THE BASEMENT TAPES (1967) REVISITED – Take 5

bob-dylan-and-the-band-1967Levyn sisältö:   Tears of Rage (Take 1)   (Dylan, Richard Manuel)  / Tears of Rage (Take 2) /  Tears of Rage (Take 3 – Originally released with overdubs in 1975 on The Basement Tapes) / Quinn the Eskimo (Take 1) /  Quinn the Eskimo (Take 2 – Originally released in 1985 on Biograph)  /  Open the Door Homer (Take 1 – Originally released in 1975 on The Basement Tapes)  /  Open the Door Homer (Take 2)  /  Open the Door Homer (Take 3)  /  Nothing Was Delivered  (Take 1 – Originally released in 1975 on The Basement Tapes) /  Nothing Was Delivered  (Take 2) / Nothing Was Delivered (Take 3)  /  All American Boy (Bobby Bare)  / Sign on the Cross /  Odds and Ends (Take 1)  /  Odds and Ends (Take 2 – Originally released in 1975 on The Basement Tapes)  / Get Your Rocks Off /  Clothes Line Saga (Answer to Ode) (Originally released in 1975 on The Basement Tapes) /  Apple Suckling Tree (Take 1) / Apple Suckling Tree” (Take 2 – Originally released in 1975 on The Basement Tapes) /  Don’t Ya Tell Henry / Bourbon Street

CD4: 21 kappaletta (65:44)

Neljännellä CD:llä on 1 cover kappale, 1 Dylanin yhteissävellys Manuelin kanssa,  10 Dylanin omaa sävellystä, 9 saman kappaleen vaihtoehtoista esitystä (alternate take) sekä 6 jo aikaisemmin virallisesti julkaistua äänitettä.

Vaikka neljännen levyn esityksistä valtaosa on aikaisemmin julkaisemattomia (15 kpl) on Entuudestaan suurelle yleisölle tuntemattomia Dylan-sävellyksiä tällä levyllä vain neljä:  Hank Williams vaikutteinen Sign on the Cross sekä Dylan -originaalit Get Your Rocks Off, Don’t Ya Tell Henry sekä Bourbon Street.

bobby-bareBobby Bare -cover All American Boy muistuttaa kovasti  Dylanin Greenwich Villagen aikaisia nauhoituksia vuodelta 1961.   Sign on the Cross -tulkinta jää aika raakileeksi, useammat otot olisivat voineet ehkä korjata tilanteen.  Get Your Rocks Off on hidas blueskappale.   Don’t Ya Tell Henryssä ja Bourbon Streetissä eniten säväyttää tuntematon trumpetisti, joka tekee näistä hulvattomista esityksistä vielä kertalukua hulvattomampia. Nämä ovat selvästi Rainy Day Women #35 -osastoa, ottoja joilla musisoivat nuoret miehet aamuyöstä aina silloin tällöin juhlien päätteeksi ilahduttavat naapureitaan.

Vaikka oli kiva kuulla vaihtoehtoisia ottoja vuoden 1975 Basement Tapes kappaleista Tears of Rage, Open the Door Homer, Nothing Was Delivered, Odds and Ends ja  Apple Suckling Tree, niin kokonaisuutena tämä neljäs CD ei ole yhtä kiinnostava ja kiehtova kuin boksin kolme aikaisempaa levyä.

Harri Huhtanen 2014

John Lee Hooker (1917-2001)

r-1148313-1196012156-jpegJohn Lee Hooker on yksi kaikkien aikojen suurimpia blues-muusikoita.  Hänen alkuvuosien tuotantonsa on koottu yhteen Membran Musicin julkaisemalle 10 CD:n boksille.  Alla boksin yksityiskohtaiset tiedot:

JOHN LEE HOOKER: BLUES IS THE HEALER
Membran Music ltd 2005, Hamburg.

CD1
Tracks 1-3, September 1948, Detroit.
All the other tracks: November 1948, Detroit.

CD2
Tracks 1-2, November 1948, Detroit.
Track 8, Early 1949.
Track 9, January 1949.
Tracks 3-5 & 10-13, February 1949, Detroit.
Tracks 14-16, Feb/March 1949.
Tracks 6 & 7, no detailed information available.

CD3
Tracks 4-5 & 7-8, Early 1949.
Tracks 1-2 & 6 & 11-12, Feb/March 1949.
Tracks 3 & 9 & 13-15, Early Mid 1949.
Track 10, September 1949.

CD4
Tracks 3-4, August 1949.
Track 6, September 1949.
Tracks 1-2, Mid-late 1949.
All the other tracks: no detailed information available.

100-john-lee-hooker-03-c-j-davy-watermarkedCD5
Tracks 1-11, 1950-51, Detroit.
Tracks 12-15, Detroit.

CD6
Tracks 1-4, Detroit.
Tracks 5-6, Late 1950, Detroit.
Tracks 7-14, April 26, 1951, Chicago.
Tracks 15-16, April 24, 1952, Chicago.

CD7
Tracks 1-11, April 24, 1952, Chicago.
Tracks 12-15, 1952, Detroit.

CD8
Tracks 1-4, 1953, Detroit.
Tracks 5-16, 1953, Cincinnati.

CD9
All tracks: no detailed information available.

CD10
All tracks: no detailed information available.

 

20161218hh

 

GREG LAKE (1947-2016)

lake-1968Greg Lake, yksi kaikkien aikojen hienoimmista laulajista, jonka 1970-luvun proge-muusiikki tuotti,  kuoli 7.joulukuuta 2016 syöpään. Tämä tarkoittaa valitettavasti sitä, ettei koskaan enää kuulla ainutlaatuista King Crimsonia (KC) tai Emerson, Lake & Palmeria (ELP)  sellaisena kuin niitä kuultiin 1970-luvun alussa.

Lake vietti lapsuutensa Bournemouthin köyhällä alueella. Hän sai 12-vuotislahjaksi äidiltään kitaran ja alkoi ottaa soittotunteja. Hän tutustui saman kitaranopettajan toiseen oppilaaseen Robert Frippiin. Jo näihin aikoihin Lake sävelsi sittemmin isoksi hitiksi muodostuneen kappaleensa Lucky Man. Nuoruudessaan, 1960-luvulla, Lake oli mukana kitaristina ja laulajana useammassakin yhtyeessä (mm. Unit Four, The Time Checks ja The a5e270609f2d432b11d45dfbbd334e9fShame, Shy Limbs  ja The Gods). Godsin kanssa Laken piti jo levyttääkin, mutta sitten hän yllättäen lähti basistiksi ja laulusolistiksi ystävänsä Robert Frippin uuteen yhtyeeseen King Crimson josta hän bändin kahden kuuluisan albumin (In the Court of the Crimson King  sekä In the Wake of Poseidon) levyttämisen jälkeen siirtyi uuden ELP-yhteyeen jäseneksi. ELP:ssä Lake oli mukana aina bändin hajoamiseen eli vuoteen 1979 saakka. Sen jälkeen hän jatkoi sooloartisina, mutta menestyksen ja maailmanmaineen vuodet olivat kuitenkin  Lakelta väistämättä ohi, sillä hänen kolme soololevyään ( Greg Lake 1981, Manoeuvres 1983 ja Ride the Tiger with Geoff Downes 2015) eivät pärjänneet uudenlaisilla markinoilla.

Harri Huhtanen 2016

Mikä on Beatlesien merkitys kevyen musiikin historiassa?

beatles-1966c

Huom. tämä artikkeli ilmestyi alunperin eli 14 vuotta sitten vanhassa Winterludessa.

Mikä on Beatlesien merkitys kevyen musiikin historiassa? Tätä kysymystä aloin pohtia joitain kuukausia sitten ja ajattelin etsiä ratkaisua kuuntelemalla vuosien /vuosikymmenien tauon jälkeen uudestaan KAIKKI Beatlesien studiolevyt.

Beatles oli kiistatta yksi 1960-luvun suurimmista ILMIÖISTÄ. Nykypäivänä on vaikea tajuta, miten oli mahdollista että yksi bändi sai niin lyhyessä ajassa niin massiivisen maailmanlaajuisen huomion osakseen. Minäkin kuuntelin hartaana 1960-luvulla Beatlesia radiosta, luin heistä kertovia juttuja lehdistä ja katselin TV:stä uutisdokumentteja. 1960-luvulla media seurasi tunnollisesti ja suurennuslasilla jokaista bändin uran vaihetta.

Entä levyt? Vaikka on aivan selvää, että ilmiönä Beatlesit olivat huippuvuosinaan maailman johtava bändi, niin nyt, 40 vuotta myöhemmin, on aiheellista kysyä minkä arvoista oli se musiikki jota he tekivät?  Miten paljon heidän musiikkiaan listojen kärkeen siivittivät trendihype ja puhdas teinihysteria?

beatleslastHankin koko Beatlesien tuotannon vinyyleinä vasta aivan viime tingassa eli 1980-luvulla, jolloin noita vinyylejä sai vielä järjelliseen hintaan. Beatles-kuunteluni intensiivisin jakso ajoittuu juuri noihin vuosiin. Sen jälkeen nuo vinyylit ovat lähinnä keränneet pölyä levyhyllyssäni ja vanhenneet arvokkaasti. Auditiiviset muistikuvani noista albumeista olivat ennen tätä vuoden 2007 kuuntelumaratonia sellaisia, että levyillä oli kyllä monia maagisia hetkiä, mutta kokonaisuutena Beatlesien albumit olivat monessa tapauksessa varsin epätasaisia ja hajanaisia. Kuunneltuani nyt uudestaan parin kuukauden ajan Beatlesien studiolevyjä jakaisin bändin tuotannon kahteen jaksoon.

Ensimmäinen jakso (1962-64) on sovinnaisten rakkauslaulujen, nopeasti kasaan kyhättyjen laulukokoelmien ja itsesensuurin aikaa. 1960-luvun alussa Hampurissa viikkokausia ryypänneelle ja rellestäneelle rähjäistä rock’n’rollia soittavalle nahkatakkeihin pukeutuvalle bändille muutos siloitelluksi, prässättyihin pukuihin sonnustautuneeksi teinipop-bändiksi oli kyllä aika raju. En tiedä, miten he sopeutuivat siihen. Tosin kun levyt menivät kerta toisensa jälkeen listojen kärkeen ja riihikuivaa tunki sisään kaikista ovista ja ikkunoista enemmän kuin taloon mahtui, niin ehkä se hieman lievitti taiteilijoiden tukahdetun luomistuskan aiheuttamaa ahdistusta – mikäli nuo nuoret miehet sellaista edes kokivatkaan. Mainitsin sanan itsesensuuri siksi, etten tänä päivänäkään tiedä pakotettiinko,ohjattiinko vai ohjautuiko alkuaikojen Beatles siihen ahtaaseen pop -rakkauslaulujen formaattiin, josta he vapautuivat vasta kun lopettivat keikkailun ja keskittyivät ihan tosissaan siihen mitä ja milloin levyttivät. Alkuaikoinahan Beatles-levyjä julkaistiin esim. Amerikassa tahtia kolme levyä per vuosi! Levyjen teemoilla, rakenteilla tai sisällöllä ei tuntunut olevan paljon väliä kunhan saatiin uusi tuote markkinoille heti kun vanha vähänkin notkahti listalla alaspäin.

Toisella jaksolla (1965-70) Beatles sananmukaisesti puhkesi kukkaan. Ehkä muutokseen vaikutti ajan yleinen henki (hipit ja psykedeelinen musiikki) tai ehkä John Lennon ohjasi bändin vapaammille vesille. Muutos bändin musiikissa oli raju. Itse musiikkiin ammennettiin vaikutteita jopa intialaisesta kulttuurista, teemat monipuolistuivat, laulut monimutkaistuivat ja kolmen minuutin pop-kaava hylättiin . Kokeiluista tuli päivän sana. Jokainen uusi Beatles levy oli erilainen. Beatlesien musiikkiin tuli uudenlaista jännitettä, syvällisyyttä ja rohkeutta. Joissain tapauksissa kokeilut menivät metsään, mutta toisinaan taas syntyi maagisia lauluja, sellaisia joita ei ole vieläkään ylitetty.

On valitettavaa, ettei kolmatta jaksoa koskaan tullut. John Lennonin ja Paul McCartneyn 1970-luvun levyt osoittavat, että Beatleseilla olisi musiikillisesti ollut vielä paljon annettavana maailmalle. John Lennonin murha 1980 ja  George Harrisonin kuolema 2000-luvun alussa romuttivat lopullisesti miljoonien musiikinharrastajien haaveet siitä, että bändi vielä joskus palaisi yhteen.

Harri Huhtanen 2007

Miten Beatlesit muuttuivat?

beatles-for-saleOn todella hämmentävää kuunnella BEATLES FOR SALE (1964) ja SGT. PEPPER’S LONELY HEARTS CLUB BAND (1967) levyjä peräkkäin ja rinnakkain. Koska Pepper’s ilmestyi muistaakseni kesällä 1967 ja For Sale jolulukuussa 1964, on näiden levyjen välinen julkaisuväli vain 2,5 vuotta ja kuitenkin musiikillis-filosofinen ero on useita tuhansia valovuosia! Enpä muista montaa tapausta kevyen musiikin historiasta, jossa bändi on niin lyhyessä ajassa uudistanut musiikillista ilmaisuaan niin rajusti.

Kun For Salella huokaillaan biisi biisin perään menetetyn tyttökaverin perään on Pepperillä lauluja huumeista, sodasta ja itsemurhasta!  Kun For Salella äänitykset on hoidettu viimeisen päälle huolellisesti ja perinteisesti on Pepperillä käytety säröä, limittereitä, kompressointia ja ekvalisointia tehokeinona. Mikrofoneja on Pepperillä sijoiteltu mitä oudompiin paikkoihin, instrumenttien nopeutta on teknisesti muuteltu, nauhoja pilkottu ja palasia järjstelty randomisti uudelleen.

the-beatles-sgt-peppers-lonely-hearts-club-band3Entä loputulos? Onko Pepper parempi levy kuin For Sale?  Pepper on kiistämättä tunnetumpi ja rockhistorian kirjoissa merkittävämpi levy, mutta onko se MUSIIKILLISESTI parempi? Tämä ei ole provokaatiota, vaan syvällinen kysymys, jonka heitän tänne Winterludeen kuunneltuani muutaman päivän näitä kahta levyä rinnakkain. Tämä on myös elävä esimerkki siitä miksi Beatles -levyjen arvostelu tuntuu niin ylivoimaisen vaikealta tehtävältä. Välillä tuntuu ettei ole mitään oikeaa kiintopistettä mihin tarttua.

Minusta bändi on erittäin hyvä For Salen rock’n’roll renkutuksissa, niitä jaksaa kuunnella loputtomiin, koska niistä kuulee sen raa’an energian, joka ilmeisesti kumpuaa siitä vankasta keikkakokemuksesta, jonka bändi hankki Hampurin-vuosinaan. Myös For Salen ”Voi,voi miksi rakkaani jätti minut”-balladit ovat varsin kauniita ja erityisen herkkiä. Niissä on sellaista alkuaikojen Beatles-magiaa, joka teki heistä niin äärettömän suosittuja Euroopassa ja Amerikassa.

Minusta tuntuu, että Pepperin kaltainen ajoittain vähän ”sekopäinenkin” kokeilu ei olisi ollut mahdollinen ellei Beatles olisi ollut jo valmiiksi niin suosittu. Yllättävää, etteivät Lennonin ajoittain synkätkin tekstit karkoittaneet suurta yleisöä, vaan tämä erilainen ja rankempi Beatleskin otettiin avosylin vastaan, sillä Pepper oli vuoden odotetuimpia ja suosituimpia levyjä, jota tuolloin – ja monissa piireissä edelleenkin – pidettiin vuoden merkittävämpänä julkaisuna.

Harri Huhtanen 2011

 

Bob Dylanin Euroopan kiertue 2017

Bob Dylan tulee keväällä 2017 Eurooppaan. Alla alustava listaus tämän osakiertueen konserteista:

bob-dylan-2017-nl-website-745x483Huhtikuu 2017

01 ja 02  Tukholma,Waterfront

04  Oslo, Spektrum

06 ja 07  Kööpenhamina, Opera House

09  Lund, Sparbanken Skåne Arena

16 ja 17  Amsterdam, Heineken Music Hall

bob_dylan_tour_2017_tickets_poster_630

22  Esch-sur-Alzette, Luxembourg Rockhal

24   Antwerp, Lotto Arena

Toukokuu 2017

03  Cardiff, Motorpoint Arena

04  Bournemouth, International Centre

05  Nottingham, Motorpoint Arena

07  Glasgow, SECC Clyde Auditorium

08  Liverpool, Echo Arena

09  London, The SSE Arena, Wembley

11  Dublin, 3Arena

Kiitos Antille vinkistä!

20161213hh

THE BASEMENT TAPES (1967) REVISITED – Take 4

CD3: 23 kappaletta (70:07)

basement-tapesLevyn sisältö:   Young But Daily Growing (Trad.) / Bonnie Ship the Diamond (Trad.) / The Hills of Mexico (Trad.) / Down on Me (Trad.) / One for the Road / I’m Alright / Million Dollar Bash” (Take 1) /  Million Dollar Bash (Take 2 – julkaistu vuoden 1975 Basement Tapesillä) /  Yea! Heavy and a Bottle of Bread (Take 1) /  Yea! Heavy and a Bottle of Bread (Take 2 – julkaistu vuoden 1975 Basement Tapesillä) /  I’m Not There ( julkaistu vuonna 2007 I’m Not There -elokuvan soundtrackilla)  / Please Mrs. Henry (Take 2 – julkaistu vuoden 1975 Basement Tapesillä) / Crash on the Levee (Down in the Flood) (Take 1) /  Crash on the Levee (Take 2 – julkaistu vuoden 1975 Basement Tapesillä) /  Lo and Behold! (Take 1) /  Lo and Behold! (Take 2 – julkaistu vuoden 1975 Basement Tapesillä) /  You Ain’t Goin’ Nowhere (Take 1)  / You Ain’t Goin’ Nowhere (Take 2 – julkaistu vuoden 1975 Basement Tapesillä) /  I Shall Be Released (Take 1)  /  I Shall Be Released” (Take 2 – julkaistu vuonna 1991 The Bootleg Series Vol. 1-3 -albumilla) / This Wheel’s on Fire (Take 2 – julkaistu vuoden 1975 Basement Tapesillä) / Too Much of Nothing (Take 1  – julkaistu vuoden 1975 Basement Tapesillä) /  Too Much of Nothing (Take 2)

Kolmannella CD:llä on 4 traditionaalista kappaletta, 1 Dylanin yhteissävellys Dankon kanssa,  11 Dylanin omaa sävellystä, 7 saman kappaleen vaihtoehtoista esitystä (alternate take) sekä 8 jo aikaisemmin virallisesti julkaistua äänitettä.

Vaikka You Ain’t Goin’ Nowhere julkaistiin jo vuoden 1975 Basement Tapes -levyllä, on ilo kuulla tällä levyllä molempien ottojen alkuperäisversiot. Hieno sävellys ja upeat tulkinnat!   Vuonna 1967 Dylanin muusa eli edelleen vahvana hänessä eli kyseessä ei missään tapauksessa ollut välivuosi, kuten joissain pintahistoriikeissa on annettu ymmärtää. Tällä kolmannella CD:llä kuullaan ensimmäisen Basement Tapes -levyn (1975) useista kappaleista vaihtoehtoisia versioita.

Väistämättä suurin kiinnostukseni tällä CD:llä kiinnittyy kuitenkin neljään traditionaaliseen kappaleeseen sekä niihin Dylanin sävellyksiin, joita ei vielä ole virallisesti julkaistu.

Jännityksellä kuuntelin puhdistetun version Dylanin Young But Daily Growin’ -kappaleesta.  Kuulin kappaleen ensimmäistä kertaa joskus 1990-luvun alkupuolella 4LP:n Basement Tapes -kokoelmalta (1986)  Blind Boy Grunt & The Hawks: The Basement Tapes (newly discovered).  Se oli rakkautta ensi kuuntelulla! BBG:llä BT -äänitteet kuultiin stereona ja vinyylille tyypillisesti nauhakohinaa oli joissain kappaleissa aika reippaasti. Kuultuani vuoden 2014 puhdistetun version olin ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen melko pettynyt.  Oli pakko kuunnella vinyyliversio uudestaan ja tutkia mistä pettymys johtui. Suurimpana syynä oli säestävä kitara, joka oli virallisella versiolla nostettu taustalta Dylanin laulun päälle. Vinyylillä Dylanin laulu oli pääosassa ja kitara hieman suttuisena taustalla. Tarina ja tunnelma pääsivät tuolloin paremmin oikeuksiinsa.  No, kuulokuvia voi muuttaa ja nyt, viiden kuuntelukerran jälkeen, alan jo tottua uuteen, puhdistettuun monoversioon kappaleesta. Laulun alkuperäinen taika kuitenkin uudessa versiossa vähän katosi.

Toinen traditionaalinen kappale jota olen jo pitkään rakastanut on tietenkin Dylanin tulkinta laulusta Hills Of Mexico, joka aikaisemmin on tunnettu nimillä Buffalo Skinners sekä Trail Of The Buffalo.  Dylan esitti kappaletta eri puolilla maailmaa The Never Ending Tourin alkuvuosina 1988-92, yhteensä 43 kertaa. Niinpä kappale päätyi aikanaan myös lukuisille bootlegeille. Nyttemmin laulu on vaipunut unholaan eli Dylan ei ole sitä enää esittänyt ja siksi on hienoa, että alkuperäinen The Basement Tapes -versio vihdoinkin julkaistaan.  Tosin nauhalla kuultavista kommenteista päätellen Dylan ei ollut tyytyväinen tbonnieulkintaansa vuonna 1967, koska lopussa hän toteaa Garthille ettei kannata tuhlata enempää nauhaa tähän versioon. Nauhoitus kestää vain vähän yli 3 minuuttia ja siitäkin ajasta 20 sekunttia kuluu ensimmäiseen, epäonnistuneeseen aloitukseen, jonka Dylan yllättäen keskeyttää ja aloittaa laulun alusta.  Toinen yritys onkin sitten jo huomattavasti parempi ja Dylanin tavoittaa hetkellisesti hienosti laulun magian!  Todella harmillista, ettei Dylan ole koskaan tehnyt studioversiota tästä kappaleesta.

Bonnie Ship the Diamondin alussa Dylanin laulu on epävireistä, mutta esityksen edetessä paranee melkoisesti ja loppua kohden tämäkin tulkinta nousee lentoon. Dylanin omista sävellyksistä aikaisemmin virallisesti julkaisemattomat Down on Me, One for the Road sekä I’m Alright ovat sellaisia, joista alkaa joka kuuntelukerralla pitää entistä enemmän.

Harri Huhtanen 2014

 

 

Bob Dylanille kirjallisuuden Nobel -palkinto 2016! -Take 9

Nobel-juhlassa PATTI SMITH esitti Dylanin A Hard Rain’s A Gonna Fallin ison orkesterin säestyksellä.Hän joutui kerran keskeyttämään esityksensä, koska unohti sanat, mutta yleisön kannustus auttoi häntä jatkamaan.

Ruotsin Akatemian Professori Horace Engdahl esitteli Dylanin. Koko puhe luettavissa täällä:

https://www.nobelprize.org/nobel_prizes/literature/laureates/2016/presentation-speech.html

Mielenkiintoisia lisätietoja myös täällä:

http://pitchfork.com/news/70346-watch-bob-dylans-nobel-prize-award-ceremony-live-stream-with-patti-smith/

20161210hh

Bob Dylanin levyjen sijoitukset 1960-luvulla

1960-luku oli Dylanille hyvää aikaa.  Albumeja hän julkaisi vuosittain (lukuunottamatta vuotta 1968) ja niiden sijoitukset myyntilistoilla olivat erittäin hyviä. Listaan tähän vain US- ja UK-sijoitukset, koska ne ovat tiedossani. 1960-luvulla rock LP-levyjen myynnistä valtaosa tapahtui anglomaissa eli artisin levyjen sijoitukset Amerikassa ja Englannissa kuvastivat tuohon aikaan hyvin koko maailman myyntiä.  2010 -luvulla formaattien sekamelska ja muiden maiden kasvava osuus levymyynnistä ja striimauksista on sotkenut tilannetta niin pahasti että on vaikea enää hahmottaa ketkä artistit maailmalla parhaiten menestyvät.

Bob Dylan…………………………. 1962  US –      UK 13
The Freewheelin’ Bob Dylan……… 1963  US 22    UK 1 Platinum
The Times They Are a-Changin’….   1964  US 20    UK15 Gold
Another Side of Bob Dylan……….   1964  US 43    UK 8 Gold
Bringing It All Back Home ……….. 1965  US 6      UK 1 Platinum
Highway 61 Revisited …………….  1965  US 3      UK 4 Platinum
Blonde on Blonde ………………..   1966  US 9     UK 3 Platinum x2
John Wesley Harding …………….. 1967  US 2     UK 1 Platinum
Nashville Skyline …………………  1969  US 3     UK 1 Platinum
 

Tarkempia tietoja näistä levyistä täällä: https://winterlude.fi/category/08-bob-dylanin-levyt/

dylan-1966Muutama yllätyskin listalla on. Dylanin debyytti ei Amerikassa pääsyt lainkaan Billboardin listalle. Britit olivat kuitenkin valveutuneempia ja saarivaltiossa albumi sentään sijoittui kohtalaisen hyvin.  Toinen  – ainakin minulle – pieni yllätys on se, ettei Blonde On Blonde  noussut Amerikassa kuin sijaluvulle 9. Lisäksi Nashville Skylinen kova listamenestys on hieman yllättävää sen huomioiden että jälkitarkastelussa levy on ehkä niitä häntäpään tuotoksia Dylanin koko 1960-luvun katalogia tarkastellessa. Mutta varmaankin Nashvillen menestys on seurausta nimenomaa siitä mitä Dylan oli tehnyt 1960-luvun alkuvuosina. Dylanhan peruutti maailmankiertueensa vuonna 1966 moottoripyöräonnettomuuden jälkeen ja juuri tuolloin hän oli maineensa huipulla. Huhuttiin jopa että Dylan oli kuollut. Kiertue-elämän hän jätti yli seitsemäksi vuodeksi ja siksi jokaista hänen uutta levyään odotettiin kiihkeästi.

20161209hh

Pink Floyd: More 1969

Psykedeelinen musiikki syntyi Lontoon underground-piireissä 1960-luvun puolivälissä. Tämän musiikkisuuntauksen merkittävin edustaja oli Pink Floyd -niminen yhtye, joka Syd Barrettin johdolla lähti tutkimaan ihmismielen syvimpiä sopukoita musiikin ja lyriikan keinoin. Syd Barrett käytti aktiivisesti LSD:tä ja muita huumeita, jotka koituivat myöhemmin hänen tuhokseen. Bändin muut jäsenet ovat näihin päiviin saakka kieltäneet käyttäneensä huumeita.

more-frontVuonna 1969 Pink Floyd teki Roger Watersin johdolla soundtrackin Barbet Schroederin elokuvaan MORE. Elokuva kertoo saksalaisesta Stefanista, joka värikkäiden vaiheiden jälkeen päätyy Ibizan saarelle, jossa hän kuolee huumeiden yliannostukseen.

Pink Floydin elokuvaan tekemä soundtrack on bändin kollektiivinen työ, mutta sävellyksistä ja lyriikoista vastaa suurimmaksi osaksi Roger Waters. Musiikillisesti ja lyriikoiltaan soundtrack-albumi on pintapuolisesti tarkastellen sirpaleinen, mutta näistä sirpaleista muodostuu paikoitellen erittäin vaikuttava ja elämänmakuinen kokonaisuus.

pink-floyd-soundtrack-from-the-film-more-2c06404096Hyvä taiteilija voi eläytyä muiden ihmisten kohtaloihin ja jopa kuvata niitä vakuuttavasti, vaikkei itse olisi kokenut sanoja asioita. Watersin lyriikat ja koko bändin musiikki menee tällä levyllä parhaimmissa kappaleissa todella syvälle. Koko teos on yllättävän kliininen kuvaus siitä, miten huumeet vääristävät ajattelun ja todellisuuden. Huumeiden käyttäjä kokee autuuden ja onnen hetkiä, mutta seuraavassa hetkessä kaikki voi olla ahdistavaa kaaosta. Epäilen, että Waters on ammentanut tämän levyn huikeat lyriikat seuratessaan hyvän ystävänsä Syd Barrettin vaipumista yhä syvemmälle omiin huumehuuruisiin fantasiamaailmoihinsa. Parhaimmillaan Waters on tällä levyllä niin hyvä, että minun on vaikea uskoa, että hän olisi kyennyt ammentamaan näin hienoja tekstejä pelkästään Schroederin elokuvaa katsomalla.

Green Is The Colour on yksi Watersin kaikkien aikojen parhaista kappaleista. Siitä kirjoittaessa oikeastaan sanat loppuvat, sillä vaikka kappale on tietyllä tavalla arkipäiväinen rallatus, on kokonaistunnelma toisaalta täysin ainutlaatuinen ja johdattaa kuulijan aikaan jota ei enää ole (eikä taida koskaan enää tullakaan) – viattomuuden aikaan.

Heavy hung the canopy of blue
Shade my eyes and I can see you
White is the light that shines
Through the dress that you wore
She lay in the shadow of a wave
Hazy were the visions overplayed
Sunlight on her eyes but moonshine
Made her cry everytime
Green is the color of her kind
Quickness of the eye
Deceives the mind
Envy is the bond between
The hopefull and damned

Seuraavana kuultava Cymbaline on myös upea kappale:

The path you thread is narrow
And the drop sheer and very high
The ravens all are watching
From a vantage point nearby
Apprehension creeping
Like a tube train up you spine
Will the tihgtrope reach the end
Will the final couplet rhyme

pink-floyd-more-23Kontrastina lyyrisille tunnelmapaloille on levyllä muutamia varsin psykedeelisiä Wrightin ja Masonin instrumentaaleja, jotka voi tulkita huumetrippien ahdistavien jaksojen kuvaukseksi (esim. Up The Khyber sekä todella vaikuttavat Main Theme ja Quicksilver).

Teemallisesti More on siis varsin hyvin rakennettu. Valitettavasti muutamia mokia on kuitenkin päässyt livahtamaan levylle. The Nile Songin ja Ibiza Barin intro kuulostavat aivan samasta puusta veistetyltä ja muutoinkin kappaleiden rähjäinen yleissoundi istuu mielestäni vähän huonosti tälle levylle. Nämä kappaleet kuulostavat hutaisten tehdyiltä. Sama ongelma piinaa More Bluesia, jonka funktio tällä levyllä jää minulle täysin hämärän peittoon, sillä kappale kuulostaa lonkalta vedetyltä blues-harjoitelmalta, joka normaalitilanteessa olisi päätynyt hyllytetyn, 40 vuotta myöhemmin julkaistavan lisämateriaalin joukkoon.

Moren avaa komeasti luonnon rauhan ja mystisten tunteiden “ylistys” Cirrus Minor . Aivan liian lyhyeksi jäävä päätöskappale Dramatic Theme on rytmillisesti mielenkiintoinen ja tempaa kuulijan mukaan hypnoottiseen ja surrealistiseen maailmaansa.

Jos Moren 13 kappaleesta ottaisi pois 3-4 keskinkertaista, hutaisten tehtyä ja kokonaisuuteen huonosti istuvaa harjoituskappaletta, olisi jäljellä jäävän albumin musiikillinen ja teemallinen kokonaisuus aika huikea! More on kuitenkin vain se mikä se on, vahvuuksineen ja puutteineen. Levyssä, joka jaksaa kiehtoa vielä 30 kuunteluvuoden jälkeen on kuitenkin pakko olla jotain ainutlaatuista!

Parhaiden kappaleiden ansiosta hyvä levy   ♥ ♥ ♥ ♥

Harri Huhtanen 2008