Bob Dylan on valmistanut puheen, joka luetaan 10.joulukuuta 2016 Nobel -palkintojen jakotilaisuudessa. Vielä ei tiedetä kuka Dylanin puheen lukee. Lisäksi tilaisuudessa kuullaan Dylanin musiikkia, sillä Patti Smith esittää A Hard Rain’s A-Gonna Fallin. Lisätietoja luettavissa Rolling Stonen verkkosivuilta:
Kiitokset Marialle vinkistä!
20161206hh
Vuoden 2016 päivitys. Various Positions kuulostaa edelleen epätasaiselta kokonaisuudelta, mutta koska mukana on muutamia vuosien saatossa elämää suuremmiksi nousseita kappaleita, kuten esimerkiksi kaikkien Idols- ja xFactor-tyyppisten laulukilpailujen kestosuosikki Hallelujah annan nyt levylle hieman enemmän psiteitä kuin vuonna 2007.
Levyn sisältö: Dance Me To The End Of Love / Coming Back To You / The Law / The Night Comes On / Hallelujah / The Captain / Hunter’s Lullaby / Heart With No Companion / If It Be Your Will
Levyn muusikot: Leonard Cohen / Jennifer Warnes – laulu // Sid McGinnis – kitara / Richard Crooks – rummut / Anjani Thomas, Crissie Faith, Erin Dickins, Lani Groves, Merle Miller, Ron Getman, Yvonne Lewis – taustalaulu / John Lissauer – piano, kosketinsoittimet, taustalaulu, tuotanto / Leanne Ungar – äänitykset ja miksaus / John Crowder – basso ja taustalaulu
Seitsemännellä studiolevyllään, Various Positions (1984) Cohen alkaa viimeinkin päästä eroon folk-leimastaan ja löytää uutta tyyliään jota tällä kerralla on ollut räätälöimässä John Lissauer. Valitettavasti tälläkin levyllä on selviä huteja, kappaleita jotka olisi pitänyt jättää jollekin rarities- kokoelmalle. Erityisen paha tyylirikko on mielestäni country & western -tyylisen, harvinaisen ponnettoman The Captainin sijoittaminen upean 
Hallelujah-hitin perään. A-puolen avauskappale, humpparytmiin sovittu Dance Me To The End Of Love saattaa aluksi hieman hätkähdyttää näennäisellä viihteellisyydellään, mutta sanoituksessa on potkua ja kokonaisuutena kappale kuuluu Cohenin laulukatalogin menestyneimpään ja tunnetuimpaan osastoon. Albumin vähemmän tunnetuista kappaleista nostaisin esiin rytmillisesti ja sovituksellisesti uusia uria etsivän The Lawin sekä erityisesti kauniin päätöskappaleen, If It Be Your Will. Levyn lyriikat eivät nouse Cohenin parhaimpien tekstien tasolle, mutta teemallisesti albumi on vähintäänkin kiinnostava. Tavallisten rakkauslaulujen rinnalle Cohen on ottanut albumille mukaan mystis-sävytteisiä lauluja kuolleista vanhemmistaan.
Vaikka kokonaisuus jättää toivomisen varaa, poikkeaa tämä levy kahdesta edellisestä edukseen tietyn tyylillisen vakauden ja näkemyksen ansiosta. Myös levyn äänittäjä ja miksaaja Leanne Ungar on tehnyt huolellista työtä. Taustalaulajia on peräti 10 ja heidän ansiostaan levyn parhaat laulut saavat mukavasti lihaa ympärilleen ilman että kuitenkaan sorrutaan Spectorin barokkimaiseen ylikuorruttamiseen.
Harri Huhtanen 2007
Julkaisin alla olevan ”mietelmän” Winterludessa kymmenen vuotta sitten eli vuonna 2006. Sen jälkeen Dylanin Bootleg Series- sarjassa on ilmestynyt äänitteitä, jotka antavat selvästi paremman kuvan vuosien 1969- 1970 sessioista. Perusasioita ne eivät kuitenkaan muuta eli vuonna julkaistu Self Portrait oli tavallaan huti Dylanilta eli huolellisemmalla materiaalin valinnalla ja riittävällä ajankäytöllä albumista olisi tullut paljon parempi. Mutta Dylanhan ei näitä jää miettimään, koska hän on aina jo matkalla seuraavaan kohteeseen, kuten Tangled Up In Bluen teksti todistaa…
Tupla LP:n sisältö:
Ykköspuoli: ”All the Tired Horses” (Dylan) – 3:12 / ”Alberta #1” (Kansansävelmä, Dylanin sovitus) – 2:57 / ”I Forgot More Than You’ll Ever Know” (Cecil A. Null) – 2:23 / ”Days of ’49” (Alan Lomax, John Lomax, Frank Warner) – 5:27 / ”Early Mornin’ Rain” (Gordon Lightfoot) – 3:34 / ”In Search of Little Sadie” (Kansansävelmä, Dylanin sovitus) – 2:27
Kakkospuoli: ”Let It Be Me” (Gilbert Bécaud, Mann Curtis, Pierre Delanoë) – 3:00 / ”Little Sadie” (Kansansävelmä, Dylanin sovitus) – 2:00 / ”Woogie Boogie” (Dylan) – 2:06 / ”Belle Isle” (Kansansävelmä, Dylanin sovitus) – 2:30 / ”Living the Blues” (Dylan) – 2:42 / ”Like a Rolling Stone (Live)” (Dylan) – 5:18
Kolmospuoli : ”Copper Kettle (The Pale Moonlight)” (Alfred Frank Beddoe) – 3:34 / ”Gotta Travel On” (Paul Clayton, Larry Ehrlich, David Lazar, Tom Six) – 3:08 / ”Blue Moon” (Lorenz Hart, Richard Rodgers) – 2:29 / ”The Boxer” (Paul Simon) – 2:48 / ”The Mighty Quinn (Quinn the Eskimo) (Live)” (Dylan) – 2:48 / ”Take Me as I Am (Or Let Me Go)” (Boudleaux Bryant) – 3:03
Nelospuoli : ”Take a Message to Mary” (Felice Bryant, Boudleaux Bryant) – 2:46 / ”It Hurts Me Too” (Kansansävelmä, Dylanin sovitus) – 3:15 / ”Minstrel Boy” (Live) (Dylan) – 3:32 / ”She Belongs to Me” (Live) (Dylan) – 2:43 / ”Wigwam” (Dylan) – 3:09 / ”Alberta #2” (Kansansävelmä, Dylanin sovitus) – 3:12
Live-esitykset on äänitetty 31. elokuuta 1969 Isle of Wight Festivalilla.
Muusikot:
|
|
Levyn suurin ongelma on sen aivan HAJANAISUUS. Esitystyylien sekamelska on melkoinen. Dylan on kuitenkin Dylan eli aina kun Dylan tarttuu mikrofoniin on selvää, että mitään KESKINKERTAISTA on turha odottaa. Dylan voi hämmentää ja Dylan voi mokata, mutta Dylan EI voi olla keskinkertainen! Tällä hämmentävällä levyllä on muutamia sellaisia esityksiä, jotka olisi ehdottomasti pitänyt jättää julkaisematta, mutta vastapainona ja onneksi mukana on myös muutamia aivan upeita esityksiä.
Näitä diggaan: ALL THE TIRED HORSES / EARLY MORNIN’ RAIN / LET IT BE ME (Elvis-style) / BELLE ISLE / THE BOXER (Simon & Garfunkel-style) / THE MIGHTY QUINN /TAKE A MESSAGE TO MARY / ALBERTA #2
NÄMÄ OLISI PITÄNYT JÄTTÄÄ JULKAISEMATTA: I Forgot More More Than You’ll Ever Know / In Search Of Little Sadie / Little Sadie / Blue Moon (tulkinta menee laulun osalta överiksi)
Laadin nämä muistilistat, jotta minun olisi helpompi arvioida kokonaisuutta. Hajanaisuudesta ja esitysten suurista laatueroista johtuen tämä on pakko luokitella Dylanin ”välityöksi”. Toisaalta kun 24:stä esityksestä 8 on hyviä tai erinomaisia,ei olisi oikein antaa kovin huonoa arvosanaa.
Arvostelun teksti: Harri Huhtanen 2006
*= nythän levyn julkaisusta on kulunut jo melkein 50 vuotta …
Pink Floydin 40 vuotta sitten* julkaisema debyyttilevy, Piper At the Gates Of Dawn (1967) on edelleen täysin relevantti, todellinen klassikko. Levyn suurin vahvuus on uraauurtavuus. Tällaista levyä ei kukaan ollut julkaissut aikaisemmin, musiikillinen ilmaisutyyli on täysin uusi ja jännittävä. Bändin energialataus on valtava ja esim. kakkospuolen avausbiisi, Interstellar Overdrive kuuluu Pink Floydin kappaleiden kärkikaartiin. Ihailen tällä levyllä myös sitä totaalista ehdottomuutta ja artistista narsismia millä perusteella kappaleet on valittu. Barrettin sävellykset hallitsevat Piperia, mutta silti levy on hienolla tavalla kollektiivinen. Barrett on tämän levyn totaalisen orginelliteetin takuumies. Barrettin maailma ja ilmaisutapa on äärimmäisen outo, tuntuu kuin miehen musiikki olisi syntynyt tyhjästä. Aivan varmaan Barrettkin on vaikutteensa jostain imenyt, mutta mistä? Siinäpä mielenkiintoinen työsarka tuleville rockhistorioitsijoille.
LP:n A-puoli on täydellinen: Barrettiin Lucifer Sam sopii hyvin Astronomy Dominen perään. Myös Barrettin Matilda Mother, Flaming ja Pow R.Toc H. ovat hienoja biisejä ja päätöskappale, Watersin Take Up Thy Stethoscope And Walk toimii merkkilisine ääniefekteineen upeasti päätöskappaleena.
B-puolella on yksi tyylirikko: Barrettin ”keijumaailman” tunnelmia luotaava The Gnome ei sovi ollenkaan aggressiivisen Interstellar Overdriven perään. Chapter 24, The Scarecrow ja erityisesti Bike edustavat tyylikkäästi Barrettin universumia, jossa kaikki on toisin kuin meidän kuolevaisten maailmassa. Sanoitukset ovat sekoitus arkielämän pieniä tapahtumia, fantasiaa ja ”keiju” -huumoria.
Piper on upea levy myös siinä mielessä, että se on samanaikaisesti täydellinen ajankuva ja ajaton klassikko. Roman Polanski kertoi muistelmissaan, että se joka ei ole ollut svengaavassa Lontoossa flower powerin aikoihin (1967) ei voi koskaan ymmärtää, miten fantastista aikaa se oli. Minä en ollut Lontoossa 1967, mutta onneksi on kirjoja, joiden avulla voi revitalisoida nuo tapahtumat ja erityisen hienoa on se, että on olemassa tämä Piper-levy, joka toimii upealla tavalla dokumenttina tuosta merkillisestä murrosajasta. Luovuus oli tuolloin huipussaan, valitettavasti sitä luovuutta vauhdittavat kovat huumeet, joiden käytöstä joutui jälkeen päin maksamaan kovan ”veron”.
Harri Huhtanen 2006
Vuosien varrella Dylan-fanzineja on tullut ja mennyt, yleensä mennyt. Sitkein niistä on ISIS, joka aloitti jo 1985 ja ”is still going strong”. Mutta suurin ja kaunein on Dylan fanzinien Rolls Royce, The Telegraph, jolla oli parhaimmillaan yli 3000 tilaajaa. Varmaan lehti ilmestyisi edelleen ellei sen olemassaolo olisi päättynyt yllättävään tragediaan eli päätoimittaja John Bauldien (1949 –1996) kuolemaan helikopteri onnettomuudessa. Onhan se näyttävä tapa lähteä, mutta mitään sellaista John, jolla oli monta Dylan – projektia juuri siihen aikaan menossa, ei varmaankaan ollut edes kuvitellut tapahtuvan. Äsken Wikipediaa selaillessa huomasin jälleen kerran miten katoavaista on maallinen kunnia, sillä vaikka John oli Dylan-maailmassa legendaarinen ja kaikkien (ainakin nimeltä) tuntema, kuitataan hänen elämäntyönsä Wikipediassa muutamalla hassulla rivillä.
The Telegraph (1981-1997) jäi kuitenkin elämään ja samoin kuin jokaisen kunnon muslimin pitää kerran elämässään käydä Mekassa on jokaisen (hardcore) Dylan-fanin syytä kerran elämässään hankkia itselleen The Telegraphista Complete Set (Issues 1-56), vaikka se miten ”kirvelisi” lompakon pohjalla ostoksen jälkeen…
Harri Huhtanen 2009
Alla elokuun 2009 TOP10 albumilistani:
ALBUMILISTA 20
Muddy Waters (1913-1983) on legendaarinen, suuri bluesartisti, jonka vaikutus myös rockiin on ollut suunnaton. Edesmennyt Anttila tavaratalo myi aikanaan tätä Watersin upeaa 9CD:n boksia pilkkahintaan. Boksilla on peräti 205 Watersin esitystä vuosilta 1947-67, ilmeisesti kaikki Chess-ajan äänitteet, musiikkia boksilla on yli 10 tuntia! Tämä vuonna 1992 ilmestynyt boksi oli siis aivan huikea löytö henkilölle, joka ei aikaisemmin ollut päässyt kovin syvällisesti tutustumaan Watersin varhaistuotantoon. Netistä en löytänyt yhtään sivustoa, jossa olisi listattu näiden esityksien tarkat äänitysvuodet, mutta itse boksin mukana tuli hieno, 62-sivuinen esittelyvihko, jossa nämä äänitystiedot ovat luettavissa eli suosittelen hankkimaan alkuperäisen boksin. Alla muutama sivusto, jonka kautta boksin voi hankkia itselleen:
https://www.discogs.com/Muddy-Waters-The-Complete-Muddy-Waters-1947-1967/release/7878569
https://www.amazon.com/The-Complete-Muddy-Waters-1947-1967/dp/B000ZC8XMU
Lokakuussa 1969 ilmestynyt Led Zeppelin II oli räjäyttänyt pankin eli singonnut lopullisesti Zeppelinin koko rock-maailman tietoisuuteen. Niinpä vuonna 1970 bändin keikat olivat yhä kysytympiä ja konserttipalkkiot yhä suurempia.
Tammikuussa 1970 Zeppelin keikkaili Englannissa ja esiintyi mm. Lontoon kuuluisassa Royal Albert Hallissa. Tämä konsertti taltioitiin myös filmille, joka tosin julkaistiin virallisesti vasta 33 vuotta myöhemmin ilmestyneellä Led Zeppelin DVD:llä.
Helmikuussa 1970 oli vuorossa muu Eurooppa: Zeppelin esiintyi mm. Helsingin Kulttuuritalolla (23.2.), Tukholmassa (26.2.), Amsterdamissa (27.2.), Kööpenhamissa (28.2.), Montreuxissa (7.3.), Munchenissä (8.3.), Wienissä (9.3.), Hampurissa (10.- 11.3.) ja Dusseldorfissa (12.3.).
Maaliskuu jatkui bändin viidennellä Pohjois-Amerikan kiertueella. Zeppelin soitti 24 keikkaa eri puolilla USA:a ja Kanadaa. Tässä vaiheessa myös bändin keikkapaikat olivat kasvaneet 2000-paikkaisista teattereista 10 000 -paikkaisiksi ureiluareenoiksi. Yleisö oli levotonta monessa paikassa ja kahnaukset poliisin kanssa sekä jopa konserttien keskeytykset alkoivat olla ikävää ”rutiinia” bändille.
Niinpä Plant ja Page vetäytyivätkin heti Amerikan kiertueen jälkeen maaseudun rauhaan syrjäiseen Walesiin, jossa he asustelivat pienessä Bron Yr Aur -nimisessä erämajassa säveltäen ja harjoitellen uutta materiaalia tulevaa levyänsä varten. Varsinaisia äänityksiä varten bändi kokoontui toukokuussa 1970 Hampshiressa sijaitsevaan Headley Grange -nimiseen, vuonna 1795 rakennettuun kolmikerroksiseen, arvokkaaseen kartanoon, jossa uusien kappaleiden raakaversioita taltioitiin rekkaan rakennetun mobiilistudion avulla.
Kesäkuussa Zeppelin matkusti Islantiin esiintymään Reykjavikissä (22.6.). Viikkoa myöhemmin bändi oli taas kotikonnuillaan ja esiintyi suurfestivaaleilla Bathissa. Aikalaisraporttien mukaan yleisöä oli kertynyt paikkalle yli 150 000. Zeppelinin manageri Grant oli varmistanut bändille esiintymisajankohdan auringonlaskun ajaksi ja myös tämä lisäsi keikan vaikuttavuutta. Useampi kuvausryhmä kuvasi keikan, mutta sitä ei ole vieläkään (2016 mennessä) julkaistu virallisesti. Tässä vaiheessa Zeppelin oli päättänyt testata uuden, tekeillä olevan levyn materiaalia live-tilanteessa soittamalla Bathissa kolme täysin uutta, julkaisematonta kappaletta: Immigrant Song, Since I’ve Been Loving You ja That’s The Way.
Heinäkuussa Zeppelin palasi Keski-Eurooppaan ja esiintyi neljästi Saksassa: Kölnissä (16.7.), Essenissä (17.7.), Frankfurtissa (18.7.) ja Berliinissä (19.7.). Kolmen edellä mainitun uutuuskappaleen lisäksi bändi testasi Sakassa myös uutuuskappaletta Bron-Y-Aur.
Elokuussa oli vuorossa kuudes Amerikan kiertue. Sitä ennen bändi oli touko-kesäkuussa 1970 ahkeroinut Lontoossa Olympic -studioilla purkittaen uuden, Led Zeppelin III -albumin materiaalia. Page jatkoi materiaalin työstämistä vielä Lontoon Island -studioilla sekä lopuksi Memphis Tennessen Ardent -studioilla.
Elo-syyskuun Amerikan kiertue käsitti 19 konserttia ja vanhaan tapaan bändi matkusti pitkin ja poikin laajaa Pohjois -Amerikan mannerta. Kaikki vanhat fanit eivät pitäneet Zeppelinin uudesta akustisesta materiaalista, mutta kiertueen edetessä bändi hioi uusista kappaleista entistä tiukemman ja tyylipuhtaamman minisetin. Kiertueen päätöskonsertissa, New Yorkin kuuluisassa Madison Square Gardenissa (19.9.) bändi debytoi vielä kaksi uutuuskappaletta: Gallows Pole ja Out On The Tiles. Led Zeppelinin III:lle bändi valitsi 10 äänitetyistä 17 kappaleesta ja Amerikan kiertueen päättyessä he olivat esittäneet niistä jo kuutta konserteissaan.
Led Zeppelin III ilmestyi lokakuussa 1970 ja ampaisi sekä Amerikan että Englannin myyntilistojen ykköseksi syrjäyttäen jopa Beatlesin Abbey Roadin. Kotimaan lehdistö joka oli Zeppelinin uran alussa suhtautunut heihin vihamielisesti alkoi lopultakin lämmetä bändille ja siihen aikaan arvostetun Melody Makerin lukijat äänestivät Led Zeppelinin maailman parhaaksi bändiksi, arvoasema jota The Beatles oli hallinnoinut melkein koko 1960-luvun ajan.
Harri Huhtanen 2016
Harva tietää, että Mike Oldfield (s. 1953) soitti folkia englantilaisissa pubeissa jo 1960-luvulla. Murrosikäisenä hän alkoi kehitellä suurta instrumentaaliteosta, jonka hän nimesi myöhemmin Tubular Bellsiksi. Ensimmäiset Tubular Bells -demot valmistuivat jo vuonna 1971 Lontoossa. Vuonna 1972 Oldfield lähetti turhaan demo-nauhojaan lontoolaisiin levy-yhtiöihin. Koko albumin pituinen instrumentaaliteos ei vaikuttanut levy-yhtiöiden pomojen mielestä riskinoton arvoiselta. Tuleva liikemiesnero Richard Branson tajusi kuitenkin Oldfieldin ainutlaatuisuuden ja oli valmis ottamaan riskin. Julkaistakseen Oldfieldin Tubular Bellsin (1973) hän perusti Virgin -levy-yhtiön. Riskinotto kannatti, sillä levystä tuli Virgin -yhtiön ehdoton hittituote. Englannin listalla Tubular Bells nousi hitaasti, mutta varmasti ja vuoden kyttäilyn jälkeen se vihdoin päätyi ykköseksi ja kaikkiaan listaviikoja tälle klassikkoalbumille kertyi hämmästyttävät 279! Pelkästään Englannissa levyä myytiin yli 2 miljoonaan kappaletta. Maailmanlaajuinen myynti on nykyään (2010) ylittänyt jo 15 miljoonan kappaleen rajan.
Mike Oldfield on julkaissut lukuisia levyjä Tubular Bellsin jälkeen, mutta mikään niistä ei ole saavuttanut yhtä suurta mainetta. Bransonista tuli Oldfieldin ansiosta upporikas, rikkaampi kuin Oldfield ja siksi 1980-luvulla heidän välinsä alkoivat rakoilla. Oldfield oli nuorena miehenä mennyt tekemään 35 vuoden sopimuksen Bransonin kanssa ja siksi suurimman rahallisen hyödyn Oldifieldin levyistä sai vuoteen 2008 saakka Branson! Nyttemmin Oldfield on saanut levyjensä oikeudet takaisin ja hänen uusin levy-yhtiönsä on Mercury, joka on 2009 lähtien julkaissut deluxe-painoksia Oldfieldin alkuaikojen teoksista. Nykyään (2010) 57-vuotias Mike Oldfield asuu Bahama-saarilla. Hänellä on seitsemän lasta kolmesta suhteesta. Uusi levy, Music of the Spheres (2008) edustaa puhtaasti klassista musiikkia ja Englannin klassisen musiikin listalla se nousikin ykköseksi. Vaikka Oldfieldin musiikki on melkoisesti etääntynyt rokista ja progesta, on hän edelleen suuren yleisön suosikki Englannissa, sillä uusin levy nousi myös pop-listalla sijaluvulle 9.
Harri Huhtanen 2010
Vallankumouksellinen 1960-luku lähestyi loppuaan. Dylan olisi voinut olla Woodstockin päätähti, muttei halunnut olla missään tekemisissä kukkaiskansan suurtapahtuman kanssa. Rockin Shakespeare oli totaalisen muuttunut mies. Dylanista oli tullut onnellinen perheenisä, hän ei halunnut olla ”sukupolven äänitorvi”, vaan oman tiensä kulkija, individualisti, kuten aina aikaisemminkin. Niinpä hän etsi innoitusta Nashvillestä ja päätti levyttää hyväntuulisen country-levyn.
Ymmärrän hyvin miksi Nashville Skyline (1969) oli ja on vaikea levy kriitikoille ja monille Dylan-diggarille. Se on niin totaalisen erilainen kuin esim. rock-kauden (1965-66) psykedeelis-anarkistiset levyt. Sanoitukset ja sävelmät noudattelevat aika paljon country-traditiota. Ei mitään monimutkaista tai häiritsevää. Pintapuolisesti laulujen tärkein sisältö tuntuu olevan se, että rakas pysyisi vierellä vielä seuraavankin yön ja että huhut pettämisestä eivät olisi totta.
Jos Nashville Skylinea vertaa Dylanin 
aikaisempiin levyihin syntyy tilanne, jossa levyn arvoa on erittäin vaikea hahmottaa. Jos haluaa ymmärtää mihin Dylan on Skylinella pyrkinyt ja mitä hän mahdollisesti on saavuttanut, pitää levyä tarkastella muusta Dylan-tuotannosta erillään. Jopa silloinkin levyn heikkoudet tulevat kiusallisesti esille. Mukaan on otetty liian monta keskinkertaista tai jopa huonoa kappaletta. Pitkä minuus tulee myös siitä, että vain 27 minuutin kestoista tuotetta myydään albumina.
Syväkuuntelussa ja nimenomaa unohtaen mitä kaikkea Dylan on levyttänyt ennen ja jälkeen Skylinea, levyn arvokas ydin alkaa kuitenkin hahmottua. Lay Lady Lay ja Tonight I’ll Be Staying Here With You ovat komeita sävellyksiä ja vaikka Girl From The North Country oli julkaistu jo aikaisemminkin, saa se uuden, mielenkiintoisen ulottuvuuden kun Dylan laulaa sen nimenomaa Johnny Cashin kanssa. Pidän myös kappaleista I Threw It All Away sekä Tell Me That It Isn’t True .
Ihan kelpo musiikkia tämä siis on. Remasteroidulla SACD-levyllä soundit ovat upeat. Kerrankin Dylan on elämäänsä tyytyväinen. Ehkä Dylan on tätä levyä ideoidessaan kysynyt itseltään: miksi kapinoida kun voi vain yksinkertaisesti tehdä hyvää musiikkia? Valitettavasti tällä levyllä hän ei ole vienyt tuota ideaa loppuun, vaan on tyytynyt nopeasti purkittamaan mitä hänellä sillä hetkellä on sattunut olemaan. 27 minuuttia ei kuitenkaan riitä, varsinkin kun puolet kappaleista on esityksinä ja sävellyksinä keskinkertaisia. Toki tämä on parempi levy kuin seuraavana vuonna julkaistu Self Portrait (1970), mutta ei kovin paljon parempi.
Harri Huhtanen 2007
Aika jänniä ovat nämä Youngin 1980-luvun levyt. Ne ovat huonossa maineessa ja itsekin muistelin, ettei Young ollut tehnyt yhtään merkittävää levyä 1980-luvulla. Nyt kun olen jo useamman kuukauden ajan kuunnellut Youngin 1980-luvun tuotantoa, on käsitykseni muutamista tuon ajan levyistä muuttunut aika radikaalistikin.
Muistelen ostaneeni vuonna 1986 ilmestyneen Landing On Waterin (vinyylinä) melko pian sen ilmestymisen jälkeen. Minulla on myös hämärä muistikuva siitä, etteivät kriitikot olleet kovin innoissaan levystä. Taisin kuunnella Landingin kymmenkunta kertaa ja sen jälkeen se jäi lähes 20 vuodeksi pölyttymään levyhyllyyni. Levyn uudelleen arvioinnin aloitin vasta keväällä 2008. Tarkoitukseni oli 
kuunnella levy pari kertaa ja kirjoittaa sen jälkeen Winterludeen lyhyt arvostelu tyyliin: ”yksi Youngin 1980-luvun huonoimmista levyistä”. Onneksi en kuitenkaan kirjoita arvosteluja aikaisempien muistikuvien perusteella! Pari kuuntelukertaa ei riittänytkään. Ajattelin: ”okei täytyy varmaan kuunnella tämä 5 kertaa, jotta ei sitten tule tehtyä hätäistä arviota”. Mutta huomasinkin pitäväni levystä yhä enemmän jokaisen uuden kuuntelukerran jälkeen ja lopulta päädyin kuuntelemaan levyn peräti 10 kertaa!
Uskokaa tai älkää tämä on varsin mielenkiintoinen Young-levy! Tämä on sekä teemallisesti että musiikillisesti erittäin yllättävä ja (paradoksaalisesti) innostava levy. Voin hyvin kuvitella, että perinteisiin Young-balladeihin ja rock-kappaleisiin fiksoituneet Young-fanit eivät varmaan voi sietää tätä levyä, sillä tällä levyllä Young lähtee lähes tyhjältä pöydältä. Rock on edelleen se kivijalka jolle hän tämänkin ”talon” rakentaa, mutta lähes kaikki muu on raikkaalla ja yllättävällä tavalla uudistettu.
Levyn 1980-lukulaisten trendisoundien takana ovat syntetisaattorimiehet Steve Jordan ja Danny Kortchmar. Young itse on merkitty kolmanneksi syntetisaattorisoittajaksi. Dylanin Empire Burlesquella (1985) kasari-soundi pilasi monta asiaa, mutta Young on selvästi muuntautumiskykyisempi, sillä hän saa hienot melodiansa svengaamaan jopa 1980-luvun syntikkaversioina. Musiikillisesti levy on muutamaa B-puolen droppia lukuun ottamatta hienosti tuotettu ja sovitettu. Vaikka levyn perussanoma on melankolinen, soitetaan kaikki kappaleet uptempossa ja innostavasti. Näitä kappaleita alkaa väkisinkin hyräilemään mielessään! Jos Youngista ei olisi tullut rockjumala Neil Young, olisi hän aivan varmaan pärjännyt myös taustatyöläisenä eli pop-biisien säveltäjänä.
Eniten minua askarruttivat tämän levyn lyriikat ja oikeastaan niiden vuoksi jatkoin levyn kuuntelua paljon suunniteltua pidempään. Aluksi minusta tuntui, että Young laulaa itsestään, mutta kun kappaleiden sanoma laulu laulun jälkeen muuttui yhä synkemmäksi, ajattelin että ehkä hän onkin tällä levyllä luonut sellaisen kuvitteellisen, depressiivis-angstisen hahmon, jonka näkökulmasta tarina kerrotaan.
Levy alkaa komeasti svengaavalla Weight Of The World kappaleella, jossa Young toteaa, miten asiat 1980-luvulla ovat muuttuneet:
I used to carry the weight of the world / On my back
Avauskappale sekä kolmantena kuultava Hippie Dream kertovat selvästi Youngin omista ajatuksista :
Just because it’s over for you/ Don’t mean it’s over for me / It’s a victory for the heart /Every time the music starts / So please don’t kill the machine
Young laulaa hippiajan (musiikin) ihanuudesta ja siitä, että vaikka 1980-luvun jupit ajattelevat että se on kaikki ohi, ei se häneltä ole ohi, ei ainakaan niin kauan kuin hippiajan musiikki vielä soi levysoittimessa. Hippie Dream on musiikillisesti mielenkiintoinen ja erityisesti pidän sen kohdan sovituksesta, jossa toistetaan säettä. ”don’t kill the machine”.
Kertojan henkilöllisyyden selvittämisen kannalta ongelmallisempia ovat kappaleet Violent Side, Bad News Beat, I Got a Problem, Pressure sekä Drifter. Jos Young todella kertoo niissä itsestään eikä jostain angstisesta ”Billistä”, niin tekstien perusteella hänen asiansa olivat vuonna 1986 todella huonosti. Mutta kuten sanottu: synkkä sanoma esitetään uptempossa, musiikki on sovitettu siten että se innostaa eikä demppaa. Kaikesta huolimatta tätä levyä on ilo kuunnella ja pidän siitä ,että Youngin Landingilla valitsemat sovitusratkaisut ovat uniikkeja ja erityisen hienosti Young käyttää muutamilla tämän levyn kappaleilla San Franciscon poikakuoroa. Ehkäpä tämän levyn sanoma on kiteytetty kansikuviin. Lentokone on syöksynyt veteen, mutta matkustajat ovat päässeet turvallisesti pelastuslauttoihin. Asiat ovat siis menneet huonosti, mutta tulevaisuuden kannalta mitään ei ole menetetty, sillä loppujen lopuksi kaikki toimivat oikein ja selvisivät kriisistä hengissä…
Harri Huhtanen 2008
WINTERLUDE FINLAND 