Mielenkiintoista, miten 30 vuoden aikana minullakin monien levyjen arvostus on muuttunut pörssikurssien tapaan: jotkut levyt ovat nousseet raketin lailla ja toiset tippuneet. Planet Waves on levy, jonka kuulin kaverini luona heti sen ilmestymisen aikoihin. Jotkut levyn kappaleista tekivät minuun vaikutuksen jo vuonna 1974, mutta aika monet levyn biiseistä jättivät minut vähän kylmäksi. Nuorempana minua häiritsi erityisesti Dylanin ”omituinen” laulutyyli tällä levyllä. No, oppia ikä kaikki. Vuodet kuluivat ja vähitellen opin kuulemaan, miten hienoja olivat myös Planet Wavesin vähemmän tunnetut kappaleet. Lopullinen läpimurto Planet Waves -arvostukseni nousussa oli vuonna 2003 julkaistu SACD-levy, jolla The Bandin svengaava musisointi oli kuultavissa koko komeudessaan.
Tällä levyllä on monia vahvuuksia. Sävellykset ja sanoitukset ovat hienoja. The Band on paras säestysryhmä, jonka kanssa Dylan on koskaan levyttänyt. Kappeiden jatkumo on tyylikäs, levyllä ei ole kuolleita hetkiä, vaan sen kuuntelee kiinnostuneena alusta loppuun saakka. Lisäksi levyllä on muutamia kerrassaan maagisia hetkiä, sellaisia joita kuulee harvoin jopa Dylanin kaltaisen mestarin levyillä. Dylanin laulu on erittäin orginellia, joissain kappaleissa hän laulaa selvästi ”väärin”, mutta kompensoi sen erikoisella fraseerauksella ja lopussa vie kuin viekin pisteet kotiin! Planet Wavesilla Dylanin laulu on jonkinlainen risteytys Bobin pehmeästä Nashville Skyline– ja karheasta rock-äänestä. Välillä hän yrittää mennä (ja jopa pääseekin) korkealle ja välillä taas palaa varsin karheaan rock-ilmaisuun. Kokonaisuutena Dylanin tulkinnat ovat kuitenkin ainutlaatuisia ja mieleenpainuvia.
Alkuperäisellä vinyylillä ikiklassikko Forever Young kuullaan hitaana versiona A-puolen päätöskappaleena ja nopeana versiona B-puolen avauskappaleena. Vinyylillä ratkaisu on toimiva, mutta CD:llä ei. Itse asiassa CD:llä kaksi peräkkäin soitettua Forever Youngia kuulostaa häiritsevältä, mutta en tiedä voiko tästä ongelmasta sakottaa, koska kyseessä on nimenomaa formaatti-ongelma. Kokonaisuus on komea ja todistaa, että parhainta jälkeä Dylan tekee kun levy purkitetaan nopeasti. Luonnollinen ja aito live-tunnelma on tallentunut hienosti tälle levylle. Planet Waves purkitettiin 1973 muutamana marraskuun päivänä. Jälki on ajoittain varsin karheaa, mutta kokonaisuutena ihastuttavan rentoa ja upeasti svengaavaa! Dylan on voimissaan sekä säveltäjänä että tulkitsijana. Levyn päätöskappale Wedding Song kuulosti levyn ilmestymisen aikoihin yliampuvan sentimentaaliselta ja eksibitionistiselta, lauloihan Dylan omasta vaimostaan, joka oli uhannut lähteä matkoihinsa aviomiehen jatkuvien syrjähyppyjen vuoksi. Vuonna 2007 Sara on kuitenkin unohtunut ja kuulijan ei tarvitse enää suhtautua lauluun kuin Iltalehden lööppiuutiseen, vaan nykyään voi nauttia myös kappaleen syvemmistä ulottuvuuksista. Sanoitushan on pohjimmiltaan hieno ja Dylanin tulkinta todella vaikuttava.
Komea Levy! * * * * *
Harri Huhtanen 2007
hateau d’Hierouvillessä helmi-maaliskuussa 1972 koko elokuvan soundtrackin. Pink Floydin uusi soundtrack -albumi, Obscured By Clouds julkaistiin kesäkuussa 1972. Bändin sisällä oli erimielisyyksiä materiaalin valinnasta. Gilmour totesikin eräässä haastattelussa: “Rogerilla on selvästi eräänlainen pakkomielle teema-albumien suhteen…”. Albumin kymmenestä kappaleesta peräti kahdeksan onkin merkitty Watersin nimiin. Atom Heart Motherin (1970, ja Meddlen menestyksen luomassa imussa Obscured By Clouds otettiin Englannissa innostuneesti vastaan, sillä levy nousi peräti kuudenneksi Englannin albumilistalla.
Elokuvan juoni on lyhyesti seuraava:
Tietääkseni La Vallee -elokuvaa ei ole koskaan näytetty Suomen televisiossa. Alkuperäisellä vinyylilevyllä ei ollut laulujen sanoja eikä elokuvan juoniselostusta, mutta onneksi lopulta vuonna 1995 soundtrack julkaistiin myös CD:nä, jossa on upea 20-sivuinen tekstivihkonen, jossa esitellään juoniselostuksen ja sanoituksien lisäksi komeita still-kuvia elokuvasta.
Levyn sisältö:
Boksin kuudetta CD:tä voi suositella vain kaikkein vannoutuneimmille hardcore Dylan-faneille, sillä vasta nyt, ensimmäistä kertaa Dylanin jo 1990-luvulla alkaneen Bootleg Series -sarjan pitkässä historiassa kuulemme levyn jota todella voi kutsua bootlegiksi. Näitä kuudennen CD:n äänitteitä kuvaa erittäin hyvin termi Basement Tapes. Jan Haustin ja Hudsonin ahkeroinnista huolimatta suurin osa kuudennen CD:n äänitteistä kuulostaa todella hirveiltä. Laskin että ainakin 16:lla kappaleella nauhoituksessa on selvästi häiritsevää säröytymistä. Yliohjautumista ja hervotonta naurua esiintyy 3 kappaleella.
Aloitin Neil Young -arvostelusarjan kuuntelemalla vuoden 1977 AMERICAN STARS ’N BARS albumin. Heti kättelyssä selvisi, ettei Neilillä olisi ollut mitään mahdollisuuksia Idolsissa. Paljon postiivisempi yllätys oli se, että levy kuulosti aivan yhtä hyvältä kuin vuonna 1977, jolloin se soitettiin vinyyliversiona käytännössä puhki paikallisessa opiskelijoiden salakapakassa. Tuossa salakapakassa, jonka koodinimi oli TIVOLI, toimi DJ:nä kaveri, joka oli suuri Young-fani ja niinpä viihdyin paikassa hyvin, sillä joka ilta siellä kuuli Neil Youngia kun muualla soitettiin Bee Geesiä ja muuta diskohumppaa. Nykyään on huvittavaa ajatella, että vuonna 1977 levyä pidettiin Youngin välityönä. Aika jännää, miten ajat muuttuvat. Nykyään Youngin välityö kuulostaa huikean hyvältä verrattuna tämän hetkiseen huippupoppiin. Voisin kirjoittaa tästä levystä vaikka koko yön, 
mutta kun pitää mennä aamulla töihin, niin nyt täytyy valitettavasti tiivistää. Pisteet? Totuus on se, että kun levyllä on kappale nimeltään LIKE A HURRICANE, niin se helpottaa kummasti arvostelua. Jo tämä yksi klassikko -kappale kerää levylle 4 pistettä. Loppu on helpompaa kun pitää vain arvioida minkä arvoisia levyn muut kappaleet ovat. THE OLD COUNTRY WALTZ on hieno! HEY BABEssä on maailman yksinkertaisin sanoitus, mutta silti kappale on uskomattoman latautunut. Ainoastaan Young pystyy tähän. Upeaa. HOLD BACK THE TEARS. Tyylikäs melodia. Hieno viulu. STAR OF BETHLEHEM. Juuri niin kaunis kuin muistinkin. Kokonaisuus: 38 minuuttia kestomusiikkia. Suurin osa musiikista on nykyään kertakäyttömusiikkia, levyjä jotka kuunnellaan pari kertaa ja unohdetaan sitten. Tämän levyn voi kevyesti kuunnella 100 kertaa ja silti se kulostaa aina yhtä hyvältä! 4½ pistettä ja ehkä siinäkin on liian vähän!
11 ANTIKVARIAATTI AIKAKONE, TAMPERE
Levyn sisältö: Tonight’s the Night / Speakin’ Out / World on a String / Borrowed Tune / Come On Baby Let’s Go Downtown (Danny Whitten ja Neil Young) / Mellow My Mind / Roll Another Number (for the Road) / Albuquerque / New Mama / Lookout Joe / Tired Eyes / Tonight’s the Night – Part II
Levyn sisältö: Main Title Theme (Billy) / Cantina Theme (Workin’ for the Law) / Billy 1 / Bunkhouse Theme / River Theme / Turkey Chase / Knockin’ on Heaven’s Door / Final Theme / Billy 4 / Billy 
onkin. Itsenäisenä taideteoksena levy on kuitenkin varsin ehyt ja hallittu. Dylanin kitarointia tukevat legendaarinen Booker T, Bruce Langhorn ja Roger McGuinn . He varmistavat sen, että instrumenttiesitysten taso säilyy korkeana levyn alusta loppuun saakka. Levyn ehdoton timantti ja koko Dylanin 1970-luvun säveltuotannon eräänlainen huipentuma on Knockin’ On Heaven’s Door . Tuskinpa Peckinpah Dylanilta elokuvamusiikin tilatessaan tiesi minkälaisen aarteen Dylan hänelle tarjoilisi. Dylan on ilmiselvästi ottanut tilaustyön vakavasti. Varmaan hän on myös löytänyt itsestään uusia puolia tämän lännentarinan musiikillisena kuvittajana. Olen aina pitänyt kovasti tästä levystä. Hieman ylituotettua ja turhan melodramaattista Final Themea lukuunottamatta pidän kaikista tämän levyn kappaleista. Teema ja musiikin luomat tunnelmat tukevat toisiaan saumattomasti. Dylan on tällä levyllä tehnyt hienoa työtä. Miinusta tulee kuitenkin hieman huonosti digitalisoidusta masternauhasta: suurella volyymilla kuunnellessa kitarat säröytyvät parissa kohtaa ja nauhasuhina ja rätinä tulevat kiusallisesti esille.
