Levyn sisältö: Tears of Rage (Take 1) (Dylan, Richard Manuel) / Tears of Rage (Take 2) / Tears of Rage (Take 3 – Originally released with overdubs in 1975 on The Basement Tapes) / Quinn the Eskimo (Take 1) / Quinn the Eskimo (Take 2 – Originally released in 1985 on Biograph) / Open the Door Homer (Take 1 – Originally released in 1975 on The Basement Tapes) / Open the Door Homer (Take 2) / Open the Door Homer (Take 3) / Nothing Was Delivered (Take 1 – Originally released in 1975 on The Basement Tapes) / Nothing Was Delivered (Take 2) / Nothing Was Delivered (Take 3) / All American Boy (Bobby Bare) / Sign on the Cross / Odds and Ends (Take 1) / Odds and Ends (Take 2 – Originally released in 1975 on The Basement Tapes) / Get Your Rocks Off / Clothes Line Saga (Answer to Ode) (Originally released in 1975 on The Basement Tapes) / Apple Suckling Tree (Take 1) / Apple Suckling Tree” (Take 2 – Originally released in 1975 on The Basement Tapes) / Don’t Ya Tell Henry / Bourbon Street
CD4: 21 kappaletta (65:44)
Neljännellä CD:llä on 1 cover kappale, 1 Dylanin yhteissävellys Manuelin kanssa, 10 Dylanin omaa sävellystä, 9 saman kappaleen vaihtoehtoista esitystä (alternate take) sekä 6 jo aikaisemmin virallisesti julkaistua äänitettä.
Vaikka neljännen levyn esityksistä valtaosa on aikaisemmin julkaisemattomia (15 kpl) on Entuudestaan suurelle yleisölle tuntemattomia Dylan-sävellyksiä tällä levyllä vain neljä: Hank Williams vaikutteinen Sign on the Cross sekä Dylan -originaalit Get Your Rocks Off, Don’t Ya Tell Henry sekä Bourbon Street.
Bobby Bare -cover All American Boy muistuttaa kovasti Dylanin Greenwich Villagen aikaisia nauhoituksia vuodelta 1961. Sign on the Cross -tulkinta jää aika raakileeksi, useammat otot olisivat voineet ehkä korjata tilanteen. Get Your Rocks Off on hidas blueskappale. Don’t Ya Tell Henryssä ja Bourbon Streetissä eniten säväyttää tuntematon trumpetisti, joka tekee näistä hulvattomista esityksistä vielä kertalukua hulvattomampia. Nämä ovat selvästi Rainy Day Women #35 -osastoa, ottoja joilla musisoivat nuoret miehet aamuyöstä aina silloin tällöin juhlien päätteeksi ilahduttavat naapureitaan.
Vaikka oli kiva kuulla vaihtoehtoisia ottoja vuoden 1975 Basement Tapes kappaleista Tears of Rage, Open the Door Homer, Nothing Was Delivered, Odds and Ends ja Apple Suckling Tree, niin kokonaisuutena tämä neljäs CD ei ole yhtä kiinnostava ja kiehtova kuin boksin kolme aikaisempaa levyä.
Harri Huhtanen 2014
John Lee Hooker on yksi kaikkien aikojen suurimpia blues-muusikoita. Hänen alkuvuosien tuotantonsa on koottu yhteen Membran Musicin julkaisemalle 10 CD:n boksille. Alla boksin yksityiskohtaiset tiedot:
CD5
Greg Lake, yksi kaikkien aikojen hienoimmista laulajista, jonka 1970-luvun proge-muusiikki tuotti, kuoli 7.joulukuuta 2016 syöpään. Tämä tarkoittaa valitettavasti sitä, ettei koskaan enää kuulla ainutlaatuista 
Shame, Shy Limbs ja The Gods). Godsin kanssa Laken piti jo levyttääkin, mutta sitten hän yllättäen lähti basistiksi ja laulusolistiksi ystävänsä Robert Frippin uuteen yhtyeeseen King Crimson josta hän bändin kahden kuuluisan albumin (In the Court of the Crimson King sekä 
Hankin koko Beatlesien tuotannon vinyyleinä vasta aivan viime tingassa eli 1980-luvulla, jolloin noita vinyylejä sai vielä järjelliseen hintaan. Beatles-kuunteluni intensiivisin jakso ajoittuu juuri noihin vuosiin. Sen jälkeen nuo vinyylit ovat lähinnä keränneet pölyä levyhyllyssäni ja vanhenneet arvokkaasti. Auditiiviset muistikuvani noista albumeista olivat ennen tätä vuoden 2007 kuuntelumaratonia sellaisia, että levyillä oli kyllä monia maagisia hetkiä, mutta kokonaisuutena Beatlesien albumit olivat monessa tapauksessa varsin epätasaisia ja hajanaisia. Kuunneltuani nyt uudestaan parin kuukauden ajan Beatlesien studiolevyjä jakaisin bändin tuotannon kahteen jaksoon.
On todella hämmentävää kuunnella BEATLES FOR SALE (1964) ja SGT. PEPPER’S LONELY HEARTS CLUB BAND (1967) levyjä peräkkäin ja rinnakkain. Koska Pepper’s ilmestyi muistaakseni kesällä 1967 ja For Sale jolulukuussa 1964, on näiden levyjen välinen julkaisuväli vain 2,5 vuotta ja kuitenkin musiikillis-filosofinen ero on useita tuhansia valovuosia! Enpä muista montaa tapausta kevyen musiikin historiasta, jossa bändi on niin lyhyessä ajassa uudistanut musiikillista ilmaisuaan niin rajusti.
Entä loputulos? Onko Pepper parempi levy kuin For Sale? Pepper on kiistämättä tunnetumpi ja rockhistorian kirjoissa merkittävämpi levy, mutta onko se MUSIIKILLISESTI parempi? Tämä ei ole provokaatiota, vaan syvällinen kysymys, jonka heitän tänne Winterludeen kuunneltuani muutaman päivän näitä kahta levyä rinnakkain. Tämä on myös elävä esimerkki siitä miksi Beatles -levyjen arvostelu tuntuu niin ylivoimaisen vaikealta tehtävältä. Välillä tuntuu ettei ole mitään oikeaa kiintopistettä mihin tarttua.
Huhtikuu 2017
Levyn sisältö: Young But Daily Growing (Trad.) / Bonnie Ship the Diamond (Trad.) / The Hills of Mexico (Trad.) / Down on Me (Trad.) / One for the Road / I’m Alright / Million Dollar Bash” (Take 1) / Million Dollar Bash (Take 2 – julkaistu vuoden 1975 Basement Tapesillä) / Yea! Heavy and a Bottle of Bread (Take 1) / Yea! Heavy and a Bottle of Bread (Take 2 – julkaistu vuoden 1975 Basement Tapesillä) / I’m Not There ( julkaistu vuonna 2007 I’m Not There -elokuvan soundtrackilla) / Please Mrs. Henry (Take 2 – julkaistu vuoden 1975 Basement Tapesillä) / Crash on the Levee (Down in the Flood) (Take 1) / Crash on the Levee (Take 2 – julkaistu vuoden 1975 Basement Tapesillä) / Lo and Behold! (Take 1) / Lo and Behold! (Take 2 – julkaistu vuoden 1975 Basement Tapesillä) / You Ain’t Goin’ Nowhere (Take 1) / You Ain’t Goin’ Nowhere (Take 2 – julkaistu vuoden 1975 Basement Tapesillä) / I Shall Be Released (Take 1) / I Shall Be Released” (Take 2 – julkaistu vuonna 1991 The Bootleg Series Vol. 1-3 -albumilla) / This Wheel’s on Fire (Take 2 – julkaistu vuoden 1975 Basement Tapesillä) / Too Much of Nothing (Take 1 – julkaistu vuoden 1975 Basement Tapesillä) / Too Much of Nothing (Take 2)
ulkintaansa vuonna 1967, koska lopussa hän toteaa Garthille ettei kannata tuhlata enempää nauhaa tähän versioon. Nauhoitus kestää vain vähän yli 3 minuuttia ja siitäkin ajasta 20 sekunttia kuluu ensimmäiseen, epäonnistuneeseen aloitukseen, jonka Dylan yllättäen keskeyttää ja aloittaa laulun alusta. Toinen yritys onkin sitten jo huomattavasti parempi ja Dylanin tavoittaa hetkellisesti hienosti laulun magian! Todella harmillista, ettei Dylan ole koskaan tehnyt studioversiota tästä kappaleesta.
Muutama yllätyskin listalla on. Dylanin debyytti ei Amerikassa pääsyt lainkaan Billboardin listalle. Britit olivat kuitenkin valveutuneempia ja saarivaltiossa albumi sentään sijoittui kohtalaisen hyvin. Toinen – ainakin minulle – pieni yllätys on se, ettei Blonde On Blonde noussut Amerikassa kuin sijaluvulle 9. Lisäksi Nashville Skylinen kova listamenestys on hieman yllättävää sen huomioiden että jälkitarkastelussa levy on ehkä niitä häntäpään tuotoksia Dylanin koko 1960-luvun katalogia tarkastellessa. Mutta varmaankin Nashvillen menestys on seurausta nimenomaa siitä mitä Dylan oli tehnyt 1960-luvun alkuvuosina. Dylanhan peruutti maailmankiertueensa vuonna 1966 moottoripyöräonnettomuuden jälkeen ja juuri tuolloin hän oli maineensa huipulla. Huhuttiin jopa että Dylan oli kuollut. Kiertue-elämän hän jätti yli seitsemäksi vuodeksi ja siksi jokaista hänen uutta levyään odotettiin kiihkeästi.
Vuonna 1969 Pink Floyd teki Roger Watersin johdolla soundtrackin Barbet Schroederin elokuvaan MORE. Elokuva kertoo saksalaisesta Stefanista, joka värikkäiden vaiheiden jälkeen päätyy Ibizan saarelle, jossa hän kuolee huumeiden yliannostukseen.
Hyvä taiteilija voi eläytyä muiden ihmisten kohtaloihin ja jopa kuvata niitä vakuuttavasti, vaikkei itse olisi kokenut sanoja asioita. Watersin lyriikat ja koko bändin musiikki menee tällä levyllä parhaimmissa kappaleissa todella syvälle. Koko teos on yllättävän kliininen kuvaus siitä, miten huumeet vääristävät ajattelun ja todellisuuden. Huumeiden käyttäjä kokee autuuden ja onnen hetkiä, mutta seuraavassa hetkessä kaikki voi olla ahdistavaa kaaosta. Epäilen, että Waters on ammentanut tämän levyn huikeat lyriikat seuratessaan hyvän ystävänsä Syd Barrettin vaipumista yhä syvemmälle omiin huumehuuruisiin fantasiamaailmoihinsa. Parhaimmillaan Waters on tällä levyllä niin hyvä, että minun on vaikea uskoa, että hän olisi kyennyt ammentamaan näin hienoja tekstejä pelkästään Schroederin elokuvaa katsomalla.
Kontrastina lyyrisille tunnelmapaloille on levyllä muutamia varsin psykedeelisiä Wrightin ja Masonin instrumentaaleja, jotka voi tulkita huumetrippien ahdistavien jaksojen kuvaukseksi (esim. Up The Khyber sekä todella vaikuttavat Main Theme ja Quicksilver).
WINTERLUDE FINLAND 