The Doorsien historia, osa 2

The Doorsien synty

UCLA:sta valmistuttuaan Ray Manzarek asusteli Venicen rannalla Kaliforniassa. Heinäkuussa 1965 hän tapasi  rannalla Jim Morrisonin ja kysyi mitä  tämä oli tehnyt valmistumisensa jälkeen. Jim kertoi asustelleensa läheisen  talon katolla, polttaneensa melkoisesti  (silloin vielä laillista) LSD:tä ja kir-  joittaneensa lauluja. Ray pyysi Jimiä  laulamaan hänelle jonkun näistä uusista lauluista. Jim esitti Moonlight Driven ja Ray oli ällistynyt! Hän ihaili  Jimin sanoitustyyliä ja ehdotti heti yhteistyötä. Tuolloin Jim kertoi jo pitkään harkinneensa The Doors-nimisen  bändin perustamista. Nimen Jim oli ilmeisesti lainannut Aldous Huxley’n  kirjasta The Doors Of Perception. Kirjassa Huxley kertoi kokeiluistaan hallusinogeenisilla lääkkeillä. Huxley oli  saanut idean kokeisiinsa William  Blaken säkeistä: ”Jos mielen ovet  avattaisiin/ihminen näkisi kaiken sellaisena kuin se todellisuudessa on/äärettömänä”

Syyskuussa 1965 uusi bändi kokoontui ensimmäiseen sessioonsa World  Pacific Jazz– studiolle. Jim lauloi, Ray  soitti pianoa ja rumpaliksi oli kutsuttu  John Densmore (synt. 1.12.1945).  Rayn veljet Rick ja Jim olivat myös  mukana sessiossa. Lisäksi paikalla oli  naispuolinen bassonsoittaja, jonka  henkilöllisyys on edelleen arvoitus.  Bändi käytti äänitykseen Rick And  The Ravensille aikaisemmin myönnettyä studioaikaa. Kolmessa tunnissa he  nauhoittivat kuusi laulua: Moonlight  Drive, Hello I Love You, Summer’s  Almost Gone, My Eyes Have Seen  You, The End Of The Night sekä  Go Insane. Sessiossa äänitetyistä kappaleista tehtiin myös muutama asetaattilevy, lähinnä mainosmielessä. 

Rayn veljet, Rick ja Jim eivät pitäneet  Morrisonin lyriikoísta ja olivat huolestuneita suunnasta johon bändi oli kehittymässä. Niinpä he melko pian  syyskuun 1965 Pacific-Session jälkeen erosivat bändistä. Veljiensä lähdettyä  Ray Manzarek tarvitsi bändiinsä uuden kitaristin. Ray otti yhteyttä Robby  Kriegeriin (synt. 8.1.1946), joka oli  opiskellut UCLA:ssa samoihin aikoihin kuin hän. Robby oli myös osallistunut Rayn kanssa Ravi Shankarin  meditaatiokursseille. Ennen Doorsia  hän oli soittanut Clouds-nimisessä kokoonpanossa. Hän oli myös rumpali  John Densmoren kanssa perustanut  Psychedelic Rangers -bändin. Sekä  Manzarek että Morrison pitivät Kriegerin soittotyylistä. Krieger puolestaan  oli hyvin innostunut bändin intensiivisestä soundista. Niinpä syyskuussa  1965 The Doors oli syntynyt. 

Harri Huhtanen 1998

Hassisen Kone 2020 -osa 6

Päivitys 15.6.22. Nyt se siis lopultakin tapahtuu! 40 vuotta viimeisen keikkansa jälkeen Hassisen Kone on täällä taas! Tosin jos tarkkoja ollaan niin yksi esiintyminen bändillä on ollut tässä välissä, nimittäin Ilosaarirockissa vuonna 2000, jolloin Ismo Alanko lausui keikan lopussa historialliset sanat: ”nähdään 20 vuoden kuluttua!”. Yleisössä ajateltiin varmaan että kyseessä oli vitsi. Nyt vitsistä on kuitenkin tulossa totta sillä Juhannusviikolla Hassisen Kone tekee – ellei mitään järkyttävän yllättävää tapahdu – peräti viisi loppuunmyytyä keikkaa Joensuun Kerubi-ravintolassa. Minikiertueeseen kuluu lisäksi keikat Provinssissa ja Tampereen Ratina-stadionilla. Nekin toteutuvat näillä näkymin.

Yli 40 000 suomalaista osti loppuvuodesta 2019 liput Hassisen Koneen kesän 2020 juhlakiertueelle. En usko että kukaan heistä siinä vaiheessa arvasi miten pitkään noita keikkoja sitten lopulta joudutaan odottamaan. Aluksi ne siirtyivät kesältä 2020 kesään 2021 ja tänään (19.5.21)  ilmoitettiin että minikiertue siirtyy jälleen vuodella!  

Alla keikkojen uudet päivämäärät:

21.-25.6. 2022 Joensuu, Kerubi  (5 keikkaa Juhannusviikolla Ti-La)
2.7.2022 Seinäjoki, Provinssi
30.7.2022 Tampere, Ratinan stadion 

Liput:
Joensuu, Kerubi LOPPUUNMYYTY
Seinäjoki, Provinssi 3pv alk. 169 EUR www.provinssi.fi/liput
Tampere, Ratinan Stadion alk. 59 EUR

Harri Huhtanen 2021

DANNY KIRWAN (1950-2018)

Peter Green (vas.) ja 18-vuotias Danny Kirwan (oik. ) harjoittelevat vuonna 1968

Fleetwood Macin 53 vuotta jatkuneeseen tarinaan liittyy monia surullisia ihmiskohtaloita, mutta ylivoimaisesti surullisin niistä on Danny Kirwanin tarina. Hän kirjaimellisesti nousi ryysyistä rikkauksiin ja yhtä rajusti kuin hän nousi yhtä rajusti hän putosi.

Minulle se lyhyt ajanjakso syksystä 1968 alkukevääseen 1970, jonka Kirwan ja Peter Green tekivät yhdessä musiikkia oli bändin kulta-aikaa. Peter Green oli ihastunut 18-vuotiaan Kirwanin soittoon ja laittoi Mick Fleetwoodin pyytämään tätä liittymään bändiin. Fleetwood Mac oli siinä vaiheessa jo tunnettu ja arvostettu bändi, mutta Danny Kirwan suurelle yleisölle täysin tuntematon. Niinpä hän otti mielihyvin pestin vastaan, koska hän puolestaan ihaili Peter Greenin kitaransoittoa.

Vuosina 1968-69 bändi esiintyi Kirwanin kanssa Euroopassa ja USA:ssa ilta toisensa jälkeen loppuunmyydyille katsomoille. Joidenkin raporttien mukaan tuohon aikaan heidän keikoilleen myytiin enemmän lippuja kuin Beatlesien tai Rolling Stonesien keikoille ! Ei ihme jos Kirwan oli hämillään. Hän oli hetkessä noussut korttelibändin kitaristista maailmanluokan estradeille.

Ja sitten ne levytykset!  Peter Green on eräässä haastattelussa todennut, ettei Albatrossista (1968) olisi ikinä tullut niin hienoa ellei hän olisi saanut apua Kirwanilta. Albatross nousi Englannin listaykköseksi ja sitä myytiin lopulta pelkästään Englannissa miljoona kappaletta! Myös hittisinglellä Oh Well (1969) Kirwan on merkittävässä roolissa.  Todellisen Jackpotin Kirwan sai kuitenkin kun Fleetwood Mac alkoi levyttää kolmatta studioalbumiaan, Then Play On (1969), jolla Green antoi hänelle melko vapaat kädet sävellysten suhteen ja perusteli tätä “anteliaisuuttaan” sillä että voisi siten itse paremmin keskittyä lauluosuuksiin. Tämä loistava albumi ilmestyi alunperin syyskuussa 1969 Englannissa ja sen 14 kappaleesta peräti 7 oli Kirwanin sävellyksiä. Muutoinkin siihen aikaan huippuvireessä ollut Green halusi vetää matalaa profiilia, sillä vaikka kaikki tiesivät etteivät bändin rumpali Mick Fleetwood ja basisti John McVie varsinaisesti sävellä mitään merkitsi Green jammailubiisinsä Fighting for Madge ja Searching for Madge  heidän nimiinsä. Green halusi että kaikki bändissä saisivat osuutensa tekijänoikeustuloista, koska albumi oli yhteinen projekti.

Kirwanin viimeisistä vuosista ei löydy kuvia, mutta tässä hän on vuonna 1993 ilmeisesti Lontoossa.

Luovat ihmiset ovat yleensä sitä herkempiä mitä luovempia he ovat. Vaikka Kirwan ja Green tekivät yhdessä runsaan vuoden ajan kerrassaan upeaa musiikkia ja vaikka he arvostivat toisiaan ilmeni nopeasti etteivät he kuitenkaan ihmisinä tulleet toimeen keskenään. Kirwan ei suinkaan ollut pääsyy siihen että Green keväällä 1970 päätti erota bändistä, siihen oli monia syitä, mutta Kirwan oli osatekijänä tässä monisyisessä prosessissa joka sai Greenin lähtemään. Syntyi omituinen tilanne. Jäljelle jääneet kaksi kitaristia eivät voineet toimia bändin johtajina ja niinpä Jeremy Spencer erosi bändistä 1971. Tämän jälkeen introvertti ja epäsosiaalinen Kirwan ahdistui entistä enemmän, sillä suuri yleisö alkoi pitää häntä bändin johtajana ja ennen kaikkea häntä alettiin arvioida “Green” -asteikolla, jonka hän koki kohtuuttomaksi. Hän pakeni ahdistusta ja huonoja bändisuhteitaan alkoholiin ja huumeisiin.  Niinpä tilanne johti lopulta siihen että muu bändi päätti erottaa hänet syksyllä 1972, juuri kun Fleetwood Mac oli alkanut saavuttaa merkittävää levymyyntiä myös USA:ssa.

Erottaminen Fleetwood Macista johti Kirwanin uran alamäkeen. Bändin manageri oli kuitenkin aluksi hänen tukenaan ja niinpä Kirwan pääsi julkaisemaan erottamisensa jälkeen 1970-luvulla vielä kolme sooloalbumia. Vuonna 1979 julkaistu  Hello There Big Boy!  jäi Kirwanin viimeiseksi levyksi. Sen jälkeen hän jäi 29-vuotiaana “eläkkeelle”. Hän antoi monia haastatteluja vielä 1980-, 1990- ja 2000-luvuilla, mutta hän ei enää palannut musiikin pariiin, ei ainakaan julkisesti. Viimeiset vuotensa hän vietti kotikaupungissaan Lontoossa köyhänä miehenä alkoholistien asuntolassa.  

Harri Huhtanen 2021                    

EMMA GAALA 2021

Suomen Emma Gaala vastaa USA:n Grammy -gaalaa. Tosin Suomeen tämä kilpailu rantautui vasta 1980-luvulla kun taas USA:ssa Grammyjä on jaettu jo 63 vuotta. Suomen Emma Gaala järjestettiin perjantaina 14.5.2021 Helsingin Messukeskuksessa ilman yleisöä. Nelonen lähetti ohjelman suorana etkoja lukuunottamatta. Palkintoja jaettiin 23 kappaletta. Odotusten mukaisesti Korona -vuoden 2020 kuunnelluin ja ostetuin artisti Behm  voitti eniten palkintoja. Hän sai peräti 7 Emma -pystiä ja tämä ilmeisesti on kilpailun ennätys.

Iloinen yllätys minulle oli kuitenkin se, että vaikka Maustetytöt diskattiin vuoden 2020 Emma Gaalasta vuonna 2020 sen N-sanan käytön vuoksi ja siksi he menettivät uuden tulokkaan etulyöntiaseman jolla Behm tänä vuonna pääsi ratsastamaan suvereenisti, niin heitä ei kuitenkaan oltu unohdettu, vaan he saivat Emma palkinnot vuoden rock ja vuoden yhtye -palkinnot! Lisäksi he olivat ehdolla kriitikkojen valinta ja yleisöäänestys -kategorioissa. Kaisa oli taas hurmaava todetessaan rock artisti -palkinnosta: “erehtyiköhän joku genrestä” ja Anna pani vielä paremmaksi toteamalla: “kyllä kannatti ne pari kitarasoolooa soittaa”.

Palkintojenjaon ohessa näytetyt musiikkiesitykset olivat yllättävän heikkotasoisia. Ensimmäinen kunnollinen esitys oli Elastisen ja Jenny Vartiaisen duetoima Epäröimättä hetkeäkään . Lisäksi näytettiin video jossa Gösta Sundqvistin “haamu” tuli gaalaan kummittelemaan. Ei siis konkreettisesti, vaan biisin kautta. Arttu Wiskarin ja Leavingsorkesterin  Tässäkö tää oli? noudattaa kurinalaisesti parhaiden Leevi and the Leavings -biisien rakennetta ja tarinankerrontaa. Tarina on selvästi saanut innoituksensa  Göstan hittibiistä Teuvo maanteiden kuningas (1988) ja mukaan on otettu myös se ihana mandoliini. Plagiointia?  Ei oikeastaan, koska mukana on alkuperäinen Göstan bändi ja kuten bluesissa, kyse on perinteen jatkamisesta. Musiikillisesti Tässäkö tää oli –biisi oli illan parasta antia, vaikka sitä voidaankin pitää aika laskelmoituna tuotteena. On selvää, että Göstän parhaiden biisien melodiakulkuja ja tarinankerrontaa hyväksikäyttämällä on vaikeaa epäonnistua, varsinkin jos biisejä säestää Göstan alkuperäinen bändi.

Harri Huhtanen 2021  

TOP10 Toukokuu 2021

Alla Toukokuun 2021 TOP 10 albumilistani

Dylan vuonna 1993 Lontoossa.

ALBUMILISTA 161

01. (RE) BOB DYLAN: Rough And Rowdy Ways (2CD) (2020) (RE from 2/21) (8 +1kk)
02. (RE) BOB DYLAN: Modern Times (LP) (2006) (RE from 6/11) (10 +1kk)
03. (RE) BOB DYLAN: Tempest (LP) (2012) (RE from 12/13) (17 +1kk)
04. (RE) BOB DYLAN: The Cutting Edge (6CD) (2015) (RE from 6/16) (5 +1kk)
05. (RE) BOB DYLAN: More Blood, More Tracks (6CD) (2018) (RE from 4/19) (6 +1kk)
06. (RE) BOB DYLAN: Trouble No More (8CD+ DVD) (2017) (RE from 6/18) (8 +1kk)
07. ( U ) TRAVELLING WILLBURYS: Vol. 1 (LP) (1988) (UUSI)
08. ( U ) TRAVELLING WILLBURYS: Vol. 3 (LP) (1990) (UUSI)
09. ( U ) BOB DYLAN: New Morning (LP) (1970) (UUSI)
10. ( U ) BOB DYLAN: World Gone Wrong (LP) (1993) (UUSI)

Kuten varmaan huomaatte tämä on nyt juhlalista. Edellisen julkaisin toukokussa 2011 kun Dylan täytti 70 vuotta ja nyt maanantaina 24.5.2021 hän täyttää jo 80 vuotta! Otin tällä kertaa juhlalistalle poikkeuksellisen paljon Dylanin 2000-luvulla julkaisemia levyjä korostaakseni sitä, että vaikka suuri yleisö tuntee ja muistaa Dylanin ensisijaisesti 1960- ja 1970-luvun artistina, on hänen uransa jatkunut erittäin mielenkiintoisena myös 2000-luvulla. Uusia studioalbumeja Dylan on – kuten muutkin 1970-luvun supertähdet Neil Youngia lukuunottamatta – julkaissut viime aikoina tosin aika harvakseltaan, mutta ne ovat sitten olleetkin sitä paremmin viimeisteltyjä ja erittäin tarkkaan harkittuja julkaisuja. ”Välivuodet” Dylan on täyttänyt julkaisemalla uskomattoman laajasta arkistostaan kattavia bokseja, joista kolme valitsin tälle listalle, vaikka ne ovatkin olleet jo aikaisemmin kattavasti TOP10 -listoillani esillä.   

Dylan on viimeksi esiintynyt Suomessa kesällä 2019, puoli vuotta ennen Korona -pandemiaa. Tosin kukaan ei silloin voinut kuvitellakaan minkälaisia ovat vuodet 2020 ja 2021! Toivottavasti Dylan pääsee tien päälle taas vuonna 2022!         

Harri Huhtanen 2021

The Doorsien historia, osa 1

RICK AND THE RAVENS

8. joulukuuta 1943 laivastoupseeri  George Morrisonin Clara-vaimo synnytti Floridassa pojan, joka sai nimekseen Jim Douglas Morrison. Isän  työn vuoksi perhe joutui jatkuvasti  muuttamaan. Niinpä Jimin suhde  isäänsä jäi etäiseksi. Jim kiinnostui jo  varhain kirjallisuudesta ja sai innoitusta mm. Nietzschen, Balzacín, Molieren, Cocteaun, Kafkan ja Joycen  teoksista. Jim luki ahkerasti myös  amerikkalaisia beat-runoilijoita (Ginsberg, Corso ja Ferlinghetti). Jack Kerouacin teos On The Road teki häneen  syvän vaikutuksen. Myös Nietzschen  analyysi dionysoslaisesta elämäntavasta, jonka ohjaavina voimina olivat  kaaos, impulssit ja alkukantaiset vaistot muodostui ratkaisevaksi Jimin kehitykselle taiteilijana. Jo teini-ikäisenä  Jim kiinnostui seksuaalisuudesta ja  mytologioista. Murrosikäisenä Jim  ryhtyi kirjoittamaan runoja ja koulun  testeissä hänen älykkyysosamääränsä  oli 149. Kouluesseissään hän siteerasi  1600-luvun teoksia, joita edes hänen  englanninkielenopettajansa ei tuntenut! Koululaitos oli Jimistä kuitenkin  niin porvarillinen ja vanhanaikainen, ettei hän viitsinyt opiskella tosissaan  ja sai vain keskinkertaiset arvosanat. 

Syyskuussa 1961 Jim aloitti psykologian ja filosofian opinnot Floridan  yliopistossa, jossa hän säikytti opiskelijatovereita omituisella käytöksellään ja hämmästytti professoreita kirjoittamalla pitkiä pohdintoja keskiaikaisen taidemaalarin Hieronymus  Boschin maailmankatsomuksesta. Pari  vuotta myöhemmin Jim päätti, että  hänestä tulisi elokuvaohjaaja. Niinpä  Jim kirjoittautui UCLA:n taideosastolle, jossa hän opiskeli vuosina 1964-65.

UCLA:ssa opiskellessaan Jim  tutustui kosketinsoittaja Ray Manzarekiin (synt. 12.2.1939), jolla oli jo  tuolloin bändi nimeltään RICK AND THE RAVENS.  Ray Manzarek oli opiskellut Chicagon  Konservatoriossa klassista musiikkia,  mutta hän oli myös erittäin kiinnostunut bluesista. Jo lukíoaikana hän  teki viikonloppukeikkoja useiden eri  bändien kanssa. Perheen muutettua  Kalifomiaan Ray kirjoittautui  UCLA:n filmiosastolle. UCLA:n aikana Ray esiintyi kosketinsoittajana ja  laulajana salanimellä Screamin’ Ray  Daniels bändissä nimeltä Rick And  The Ravens. Samassa bändissä soittivat myös hänen veljensä Rick (kitara) ja Jim (huuliharppu & piano) sekä  Vince Thomas (rummut).

Rick And  The Ravens keikkaili touko-kesäkuussa 1965 Santa Monicassa Turkey  Joint West -nimisessä klubissa. Bändi  soitti mm. sellaisia klassikoita kuin  Money, Louie Louie, Hootchie  Coochie Man, Close To You, King  Bee ja Little Red Rooster. Erään keikan yhteydessä Ray kutsui opiskelijakaverinsa Jim Morrisonin lavalle ja he  esittivät yhteislauluna Louie Louie’n.  Seuraavan kerran Jim Morrison pääsi  esiintymään Ravensin kanssa kesäkuussa 1965, jolloin bändi sopimussyistä tarvitsi Ports’O Callissa koulun  päättäjäistansseissa ylimääräisen ”soittajan”. Pääesiintyjiksí oli kiinnitetty  Sonny And Cher, mutta kun he eivät  saapuneet paikalle tuli Rick And The  Ravensista yllättäen illan päätähti. Tarinan mukaan Jim oli keikalla soittavinaan sähkökitaraa, jossa ei todellisuudessa ollut edes virtaa! Rick And The Ravens levytti pienelle Aura Records– levymerkille kolme singleä: Soul Train/Geraldine,  Henrietta/Just For You sekä Big  Bucket T/Rampage. Singlet eivät  kuitenkaan menestyneet ja jäivät bändin ainoiksi levytyksiksi. 

(jatkuu…)

Harri Huhtanen 1998

UNOHDETUT LEVYT -osa 2

Ry Cooder: Show Time (1977)

Nykyään jo 74-vuotias Ry Cooder on hankkinut elantonsa muusikkona jo yli 50 vuoden ajan. Muusikkopiireissä ja erityisesti USA:ssa hän on hyvin tunnettu ja arvostettu, vaikkei olekaan levyillään noussut listojen kärkeen. Rolling Stone -lehti nosti yhtenä vuonna hänet kitaristiäänestyksessään peräti TOP10 kastiin. Muusikkopiireissä Cooder onkin erityisen arvostettu Slide-kitaran soittajana. Mutta Cooder soittaa Slide-kitaran lisäksi myös sähkökitaraa, bassoa, mandolinia, bouzoukia ja banjoa. Cooder on pitkän uransa aikana soittanut paljon amerikkalaista roots-musiikkia eli folkkia, bluesia, countrya, gospelia, tex-mexiä ja Cajun-musiikia.   Mies on ainakin kerran esiintynyt myös Suomessa ja tämä tapahtui kesällä 1988 Seinäjoen Provinssirockissa.

Cooder soitti 1960-luvulla lähinnä sessiomuusikkona monien tunnettujen artistien levyillä (mm. Rolling Stonesien levyillä vuosina 1968-69).  Tämän jälkeen Warner Bros kiinnostui hänestä ja Cooder saikin WB:n kanssa levytyssopimuksen, jonka turvin hän julkaisi 1970- ja 1980-luvuilla 11 sooloalbumia. Tämän lisäksi hän oli mukana lukemattomien muiden artistien levyillä.  Olisi siis väärin sanoa, että mies on unohdettu, mutta voisi sanoa että osa hänen levyistään on unohdettu tai etteivät ne ainakaan täällä Perä-Pohjolassa ole olleet mitään myyntitykkejä.        

Lopuvuonna 1976 San Franciscon keikoilla äänitetty Show Time on Cooderin kuudes soololevy ja ensimmäinen live-albumi. Tässä sarjassa tulen kirjoittamaan levyistä joita en välttämättä voi suositella kaikille. Mutta tämä Cooderin live-albumi on kyllä sellainen että kaikille, jotka vähänkin ovat kiinnostuneita hyväntuulisesta roots-musiikista tätä voi lämpimästi suositella. Flaco Jimenezin hanurin ja Cooderin slide-kitaran soitto ovat tällä levyllä kerrassaan vastustamattomia. Cooder on valinnut albumille mielenkiintoisia cover-kappaleita. Vähän gospelia, folkkia ja countrya ja paljon tex-mexiä ja cajun-musiikkia.  Mielenkiintoinen kokonaisuus jota kuuntelee useita kertoja ilman kyllästymisen pelkoa. Tässä ovat ammattilaiset asialla. Näillä keikoilla olisi ollut mukava olla.          

Harri Huhtanen 2021              

PET SHOP BOYS -osa 1

“Monet sortuvat elontiellä” – taitaa olla fraasi jostain iskelmästä, mutta en nyt kuolemaksenikaan muista mistä laulusta tuo säe on peräisin.  Väite pitää kuitenkin edelleen paikkansa kansainvälisessä musiikkibisneksessä. Muutamat artistit nousevat pikavauhtia ryysyistä rikkauksiin, mutta yli 90% ei nouse rikkauksiin, vaan joutuu tyytymään paikallispubeissa soittamiseen tai jopa siihen että soittaa vain treenikämpällä kavereilleen.  

Englannista Punkin jälkeen 1980-luvun alussa alkunsa saanut UUSI AALTO tuotti satoja bändejä, joista monet tekivät selvästi ja ainoastaan poppia ja osa jotain ihan muuta (esimerkiksi Joy Division). Musiikillisen sisällön vaihdellessa kovin paljon suuntauksesta voidaan kuitenkin erottaa joitain näitä kaikkia bändejä yhdistäviä tekijöitä. Yksi niistä oli syntikkojen käyttö ja se johtui varmaankin trendin lisäksi siitä että syntikkojen hinnat olivat laskeneet niin paljon 1970-luvun jälkeen että jopa aloittelevilla bändeillä oli varaa niitä hankkia.

Monet tunnetutkin 1960- ja 1970-luvun artistit olivat 1980-luvulla hätää kärsimässä kun kaikki trenditietoiset tuottajat vaativat että levyllä piti olla syntikoita ja rumpukoneita. Nämä artistit olivat tottuneet siihen että rumpuja soittaa rumpali ja bassoa basisti ja kitaraa kitaristi!  Eivät he voineet ymmärtää miten koneet voisivat korvata tämän pyhän “kolmiyhteyden”. 

Tätä ongelmaa ei ollut 1980-luvun alun nuorilla, jotka eivät olleet soittaneet vielä 1970-luvulla rokkia tai poppia. He omaksuivat sujuvasti uuden trendin vaatimukset.  Heille syntikat ja rumpukoneet olivat luonnollinen tapa tehdä musiikkia. Ja kun jokin on luonnollista eikä pakotettua niin silloin voi syntyä jotain hienoa! 

1980-luvun alussa uuden aallon myötä levyttämään päässeistä bändeistä vain kourallinen on selvinnyt tähän päivään (2021) saakka. Yllättävää kyllä ne bändit jotka parhaiten myivät eivät ole enää mukana tuossa selviyneiden ryhmässä. Olen aikaisemmin kirjoittanut täällä, että Depeche Mode  on yksi niistä bändeistä, joka on suosittu edelleen, 40 vuotta myöhemmin!  Selviytyjien ryhmään kuuluu myös vuonna 1981 perustettu syntikkaduo Pet Shop Boys (PSB). Tosin heidänkään suosionsa ei tullut hetkessä, vaan vasta 5 vuotta bändin perustamisen jälkeen.  PSB keikkailee edelleen suurissa paikoissa ja levytkin myyvät jopa 40 vuoden uran jälkeen edelleen hyvin. Wikipedian mukaan bändin levyjä on myyty jo yli 50 miljoonaa kappaletta ja nykyajan mittapuulla se on erinomainen suoritus. Nykyäänhän edes parhaat bändit eivät välttämättä saavuta fyysisten levyjen myynnistä miljoonan rajapyykkiä, joka vielä 1980-luvulla, ennen nettiä, meni helposti rikki.

Still -kuva elokuvasta It Couldn’t Happen Here (1988)

Miksi juuri tässä hetkessä kirjoitan PSB:stä? Se johtuu yli 30 vuotta “kadoksissa” olleesta rockelokuvasta (sanon nyt rock, koska se on kaikkea muuta kuin pop ja muutenkin vihaan pop -termiä), joka nyt Vappuna 2021 ilmestyi YLE teemalle ja jatkaa “elämäänsä” YLE Areenassa. En tiedä miten pitkään, mutta on se edelleen siellä eli käykää katsomassa kun se vielä on katsottavissa. Elokuva It Couldn’t Happen Here (1988) ei menestynyt aikanaan ja  siksi siitä julkaistu VHS-kasetti taitaa nykyään olla pieni harvinaisuus. Vasta Korona-vuonna 2020 bändi salli sen, että elokuva julkaistiin ajanmukaisena 4K -versiona DVD:llä ja Blu-Ray -levyillä.  Historian harrastajana olen aina innoissani kun “löydetään” jotain jota ei omana aikanaan koettu merkittävksi, mutta sitten jälkikatsannossa kylläkin.  Löysin muutaman 1980-luvulla kirjoitetun arvostelun elokuvasta ja ne olivat aika tylyjä ja varmaan tämä osaltaan vaikutti siihen, että elokuva ei menestynyt.  Olen nyt katsonut elokuvan jo kolme kertaa ja täytyy myöntää että kerta kerran jälkeen alan pitää siitä entistä enemmän.  Yleensä rockelokuvat ovat pahasti epäonnistuneita, mutta minusta on alkanut tuntua että tässä elokuvassa on tehty jotain oikein eli näennäisestä sekavuudestaan huolimatta elokuva tekee oikeutta PSB: lle, joka monen mielestä on pelkkä pop-bändi, mutta jotenkin tässä elokuvassa on tavoitettu myös se PSB:n syvempi puoli.     

Harri Huhtanen 2021               

Neil Young: Archives Vol II 1972-1976 (2020)-osa 2

Miten monta enkeliä mahtuu nuppineulan päälle?

Väitetään että keskiajan teologit kiistelivät vuosikausia siitä, miten monta enkeliä mahtuu tanssimaan nuppineulan päällä. Ehkä tämä aloitus suhteuttaa oikein sen mitä tässä aion kirjoittaa, sillä olen nyt kuunnellut Neil Youngin Archives Vol II-boksin 10 CD:tä vasta yhden kerran ja luulen että minun pitää pidempään pohtia mikä se enkelien ”oikea luku” on tämän boksin kohdalla, sillä kysymys siitä on kaikkea muuta kuin yksinkertainen. Tärkeintä on pitää perusasiat kristallinkirkkaina: 1) Neil Young on 1900-luvun rockmusiikin tekijöistä yksi kaikkein merkittävimmästä ja 2) vuodet 1972-76 edustavat hänen huippukauttaan. 

Kun odottaa jotain julkaisua yli 10 vuotta (Vol. I ilmestyi jo vuonna 2009) niin on selvää että odotukset ovat kovin korkealla ja mitä korkeammalla odotukset ovat sitä helpommin pettyy. Kun näin viime vuonna näiden levyjen biisilistauksen olin aluksi iloinen että Vol. II äänitteet on julkaistu kronologisesti. Ajattelin että nyt on helpompi hahmottaa Neilin kehitystä taitelijana. Mutta valitettavasti näin ei sitten olekaan, koska  Neili vaihtaa tyylilajia ja säestäjiään tiuhempaan kuin myyntiedustajat tärkättyjä paitojaan! 

Toinen seikka mikä tällä hetkellä häiritsee minua on se, että yli puolet boksin kappaleista on aikaisemmin julkaistuja levytettyjä versioita. Ehkä olen tottunut liian hyvään kun olen kuunnellut Dylanin Bootleg Series -bokseja, joilla viime aikoina lähes kaikki kappaleet ja versiot ovat olleet aikaisemmin julkaisemattomia. Totta kai Youngin julkaistujen kappaleiden joukossa on vuosilta 1972-76 monta aivan ylimaallista klassikkoa, mutta jos ne kerran on jo julkaistu ja helposti saatavilla niin miksi ne pitää julkaista jälleen kerran?  Luulen että Young ei ole luottanut riittävästi outtakesien (= julkaisemattomat kappaleet) voimaan ja luulen että kaupallisessa mielessä hän on siinä oikeassa, sillä tällä boksilla outtakesit eivät vaikuta pärjäävän julkaistuille kappaleille. Dylanilla on usein julkaisemattomia kappaleita, jotka päihittävät useita hänen julkaistuja kappaleitaan, mutta ainakin tämän ensi kuuntelun perusteella minulle tuli sellainen vaikutelma, että Youngin tapauksessa ei vuosilta 1972-76 ole enää suuria helmiä jäänyt julkaisematta.

Olisiko Youngin sittenkin pitänyt julkaista levytetyt kappaleet omilla levyillään ja outtakesit eri levyillä?  Tämä on nyt tätä ”enkelipohdintaa”. Tilanne on vain se, että kun levyllä on sellaisia ikiklassikoita kuin Like a Hurricane ja Cortez the Killer ja sen jälkeen vähemmän erinomaisia outtakeseja, niin levyjen yhtenäinen tunnelma kärsii tai sitä pahimmillaan ei edes synny. Kappaleiden tasoerot korostuvat liiaksi.

Osa outtakeseista on toki varsin mielenkiintoisia ja jatkossa yritän keskittyä niiden kuunteluun ja varmaan palaan tähän ”enkelipohdintaan” vielä joskus myöhemmin.

Harri Huhtanen 2021                     

MICK FLEETWOOD & FRIENDS: celebrate the music of PETER GREEN (2020) – osa 2

Legendat yhdessä tammikuussa 2020. Peter Green, Greeny-kitara ja Kirk Hammett.

Boksi on jämäkkää tekoa ja pidän kovasti sen kansitaiteesta, erityisesti väritykset ovat onnistuneita. Tämä keikkataltiointi ei tietenkään mene listojen kärkeen, mutta laatutavaraa myydäänkin pitkään ja hartaasti eli jossain muodossa tämä ainutlaatuinen levytys on saatavilla vielä tulevinakin vuosina, siitä olen ihan varma.

Pidän myös 46-sivuisesta, LP-kokoisesta kirjasta, joka tulee boksin yhteydessä. Valitettavasti vain sen informaatiosisältö ei ole kaikilta osin kunnossa, sillä esimerkiksi yksittäisten kappaleiden esiintyjiä ei ole kirjattu, mutta tämän puutteen korvaa melko hyvin Mick Fleetwoodin  lämminhenkinen ja paljon mielenkiintoisia tietoja sisältävä kuvaus konsertin ennakkojärjestelyistä sekä tärkeimpien artistien esittelyt. Micken tekstistä varmistuu se, että oli tosiaan onnekas sattuma että konsertti pystyttiin järjestämään juuri ennen kuin Korona-rantautui Iso Britanniaan ja teki pitkäksi aikaa yleisökeikkojen järjestämisen mahdottomaksi.

Micken artikkelin jälkeen kirjassa esitellään kuvin ja tekstein kaikki konsertin esiintyjät. Näissä teksteissä mukavaa on se, että artistit itse ovat ne saaneet / joutuneet kirjoittamaan esittelynsä. Teksteistä huomaa ketkä ovat “kynämiehiä” ja ketkä eivät. Joukossa on todella lyhyitä tekstinpätkiä ja sitten taas pitkiä, analyyttisempiä kirjoituksia. Positiivisin yllätys minulle oli Metallica -kitaristi Kirk Hammettin teksti, joka on hieno. Mies selvästi arvostaa erittäin paljon Peter Greeniä ja tämän osoituksena hän mm. joitain vuosia sitten osti alunperin Peterin omistaman vuoden 1959 kitaran, jolla Peter on säveltänyt osan suurimmista hiteistään. Peter oli myynyt kitaransa blueskitaristi Gary Moorelle jolta se siis siirtyi Hammetille.  Kirk soitti tätä legendaarista Greenyksi kutsuttua kitaraa helmikuun 2020 keikalla ja silloin viimeistään kuuli miten hyvin hän oli sisäistänyt Greeninsä, sillä Hammettin soittama Green Manalishi oli todella maaginen ja minulle konsertin ehdoton kohokohta!              

Harri Huhtanen 2021