Fleetwood Macin 53 vuotta jatkuneeseen tarinaan liittyy monia surullisia ihmiskohtaloita, mutta ylivoimaisesti surullisin niistä on Danny Kirwanin tarina. Hän kirjaimellisesti nousi ryysyistä rikkauksiin ja yhtä rajusti kuin hän nousi yhtä rajusti hän putosi.

Minulle se lyhyt ajanjakso syksystä 1968 alkukevääseen 1970, jonka Kirwan ja Peter Green tekivät yhdessä musiikkia oli bändin kulta-aikaa. Peter Green oli ihastunut 18-vuotiaan Kirwanin soittoon ja laittoi Mick Fleetwoodin pyytämään tätä liittymään bändiin. Fleetwood Mac oli siinä vaiheessa jo tunnettu ja arvostettu bändi, mutta Danny Kirwan suurelle yleisölle täysin tuntematon. Niinpä hän otti mielihyvin pestin vastaan, koska hän puolestaan ihaili Peter Greenin kitaransoittoa.

Vuosina 1968-69 bändi esiintyi Kirwanin kanssa Euroopassa ja USA:ssa ilta toisensa jälkeen loppuunmyydyille katsomoille. Joidenkin raporttien mukaan tuohon aikaan heidän keikoilleen myytiin enemmän lippuja kuin Beatlesien tai Rolling Stonesien keikoille ! Ei ihme jos Kirwan oli hämillään. Hän oli hetkessä noussut korttelibändin kitaristista maailmanluokan estradeille.

Ja sitten ne levytykset!  Peter Green on eräässä haastattelussa todennut, ettei Albatrossista (1968) olisi ikinä tullut niin hienoa ellei hän olisi saanut apua Kirwanilta. Albatross nousi Englannin listaykköseksi ja sitä myytiin lopulta pelkästään Englannissa miljoona kappaletta! Myös hittisinglellä Oh Well (1969) Kirwan on merkittävässä roolissa.  Todellisen Jackpotin Kirwan sai kuitenkin kun Fleetwood Mac alkoi levyttää kolmatta studioalbumiaan, Then Play On (1969), jolla Green antoi hänelle melko vapaat kädet sävellysten suhteen ja perusteli tätä “anteliaisuuttaan” sillä että voisi siten itse paremmin keskittyä lauluosuuksiin. Tämä loistava albumi ilmestyi alunperin syyskuussa 1969 Englannissa ja sen 14 kappaleesta peräti 7 oli Kirwanin sävellyksiä. Muutoinkin siihen aikaan huippuvireessä ollut Green halusi vetää matalaa profiilia, sillä vaikka kaikki tiesivät etteivät bändin rumpali Mick Fleetwood ja basisti John McVie varsinaisesti sävellä mitään merkitsi Green jammailubiisinsä Fighting for Madge ja Searching for Madge  heidän nimiinsä. Green halusi että kaikki bändissä saisivat osuutensa tekijänoikeustuloista, koska albumi oli yhteinen projekti.

Luovat ihmiset ovat yleensä sitä herkempiä mitä luovempia he ovat. Vaikka Kirwan ja Green tekivät yhdessä runsaan vuoden ajan kerrassaan upeaa musiikkia ja vaikka he arvostivat toisiaan ilmeni nopeasti etteivät he kuitenkaan ihmisinä tulleet toimeen keskenään. Kirwan ei suinkaan ollut pääsyy siihen että Green keväällä 1970 päätti erota bändistä, siihen oli monia syitä, mutta Kirwan oli osatekijänä tässä monisyisessä prosessissa joka sai Greenin lähtemään. Syntyi omituinen tilanne. Jäljelle jääneet kaksi kitaristia eivät voineet toimia bändin johtajina ja niinpä Jeremy Spencer erosi bändistä 1971. Tämän jälkeen introvertti ja epäsosiaalinen Kirwan ahdistui entistä enemmän, sillä suuri yleisö alkoi pitää häntä bändin johtajana ja ennen kaikkea häntä alettiin arvioida “Green” -asteikolla, jonka hän koki kohtuuttomaksi. Hän pakeni ahdistusta ja huonoja bändisuhteitaan alkoholiin ja huumeisiin.  Niinpä tilanne johti lopulta siihen että muu bändi päätti erottaa hänet syksyllä 1972, juuri kun Fleetwood Mac oli alkanut saavuttaa merkittävää levymyyntiä myös USA:ssa.

Erottaminen Fleetwood Macista johti Kirwanin uran alamäkeen. Bändin manageri oli kuitenkin aluksi hänen tukenaan ja niinpä Kirwan pääsi julkaisemaan erottamisensa jälkeen 1970-luvulla vielä kolme sooloalbumia. Vuonna 1979 julkaistu  Hello There Big Boy!  jäi Kirwanin viimeiseksi levyksi. Sen jälkeen hän jäi 29-vuotiaana “eläkkeelle”. Hän antoi monia haastatteluja vielä 1980-, 1990- ja 2000-luvuilla, mutta hän ei enää palannut musiikin pariiin, ei ainakaan julkisesti. Viimeiset vuotensa hän vietti kotikaupungissaan Lontoossa köyhänä miehenä alkoholistien asuntolassa.  

Harri Huhtanen 2021                    

Boksi on jämäkkää tekoa ja pidän kovasti sen kansitaiteesta, erityisesti väritykset ovat onnistuneita. Tämä keikkataltiointi ei tietenkään mene listojen kärkeen, mutta laatutavaraa myydäänkin pitkään ja hartaasti eli jossain muodossa tämä ainutlaatuinen levytys on saatavilla vielä tulevinakin vuosina, siitä olen ihan varma.

Pidän myös 46-sivuisesta, LP-kokoisesta kirjasta, joka tulee boksin yhteydessä. Valitettavasti vain sen informaatiosisältö ei ole kaikilta osin kunnossa, sillä esimerkiksi yksittäisten kappaleiden esiintyjiä ei ole kirjattu, mutta tämän puutteen korvaa melko hyvin Mick Fleetwoodin  lämminhenkinen ja paljon mielenkiintoisia tietoja sisältävä kuvaus konsertin ennakkojärjestelyistä sekä tärkeimpien artistien esittelyt. Micken tekstistä varmistuu se, että oli tosiaan onnekas sattuma että konsertti pystyttiin järjestämään juuri ennen kuin Korona-rantautui Iso Britanniaan ja teki pitkäksi aikaa yleisökeikkojen järjestämisen mahdottomaksi.

Micken artikkelin jälkeen kirjassa esitellään kuvin ja tekstein kaikki konsertin esiintyjät. Näissä teksteissä mukavaa on se, että artistit itse ovat ne saaneet / joutuneet kirjoittamaan esittelynsä. Teksteistä huomaa ketkä ovat “kynämiehiä” ja ketkä eivät. Joukossa on todella lyhyitä tekstinpätkiä ja sitten taas pitkiä, analyyttisempiä kirjoituksia. Positiivisin yllätys minulle oli Metallica -kitaristi Kirk Hammettin teksti, joka on hieno. Mies selvästi arvostaa erittäin paljon Peter Greeniä ja tämän osoituksena hän mm. joitain vuosia sitten osti alunperin Peterin omistaman vuoden 1959 kitaran, jolla Peter on säveltänyt osan suurimmista hiteistään. Peter oli myynyt kitaransa blueskitaristi Gary Moorelle jolta se siis siirtyi Hammetille.  Kirk soitti tätä legendaarista Greenyksi kutsuttua kitaraa helmikuun 2020 keikalla ja silloin viimeistään kuuli miten hyvin hän oli sisäistänyt Greeninsä, sillä Hammettin soittama Green Manalishi oli todella maaginen ja minulle konsertin ehdoton kohokohta!              

Harri Huhtanen 2021