastaan hän kuuluukin muuttua. Musiikillisesti Slow Train on mestariteos. Tuottaja Jerry Wexler vastaa levyn soundeista. Levyn musiikillisen laadun takuumiehenä on myös Dire Straitsin johtaja, kitaristi Mark Knopfler, jolta kuullaan muutamia todella upeita sooloja. Tämä on Dylanin ensimmäinen funk/gospel -levy ja hyvä sellainen! Tosin vuosien saatossa minulle on käynyt niin, että Slow Train -arvostukseni on hieman hiipunut ja Saved (1980) -innostukseni lisääntynyt. Slow Trainilla on muutamia kappaleita, jotka kuulostavat turhan keskinkertaisilta.
Gonna Change My Way Of Thinking on tuhdeista soundeista huolimatta alkanut kuulostaa vähän tylsältä, samoin Do Right To Me Baby. I Believe In You on hieno kappale, mutta Dylanin esitys ei mene ihan nappiin. Myöhemmät live-versiot eivät ole tuoneet parannusta asiaan, laulu on liian ”vaikea” Dylanin laulettavaksi, vaikka hän onkin säveltäjä. Dylan laulaa yleensä yhden oktaavin puitteissa ja tämä kappale vaatisi enemmän. Vaikuttavilta minusta kuulostavat edelleen kauniit Precious Angel ja levyn päätöskappale When He Returns. SACD-levyllä äänentoisto vaihtelee loistavasta erinomaiseen. Positiivisimmin minut yllättivät When You Gonna Wake Up sekä erityisesti reggae-kappale Man Gave Names To All The Animals. Molemmissa basso-osuus tulee nyt täysin uudella tavalla esille. Basso on saatu melko eteen ja siinä on uudenlaista voimaa ja tarkkuutta. Slow Train on komea funk-kappale! Myös avauskappale, Gotta Serve Somebody on tuhtia tavaraa!
Harri Huhtanen 2007
Bob Dylan julkaisee Triplicate -nimisen 3CD:n studiolevyn maaliskuussa 2017. Alla uuden albumin biisilistaus sekä linkki aihetta käsittelevään artikkeliin:
Bob Dylan: ‘Triplicate’
DISC ONE
1. “I Guess I’ll Have to Change My Plans”
2. “September of My Years”
3. “I Could Have Told You”
4. “Once Upon a Time”
5. “Stormy Weather”
6. “This Nearly Was Mine”
7. “That Old Feeling”
8. “It Gets Lonely Early”
9. “My One and Only Love”
10. “Trade Winds”
DISC TWO
1. “Braggin’”
2. “As Time Goes By”
3. “Imagination”
4. “How Deep Is the Ocean”
5. “P.S. I Love You”
6. “The Best Is Yet to Come”
7. “But Beautiful”
8. “Here’s That Rainy Day”
9. “Where Is the One”
10. “There’s a Flaw in my Flue”
DISC THREE
1. “Day In, Day Out”
2. “I Couldn’t Sleep a Wink Last Night”
3. “Sentimental Journey”
4. “Somewhere Along the Way”
5. “When the World Was Young”
6. “These Foolish Things”
7. “You Go to My Head”
8. “Stardust”
9. “It’s Funny to Everyone but Me”
10. “Why Was I Born”
Read More: Bob Dylan Announces New Three-CD Set, ’Triplicate’ http://ultimateclassicrock.com/bob-dylan-triplicate/?trackback=tsmclip
20170131hh
Löysin tämän hienon levyn vähän jälkijunassa eli vasta perjantaina 13.2.2015 kun olin Pelle Miljoonan Dominon konsertissa Turussa. Siellä oli myyntipöytä, jossa oli yllättävän hyvä valikoima Pellen tuotantoa CD:einä. Vinyylinä tarjolla oli vain legendaarinen Moottoritie on kuuma (1980) albumi, joka minulla on ollut originaalina painoksena omistuksessani jo yli 30 vuotta. 2000-luvulla julkaistut Pellen CD:t sen sijaan ovat jääneet minulta lähes kokonaan pimentoon ja siksi ostin niitä ison kasan. Pikakuuntelussa parhaalta niistä on selvästi kuulostanut tämä Jäljelle Jääneet Unelmat Jousiensemblen kanssa vuonna 2011 tehty taidepläjäys. Helposti sitä ajattelee, ettei punk ja jousiensemble voi olla toimiva yhdistelmä ja siltä se vähän konsertin alussa vaikuttikin kun punkkarin, hipin ja ”ikitaatan” risteymältä näyttävä 60-vuotias, mutta yllättävän energisen oloinen Pelle asteli keskelle lavaa, jossa hänet ympäröi peräti 11 henkinen jousiensemble: 2 viulistia, 2 sellistiä, 3 taustalaulajaa, 1 akustisen kitaran, 1 saksofonin ja 1 kontrabasson soittaja sekä 1 lyömäsoittaja. Mutta se mikä konsertissa tuotti vähän ristiriitaisen olon, kuulosti kotikuuntelussa yllättävän hyvältä. Periaatteessa tämä Halki ajan ja rakkauden (2011) on kokoelma, sillä kaikki kappaleet on tietääkseni julkaistu jo aikaisemmin rockversioina. Hienot sovitukset ja JJUJ:n komea soundi tekevät kuitenkin näistä vanhoista punk- ja rockkappaleista ikään kuin täysin uusia. Parhaimmillaan nämä vanhat hitit kuulostavat jopa paremmilta kuin alkuperäiset versiot. Erityisesti levyn avaava Vapaus on suuri vankila on kerrassaan hienosti sovitettu ja esitetty. Komeilta kuulostavat myös Pikkupoika ja pikitie, Moottoritie on kuuma sekä levyn päättävä Hyvää yötä maailma.
Olen nyt kuunnellut Halki Ajan ja Rakkauden kokoelman viisi kertaa ja nyt täytyy kyllä todeta, ettei tämä olekaan mikään kokoelma, vaan ihan itsenäinen Pelle Miljoonan taideteos. Punk-ajatteluunhan kuuluu myös se, että kerran levytetyn kappaleen voi vapaasti levyttää ja sovittaa uudetaan ja niin tällä levyllä on juuri tapahtunut. Pelle on tehnyt Esko Eirolan johdolla vanhoista biiseistään uusia. Suomirokissa on hyvin vähän teoksia, joissa klassinen musiikki ja rock yhdistyvät. Britit yhdistivät klassista musiikkia ja rokkia jo 1960-luvulla, mutta Suomessa tämä trendi ei ole ottanut tuulta alleen. Onneksi Pelle tarttui hasteeseen, sillä lopputulos on hieno. Väittäisin jopa että tämä on musiikillisesti koko hänen laajan tuotantonsa hienoin teos. Halki Ajan ja Rakkauden on kokonaisuutena komea, ei drop outteja, vaan kaikki valitut biisit istuvat hyvin tälle levylle ja muodostavat tyylikkään kokonaisuuden. Ensi kuunteluissa oli tosin totuttelemista rajuimpien punk biisien sofistikoituihin orkesterisovituksiin, joista ikään kuin terä katosi. Mutta kun poistin mielestäni alkuperäisversiot ja kuuntelin levyä ikään kuin täysin uutena teoksena, kuin sille valittuja kappaleita ei olisi koskaan aikaisemmin julkaistu, niin siinä vaiheessa tämän levyn todellinen voima ja merkitys alkoi hahmottua minulle.
Harri Huhtanen 2015
Alla Tammikuun 2017 TOP 10 albumilistani
ALBUMILISTA 109
