ERINOMAINEN LEVY!  ♦ ♦ ♦ ♦ ½

Harri Huhtanen   2006  ja  2007

Katselin eilen sellaista kosmologi-ohjelmaa, jossa pohdittiin onko koko maailmankaikkeus sattuman tulosta vai onko olevan takana sittenkin jonkinlainen LUOJA. Pitkään fyysikot onnistuivat selittämään, että elämää voi syntyä sattumalta, siis matemaattisesti se on mahdollista. Jopa luonnonlakien vakiot pystyttiin selittämään siten, että nekin olivat pohjimmiltaan sattuman tulosta. Mutta sitten aivan hiljattain kosmologit joutuivat lähes ylittämättömän ongelman eteen. Löydettiin ns. Antimateria-vakio, jonka ansiosta maailmankaikkeus pysyy koossa. Supertietokoneilla pystyttiin laskemaan, että tuon vakion pitää olla luku jossa on 10 potenssiin 120 desimaalia eli jos vakio heittää triljoonan triljoonan triljoonan triljoonan triljoonan triljoonan triljoonan triljoonan (jne….) osankin verran, niin maailmankakkeus luhistuu! Huh! Se ei voinut enää olla SATTUMAA! Kosmologit ratkaisivat loogisen umpikujan keksimällä, että itse asiassa onkin olemassa ääretön määrä maailmankaikkeuksia ja siksi juuri meidän maailmankaikkeudessamme voi sattumalta olla noin tarkka vakio!

Ja – uskokaa tai älkää – tästä saammekin kätevästi aasinsillan Dylanin BLONDE ON BLONDEEN (1966). Minulle riittää mainiosti YKSI maailmankaikkeus, joka itse asiassa sekin on aivan liian iso, jotta tällainen tavallinen kaduntallaaja sitä voisi edes yrittää ymmärtää. Sama pätee pisteisiin, jotka annan arvostelemilleni levyille. Olen ilmoittanut, että kun ylitetään maksimi ollaan ikään kuin toisessa maailmankaikkeudessa ja vertailuilta menee pohja. BLONDE ON BLONDE ylittää kevyesti kaikki valmiit asteikot!

Parasta Blondella on YHTENÄISYYS. Soundi, esitykset, tekstit – kaikki palvelee upeasti tätä loistavaa kokonaisuutta. RAKKAUS ja KUOLEMA. Rock ja blues. Huumori ja satiiri. ILO ja ROMANTIIKKA! Taide ja arkipäivä. Runous ja proosa. Tämä tupla-albumi on ennen kaikkea VAHVA kokonaisuus. Suuria hittejä ei kuulla, mutta toisaalta KAIKKI kappaleet ovat HIENOJA ja muodostavat täydellisen KOKONAISUUDEN. Lisäksi esitykset ovat kautta linjan vapautuneita ja innostuneita.

Blonde On Blondella Dylan on vihdoinkin omillaan! Hän ei enää kopioi muita, vaan luo jotain mikä on täydellisesti hänen OMAANSA. Teksteissä on individualismia vaikka kokonaisen säveltäjäarmeijan tarpeiksi. Yritän voimakkaasti säännöstellä NERO -sanan käyttöä, mutta tämän levyn perusteella väittäisin, että Dylan totisesti on ROCK-NERO. En usko, että hän koskaan enää pystyy tekemään tällaista levyä, eikä ole tarvettakaan, sillä tämä käsittämättömän upea musiikki pulppuaa nimenomaa 25-vuotiaan NUOREN miehen LUOVASTA voimasta. Tässäpä levy, joka kestää isältä pojalle ja pojan pojan pojan pojan jne. ..pojalle!

Suosikki-kappaleeni tällä levyllä? Uh! Niitä on niin monta. Mutta ehkäpä tässä yhteydessä on hyvä mainita aivan liian vähälle huomiolle jäänyt One Of Us Must Know jota tuli Turun Ylioppilaskylässä kuunneltua ehkä liikaakin. Mitä tästä kappaleesta sanoisi? KAUNIS, todella kaunis. Vaikea kuvailla sanoin. Kuunnelkaa! Erityisesti näin helmikuussa kun pakkaset paukkuvat sopii tämä kappale arkipäivien soundtrackiksi…

I couldn’t see when it started snowin’
Your voice was all that I heard
I couldn’t see where we were goin’
but you said you knew and I took your word

TÄYDELLINEN LEVY!    ∞ ∞ ∞ ∞ ∞…!

Harri Huhtanen 2006

Tästä levystä voisi kirjoittaa 300-sivuisen kirjan ja itse asiassa (epäsuorasti) niin onkin jo tehty. Yritän kuitenkin olla lyhytsanainen, sillä kaikki tietävät mistä on kyse. Nämä kappaleet eivät tosiaankaan kaipaa esittelyjä. Jos levyn avaa Like A Rolling Stone ja päättää Desolation Row, niin peli on aika selvä. Tässä liikutaan sellaisella musiikillisen tekemisen tasolla, että määrite ”täydellinen” ei enää edes vaadi sitä, että kaikki albumin kappaleet olisivat hienoja.

Onneksi HIGHWAY 61 REVISITEDin kohdalla ei tarvitse jäädä miettimään sitä tuliko annettua liian helposti pisteitä, sillä Ballad Of A Thin Man ja Highway 61 Revisited ovat myös aikamoisia näyttöjä nuorelta rock-nerolta. Ja kun mukaan heitetään vielä sellaisia herkkupaloja kuin It Takes A Lot To Laugh… , Queen Jane Approximately ja Just Like Tom Thumb’s Blues, niin en tiedä tarvitseeko arvostelua enää jatkaa. Toteanpa vain lopuksi, että myös Tombstone Blues ja From A Buick 6 svengaavat aika mukavasti.

Tämä levy on yksinkertaisesti loistava. Sanoitukset ja osa kappaleista ovat kuin suoraan jostain ”rock-taivaasta”. Olen täysin myyty. En löydä mitään kritisoitavaa, ehkä joku toinen löytää ja toivottavasti löytää, sillä tällainen yksitoikkoinen ylistys on pidemmän päälle varmaan aika puuduttavaa. Tämä on kuitenkin AITO KLASSIKKO, sanan varsinaisessa merkityksessä. Uskon, että tämä levy säilyttää merkityksensä seuraavat 50-100 vuotta. Uskon myös, että tämä levy menettää merkityksensä vasta sitten kun rockmusiikkia ei enää tehdä eikä soiteta.

FANTASTIC!   * * * * * and beyond…!

Harri Huhtanen 2006

Levyn sisältö:   Subterranean Homesick Blues /   She Belongs to Me  /  Maggie’s Farm / Love Minus Zero, No Limit /  Outlaw Blues / On the Road Again / Bob Dylan’s 115th Dream  / Mr. Tambourine Man  /  Gates of Eden  /  It’s Alright, Ma (I’m Only Bleeding) / It’s All Over Now, Baby Blue

Tätä levyä kuunnellessa mieleen nousevat sanat PURE, ORIGINAL ja ESSENTIAL.  Tämä on hirveän TÄRKEÄ rocklevy. Tämä on myös ehdottomasti ns. ”autiosaari -levy” eli sellainen, joka sisältää enemmän totuuksia rockmusiikin voimasta kuin 1000 tavallista rocklevyä.
Sanoittajana Dylan ottaa tällä levyllä  valovuosien etumatkan tavallisiin singer-songwritereihin. Levyn lyriikat ovat lähes poikkeuksesta erinomaisia.  Mainittakoon tässä nyt vain She Belongs To Me ja Love Minus Zero No Limit .
Tämä levy myös todella TOIMII eli lyyriset ja punk-rap kappaleet vuorottelevat hienosti.  Levy on juuri sellainen kuin oikea Dylanin live-konsertti eli se vangitsee välittömästi pauloihinsa ja levyn kuuntelee kiinostuneena alusta loppuun saakka (vielä yli 30 vuotta sen jälkeenkin kun on levyn ensimmäisen kerran kuullut!). Dylanilla ja muusikoilla on selvästi ollut studiossa hauskaa, se kuuluu lopputuloksessa, joka on elävä, välitön ja energinen.  Kyseessä on todella ORIGINAALI levy siinä mielessä, että tavallaan tällä levyllä Bob laski perustan tulevaisuuden punk- ja rap-musiikille. Levyn anarkistiset ”ränttä-tänttä”-kappaleet vedetään todella innostuneesti ja tyylillä.  Rockin vastapainona levyllä on joukko HÄKELLYTTÄVÄN kauniita balladeja / folk-kappaleita, joiden sanoitukset ja melodiat jaksavat aina vaan ihastuttaa, jopa vuosikymmenestä toiseen!  Anarkiaa, rakkautta, satiiria, terävää eksistentiaalista ruoskintaa, uskomattoman kauniita lyyrisiä tekstejä, upea tunnelma, hyvä bändi, hieno äänitys, taidokas remasterointi!

MESTARITEOS!  Μ  Μ  Μ  Μ  Μ  !!!!

Harri Huhtanen 2006

Päivitys 27.10.2020. Vaikka Dylan äännitti koko albumin yhdessä sessiossa jäi siitäkin out-takeja eli kappaleita, joita ei otettu mukaan julkaistulle levylle. Näitä olivat seuraavat: Denise, Mr. Tambourine Man, Mama, You Been on My Mind

Dylanin neljäs studioalbumi, Another Side Of Bob Dylan (1964) äänitettiin ja julkaistiin todella nopeasti. Dylan purkitti koko levyn yhdessä sessiossa (9.6.64) ja jo pari kuukautta myöhemmin levy oli kauppojen hyllyillä! 2000-luvun megatähtien hitaisiin high tech-levytyksiin ja ennätyspitkiin markkinointiprosesseihin tottuneista musiikinharrastajista tällainen levytystahti kuulostaa ennenkuulumattomalta. Pitää muistaa, että jo kesällä 1964 Dylan oli Pohjois-Amerikassa hyvin kuuluisa artisti ja myös eurooppalaiset lehdet olivat noteeranneet hänen edellisenä vuonna julkaistut sodanvastaiset laulunsa (Blowing In Wind ja Masters Of War). Dylaniin kohdistui siis melkoisia paineita ja odotuksia ja siksi päätös purkittaa nelosalbumi yhdessä illassa vaikuttaa uhkarohkealta yritykseltä. Dylan oli kuitenkin Kreikan matkallaan (maaliskuussa 1964) säveltänyt joukon lauluja, joita hän ilmeisesti piti niin hyvinä, että uskalsi yrittää ennätysnopeaa levytysprosessia. Strategiaan kuului myös tietynlainen irtiotto folk-piireistä ja folk-leimasta, joka ilmenee kappaleiden rakenteissa ja sanoituksissa. Tosin siinä mielessä Another Sidekin voidaan laskea vielä folk -kauden tuotoksiin, että Dylan päätti soittaa kaikki kappaleet yksin. Tällä levyllä kitaraa, huuliharppua ja pianoa soittaa ainoastaan Bob Dylan. Tämä ratkaisu toimi hyvin kolmoslevyllä, mutta monet Another Siden kappaleet olisivat kaivanneet taakseen oikean bändin. Tällä levyllä riisuttu esitystyyli kääntyy osittain maestroa vastaan, koska kappaleiden ydin ei enää ole niin puhtaan folkpohjainen kuin edellisellä levyllä. Esimerkiksi avauskappale All I Really Want To Do sekä Spanish Harlem Incident olisivat varmaankin kuulostaneet paljon kiinnostavimmilta bändin säestäminä. Nopea äänitysprosessi on myös laskenut sekä tuottajan että Dylanin itsekritiikin tasoa, koska mukaan on kelpuutettu varsin keskinkertainen irroittelukappale I Shall Be Free – No.10. Samaten Motorpsycho Nitemare on junnaava, mutta toisaalta vallankumouksellinen, koska se on selvää räppiä ja siinä mielessä kymmeniä vuosia aikaansa edellä!

Another Side on kuin valokuvamallin esittelykansio: minä osaan tätä ja tätä ja tätä. Levyllä Dylan soittaa folkkia, balladeita ja räppiä ja riimittelee välillä nerokkaan mahtipontisesti, välillä löysän leikkisästi ja välillä kauniin surumielisesti. Levyn huippukappaleiden, kuten Chimes Of Freedom, My Back Pages ja It Ain’t Me Babe kohdalla tuomioni on selvä: niissä äänessä on rockmusiikin kiistaton nero! Huippukappaleista huolimatta en kuitenkaan voi luokitella Another Sidea mestariteokseksi, koska kokonaisuus on niin  hajanainen. Tyylien ja tunnelmien sekamelska on korostunut. Levy hahmottuu minulla paljon enemmän huippulahjakkaan muusikon ja runoilijan satunnaisena laulukokoelmana kuin harkittuna kokonaisuutena, jossa olisi jokin langat yhteen solmiva teema.

(Mutta noiden huippukappaleiden siivittämänä tämä on kuitenkin…)

HYVÄ LEVY * * * * !

Harri Huhtanen 2007

Tällä levyllä on erittäin VÄKEVÄ sanoma ja eräitä rockhistorian merkkipaaluiksi luettavia kappaleita, mutta myös muutamia keskinkertaisempia esityksiä.  Lyhyet arviot albumin

Ainutlaatuinen levy!    * * * * *

Harri Huhtanen 2006

Uskon, että tästä levystä olisi tullut paljon parempi, jos Dylanilla olisi ollut enemmän aikaa. Nyt melkein koko levyä leimaa sellainen kiireen ja kovan näyttämisen tuntu. Dylan oli NIIN VANHA tätä levyä tehdessään. Kuolemasta lauletaan enemmän kuin kotitarpeiksi:In My Time Of Dyin’, Fixin’ To Die, Highway 51 Blues, See That My Grave Is Kept Clean . Enemmistö kappaleista on toisten artistien käsialaa, mutta aika useat on kätevästi muutettu Dylanin lauluiksi kirjoittamalla crediitteihin yksinkertaisesti ”Arranged by Bob Dylan”. Levyllä on paljon bluesia ja folkkia höystettynä ripauksella hillbilly-tyylistä irroittelua.

Olen kuullut suuren määrän vuosien 1961-62 nauhoja ja vaikka niiden tekninen taso on paljon huonompi kuin tällä levyllä, ne antavat viitteitä siitä, että Dylan olisi pystynyt paljon parempaankin kuin mihin hän tällä levyllä pääsi.

Onneksi mukana on muutamia TIMANTTEJA, kuten HOUSE OF THE RISIN’ SUN ja BABY LET ME FOLLOW YOU DOWN, jotka osoittavat miten hieno tulkitsija Dylan oli jo vuonna 1961. Nämä laulut todella muuttuvat Dylan ”omiksi”, niin omaperäisesti ja väkevästi hän ne esittää. Kuolema-lauluista lähinnä sydäntäni on ehkä In My Time Of Dyin’, jonka Dylan esittää erittäin vakuuttavasti. Pisteitä ropisee myös levyn kahdesta Dylan originaalista, jotka ovat Talkin’ New York ja Song To Woody .

Jos tämä olisi jäänyt Dylanin ainoaksi levyksi, en usko että hänestä olisi tullut maailmankuulua legendaa. Kieltämättä tässä jo orastaa se nerous, joka myöhemmin tuotti kuolemattomia lauluja. Mutta tällä debyytillä Dylan ei vielä oikein ole omillaan, vaan hyvin pitkälle tukeutuu vanhoihin mestareihin. Se mistä tätä levyä kuunnellessa joudun kuitenkin nostamaan Dylanille hattua on tinkimättömyys ja ehkä vähän överiksikin mennyt ARMOTTOMUUS, jolla tämä levy on tehty. Debyyttilevyllään Dylan tekee HETI totaalisen pesäeron kaiken maailman viihdetaiteilijoihin. Siitä on pakko antaa pisteitä.

HYVÄ LEVY!   ♥ ♥ ♥ ♥

Harri Huhtanen 2006

Vain kolme kuukautta viimeisen Freewheelin’ -session jälkeen Dylan ryhtyi äänittämään uutta levyä. Ensimmäinen The Times They Are a-Changin’ ( levy ilmestyi tammikuussa 1964) -sessio järjestiin Heylinin mukaan 6.elokuuta 1963. Session kahdeksasta esityksestä ainoastaan nykyisin aika huonosti tunnettu North Country Blues päätyi Dylanin kolmannelle studioalbumille. Seuraavana päivänä järjestetty sessio oli paljon tuottoisampi, sillä peräti neljä tuossa sessiossa äänitetyistä kappaleista julkaistiin The Times -levyllä. Heylinin tutkimusten perusteella Times-levyä valmisteltiin yhteensä kahdeksassa sessiossa, joista viimeinen järjestettiin 31.lokakuuta 1963. Times-levyllä julkaistiin näiden sessioiden kappaleista ainoastaan kymmenen. Hyllytyksen kokivat mm. sellaiset helmet kuin Paths Of Victory, Moonshine Blues, Onyl A Hobo, Eternal Circle, Percy’s Song, Lay Down Your Weary Tune sekä monet muut!

Ensimmäisenä levylle päätynyt North Country Blues antoi kuitenkin levylle suunnan ja fokuksen. Jo kakkoslevy The Freewheelin Bob Dylan (1963) oli antanut esimakua siitä mihin Dylan pystyy. Tuon levyn ongelma on kuitenkin tietynlainen fokuksen puute. Loistavista sodanvastaisista lauluista huolimatta kokonaisuus ei noussut kunnolla lentoon! Kolmoslevyllä Dylan on selvästi tiedostanut loistavan kakkoslevyn ainoan heikon kohdan ja kun hänellä sitten kesällä 1963 oli
käytettävissään yltäkylläisesti uutta materiaalia, oli hänen helppo uudelleenjärjestää ja tiivistää sanottavansa.

Kuulin The Timesin ensimmäisen kerran vuonna 1975 erään koulukaverini luona Ulvilassa. Jo tuolloin levy teki vaikutuksen, mutta vuosien kuluessa oli myös aikoja, jolloin levy kuulosti lievästi sanoen vanhentuneelta. Mutta niin siinä vain kävi, että kun tultiin 2000-luvulle, ajankohtaistui levy uudestaan! Viimeisen nousun minun arvosteluasteikossani The Times koki vuoden 2005 uudelleenjulkaisun yhteydessä. Jostain syystä Dylan ei ottanut kolmoslevyään vuonna 2003 julkaistulle SACD-levyjen sarjalle, vaan uusintamasterointi julkaistiin matalalla profiililla vasta pari vuotta myöhemmin.

The Timesin suurin vahvuus on harvinainen ehyt rakenne. Levyllä on 10 kappaletta, joista peräti seitsemän on yhteiskunnalisesti kantaaottavia. Siksi The Timesia voi perustellusti pitää Dylanin koko tuonnon ”poliittisempana” levynä. Dylan kritisoi kapitalistisen yhteiskunnan epäkohtia tällä levyllä ankarammin ja suoremmin kuin millään muulla levyllään.

Ajat ovat muuttumassa ja ensimmäinen voikin kohta jäädä viimeiseksi ( The Times They Are a-Changin’). Systeemi ajaa ihmiset köyhyyteen ja epätoivoisiin tekoihin ( Ballad Of Hollis Brown). Tehtaiden omistajat eivät piittaa yksilöistä, vaan ainoastaan rahasta ( North Country Blues). Valkoiset murhaavat mustia, mutta murhamiehetkin ovat vain pelinappuloita huippupoliitikkojen julmassa pelissä ( Only A Pawn In Their Game). Rikkaat valkoiset voivat tehdä mitä haluavat, oikeus on heille erilainen kuin köyhille ja mustille ( The Lonesome Death Of Hattie Carroll). Kun tilanne käy sisäpoliittisesti hankalaksi tukahdutetaan köyhän kansan protestit lähtemällä sotaan ja vakuuttamalla, että kyllä ”Jumala on puolellamme” ( With God On Our Side). Julman yhteiskunnan ikeessä tavallisen ihmisen ainoa lohtu on profetia siitä ,että tulevaisuudessa (kapitalismin) epäjumalat tuhotaan ( When The Ship Comes In).

Oh the time will come up
When the winds will stop
And the breeze will cease to be breathin’
Like the stillness in the wind
Before the hurricane begins
The hour when the ships come in
…
And like Pharoah’s tribe
They’ll be drowned in the tide
And like Goliath, they’ll be conquered

Sosiaalista ”paatosta” on hienosti kevennetty kahdella kaihoisan kauniilla rakkauskappaleella (One Too Many Mornings ja Boots Of Spanish Leather) sekä viimeisenä kuultavana komealla jäähyväislaululla ( Restless Farewell).

Tämä levy on Dylanin folk-kauden ehdoton huippu! On helppo ”arvostella” levyä, jolla on ainoastaan toinen toistaan hienompia kappaleita. Tällä levyllä Dylan esittelee vuolaasti ydinosaamistaan. Mies, kitara, oikea asenne ja fokusointi sekä loistavat sanoitukset! Vaikka kaikki olisi täydellistä, aina voi toivoa enemmän. Olisin mielelläni kuullut tällä levyllä enemmän Dylanin huuliharpun soittoa. Ja olisin toivonut, että Dylan olisi julkaissut Only Pawnista jonkin toisen version, sillä nyt esitystä hieman häiritsee epävarma kitaratyöskentely. Näillä detaljeilla ei ole kuitenkaan mitään merkitystä loppupeleissä kun kuuntelee esimerkiksi päätöskappaleen (Restless Farewell) säkeitä:

Oh false clock tries to tick out my time
To disgrace, distract and bother me
And the dirt of gossip blows into my face
And the dust of rumours covers me
But if the arrow is straight
and the point is slick
It can pierce through dust no matter how thick

Ja totisesti ”totuuden nuolia” on tällä levyllä vaikka millä mitalla. Kun palataan lopusta alkuun(The Times They Are a-Changin’), kuullaan lisää totuuksia:

There’s a battle outside and it is ragin’
It’ll soon shake your windows and rattle your walls
For the times they are a’changin’

Tässäpä klassikkolevy, josta voisi kirjoittaa vaikka kokonaisen kirjan!

 KLASSIKKO!     ♣    ♣   ♣   ♣   ♣    !

Harri Huhtanen 2007

Minulla ei ole aavistustakaan, miten monta kertaa olen kuunnellut Oh Mercyn.  Kun levy ilmestyi, niin jo ensi kuuntelulla rakastuin siihen intohimoisesti!  Aika usein intohimoinen rakaus kuitenkin päättyy pettymykseen, taika katoaa.  Näin ei käynyt tässä tapauksessa, sillä  kun nyt 17 vuotta myöhemmin levy soi  kuulokkeissani varmaan sadatta kertaa, ei rakauden sammumisesta ole tietoakaan!

Parhailla levyillään Dylan on rock‑musiikin Shakespeare ja Bach samassa hahmossa.  Silloin kun Dylanin genius todella aktivoituu, syntyy upeita sävellyksiä ja aivan ylivertaisia sanoituksia. Vuonna 1989 tapahtui juuri näin.  Dylan kirjoitti joukon ainutlaatuisia lauluja.  Niistä ei kuitenkaan olisi syntynyt täydellistä levyä, mikäli tuottaja olisi ollut väärä.  1990-luvulla antamassaan haastattelussa Dylan muisteli, että välillä hän itsekin hätkähti tajuttuaan miten  voimakkaasti Daniel Lanois  häntä Oh Mercy-sessioissa ohjaili.  Dylan naureskeli, että mistä hän tietää jos jokin asia menee pieleen kun kukaan ei yleensä uskalla sitä hänelle sanoa!  Lanois uskalsi ja loppupelissä Bob arvosti sitä.

Lanois hioi Dylanin raakatimanteista aitoja timantteja ja tuotti täydellisen levyn!  Kaikki Oh Mercyn kappaleet ovat aivan omaa luokkaansa. Where Teardrops Fallista olisin kuitenkin valinnut toisen oton tai vaihtanut sen Born In Timeen tai Series Of Dreamsiin, jotka syntyivät samoissa sessioissa ja olivat myös mestariteoksia.  Teardrops on upea kappale, mutta julkaistussa otossa Bobin ääni ei tunnu kantavan aivan loppuun saakka.

Oh Mercyllä on täysin ainutlaatuinen tunnelma ja soundi. Totta on ,ettei tämä levy ole samalla tavalla vaikuttanut rockmusiikin yleiseen kehitykseen kuin Dylanin klassiset 1960‑luvun levyt.  Mutta kyseessä on kuitenkin ajaton taideteos, joka seisoo vuosikymmenestä toiseen täysin omillaan.  Ennustan, että tästä levystä kirjoitetaan tutkielmia vielä 100 vuoden päästä.

Oh Mercyllä yhteiskunnallisia teemoja käsitellään kappaleissa Political World,  Everything Is Broken sekä Ring Them Bells, tosin kahdessa jälkimmäisessä melko symbolisella ja allegorisella tasolla.  Levyn kaikien teemojen yhteinen päänimittäjä onkin tällä kertaa yksilö.  Siksi tämä levy on niin ajaton ja universaali.  Dylan kirjoittaa itsestään ja meistä kaikista yksilöinä.  Rakkaus, petos, pettymys, depressio, toivo, epätoivo, viha, turhautuneisuus, antautuminen, nöyryys.  Koko ihmismielen laaja tunnespektri läpikäydään näissä unohtumattomissa kappaleissa.

Klassikko!     * * * * *

Harri Huhtanen  2007

Todella veret seisauttava mestariteos! Olen kuunnellut tämän levyn yli 100 kertaa ja kuuntelen sitä nytkin:

   time is a jetplane / it moves too fast

laulaa Dylan You’re A Big Girl Now:lla. Uskomattomia sävellyksiä! Uskomattomia lyyrikoita! Niin paljon niin täydellistä teematiikan hallintaa, tunteen paloa ja läpitunkevaa läsnäoloa! Jos Mozart tai Bach eläisivät uskon että hekin pitäisivät tästä levystä.

Oma lukunsa on masternauhan siirto SACD:lle. Kitarat soivat kristallinkirkkaina, jopa rumpujen virvelit kuulostavat hyviltä (yleensähän digitaaliäänitteet leikkaavat virveliniskuista sen korkeimman äänesaineksen). Eipä tule mieleeni monia CD:eitä, jotka ovat kuulostaneet näin tuoreilta ja balansoiduilta. Jossain tutkimuksessa päädyttiin siihen, että taiteilijoiden ja tiedemiesten luovuus on huipussaan n. 35-vuoden iässä. Dylan oli Bloodin valmistuessa 33-vuotias. Clinton Heylin on kirjoittanut, että tämä levy on Dylanin uran ehdoton huippu. 1960-luvun mestariteokset olivat ikään kuin vain valmistelua Bloodille ja kaikki sen jälkeen onkin ollut alamäkeä. Itse arvostan ehkä hieman enemmän vuosien 1965-66 rock-trilogian levyjä, nimenomaa niiden ”vallankumouksellisuuden” vuoksi. Vuosi vuodelta olen kuitenkin alkanut yhä enemmän uskoa siihen Heylinin väitteeseen, että Blood on Dylanin teemallisesti ja musiikillisesti ehyin levy.

Bloodin teema on rakastamisen vaikeus. Levy on rakennettu erittäin hallitusti tämän yhden teeman ympärille, mutta levyn musiikillinen eheys kärsii mielestäni pikkuriikkisen hitaasta blues-kappaleesta Meet Me In The Morning, joka istuu huonosti upean You’re Gonna Make Me Lonesome When You Gon  ja nopean Lily, Rosemary And The Jack Of Heartsin väliin. Myös levyn päätöskappale, Buckets Of Rain ,on ”yksinkertaisuudessaan” yllättävä. Näin huikealle levylle olisi odottanut mahtipontisempaa lopetusta, jotain ”avausnovellin” Tangled Up In Bluen  kaltaista pitkää, monipolvista tarinaa. Mutta joskus artistisen näkökantansa voi ilmaista myös vähillä sanoilla. Joskus niin aikaansaadaan jopa voimakkaampi vaikutus. Bucketilla on vain viisi lyhyttä säkeistöä. Alla ote laulun lopusta:

Life is sad  / Life is a bust All ya can do is do what you must You  do what you  must do and ya do it well

No, Bloodilla Dylan todella ”tekee sen mitä pitää ja tekee sen hyvin”!  Uskomatonta, miten komeilta edelleen kuulostavat sellaiset ikiklassikot kuin If You See Her Say Hello,  Shelter From The Storm sekä Simple Twist Of Fate. Tällä levyllä kuullaan useita Dylanin songwriter -uran todellisia timantteja! Laulujen tulkinnat ovat aivan oma lukunsa nekin! Niissä on viiltävää kauneutta, vihaa, tuskaa, kaipuuta ja rakkautta. Tämä on Dylanin maailma: universaali, ajaton ja todellinen. Dylan etsii ja löytää ihmisen sisimmän, sielun syvimmän sopukan ja kertoo kuulijalle totuuden tavalla, joka ei voi olla koskettamatta.

klassikko!   ♣ ♣ ♣ ♣ ♣

Harri Huhtanen 2007