Kirjoitin tämän vanhaan Winterludeen vuonna 2007. Huomaan nyt että kovin paljon asiat eivät ole 10 vuodessa muuttuneet!

Keskiajalla narri oli se joka saattoi kertoa TOTUUDEN ilman, että pää putosi. Nykyaikana parhaita rockartisteja ovat entisajan ”narrit” eli ne miehet ja naiset, jotka uskaltavat kertoa totuuden! Parasta Neil Youngissa on se, ettei hän ole koskaan menettänyt katu‑uskottavuuttaan. 2006 on tärkeä vuosi yli 40 vuotta jatkuneessa Neil Young ‑saagassa. Pitkästä aikaa Neil Young on tarttunut yhteiskunnallisesti ja globaalisesti tärkeään aiheeseen ja mikä parasta hän tekee sen niin, että kuulija jaksaa kiinnostua viestistä jonka hän haluaa välittää!

Kuulostaa siltä, että Young on saanut ladattua ”vanhat akkunsa” uudestaan ja musiikki kulkee svengaavasti ja sanoituksissa on kunnolla potkua. Bushin hallinto saa ihan mukavasti kuravettä naamalleen. Harvoin Young on ollut näin suorasanainen kuin tällä levyllä. Monet ovat väittäneet, että George Bush junior on täysin hyödytön presidentti. Totta on, että hän on tehnyt paljon vahinkoa maalleen, mutta kuten Dylan aikoinaan lauloi ”he is only a pawn in their game” eli Georgekin on vain rikkaiden äärikonservatiivien sätkynukke (sic!), joka lähti epätoivoiselle Irakin ristiretkelleen pelkästään taustavoimiensa painostuksesta. Yksi hyvä asia Bushissa kuitenkin on: hän innoitti Neil Youngia kirjoittamaan ilmeisesti toistaiseksi parhaan levynsä 2000‑luvulla.

The Restless Consumer on soundeiltaan ja henkeltään Rock‑Youngia parhaimmillaan. Myös sanoituksessa on mukavasti särmää:

Don’t need no terror squad / Don’t want no damned Jihad
Blowin’ themselves away in my hood / But we don’t talk to them
And we don’t learn from them / Hate don’t negotiate with Good
Don’t need it / Don’t need no more lies

Monet rockartistit välttelevät kirjoittamasta SUORAAN ajankohtaisista aiheista siinä pelossa, että aihe vanhenee tai muuttuu epätrendikkääksi. Neil Young on uudella levyllään ottanut melkoisen riskin kirjoittaessaan sodasta , joka saattaa lähivuosina muuttua epätrendikkääksi ja ennen kaikkea kirjoittaessaan sodasta, joka jakaa kansakuntaa. Eurooppalaisten on vaikea ymmärtää, että USA:ssa on edelleen miljoonia ihmisiä, jotka ovat sitä mieltä, että Irakiin piti lähteä. Joitain vuosia sitten moni amerikkalainen artisti, joka tuomitsi Irakin sodan lauluissaan, joutui mustalle listalle. Yleisö buuasi ja keikkojen saaminen kävi yhtäkkiä vaikeaksi. Tuoreessa Suomenkin TV:ssä esitetyssä rockdokumentissa Kris Kristofersson toteaa suoraan, että kun hän vastusti Irakin sotaa ei hänen levyjään enää markkinoitu ja muutoinkin levy‑yhtiö suhtautui häneen varsin kylmäkiskoisesti. Suuret levy‑yhtiöt eivät halua, että heidän artistinsa laulavat ajankohtaisista poliittisista aiheista ja erityisen herkkähipiäisiä he ovat sille, että asiat sanotaan suoraan. Siksi arvostan Neil Youngin rohkeutta tarttua aiheeseen, josta laulaminen tuottaa hänelle enemmän taloudellista vahinkoa kuin hyötyä. Living With War on tehty spontaanisti ja luomisen pakosta. Sen kuulee. Siksi tämä on hieno levy! Neil Young palaa tässä juurilleen. Tavallaan tämä on nostalginen levy siinä mielessä, että 1960‑luvulla rock oli protestimusiikkia, mutta myöhemmin rock jotenkin kadotti tuon protestihenkensä, mutta tällä levyllä Neil Young ideologisesti palaa siihen mistä kaikki alkoi eli protestiin.

Kaksoistornien tuho syyskuun 11. 2001 yhdisti amerikkalaiset surussa, mutta erotti heidät vihassa. Republikaaneille terroriteko tarjosi mahdollisuuden säätää kovia valvontalakeja ja kaventaa demokratiaa. Let’s Impeach The Presidentissä Young laulaa:

Let’s impeach the president for spyin’ / On citizens inside their own homes
Breaking every law in the country / Tapping our computers and telephones

Youngin vuodatus puhdistaa ilmaa, sillä vaikka Michael Moore ja kumppanit ovat jo TV:n puolella kertoneet kaiken mahdollisen ja mahdottomankin Bushin hämäristä taustoista ja ystävyydestä Bin Ladenin suvun kanssa niin Young on ensimmäinen kuuluisa rockartisti, joka on kirjoittanut kokonaisen levyn lauluja Bushin hallinnon väärinkäytöksistä sekä Irakin sodasta.

Who’s the man who hired all the criminals? / The White House shadows who hide behind closed doors / They bend the facts to fit with their new story
Of why we had to send our men to war

Monilla Youngin levyillä tekstien sanoma on moniselitteinen ja vaikeasti avautuva. Living With War on toista maata! LWW on punk‑henkinen levy, jonka musiikki on suoraviivaista rokkia ja tekstit ”plain and simple” eli asiat sanotaan niin kuin ne ovat!

Youngin uudella levyllä ensimmäinen kappale, johon rakastuin heti ensi kuuntelun aikana oli Living With War. Tässä upeassa kappaleessa on erittäin kaunis melodia ja lisäksi laulussa on hienosti kiteytetty kaikki se frustraatio jota jokainen ajatteleva ihminen tuntee Irakin sodasta.

And when the dawn breaks I see my fellow man /
And on the flat‑screen we kill and we’re killed again

Young on turhautunut ja vihainen, koska hän tuntee ettei voi tehdä mitään. Miljoonien muiden tavoin hän voi vain KATSOA televisiosta, miten autopommit tekevät tuhoaan ja miten amerikkalaisten pakkosyöttämä ”vapaus” on ajanut ison arabimaan täydellisen anarkian ja väkivallan kierteeseen.

Nixon taitaa olla 1900‑luvun vihatuin presidentti Amerikassa. 2000‑luvulla ainakin rokkareiden ja sivistyneistön piirissä Nixonin tasolle epäsuosiossa on varmaan päässyt George Bush junior. Uudella levyllään Youngin kritiikin kärki kohdistuu nimenomaa Bushiin. Looking For A Leaderissä Young ilmoittaa suoraviivaisella ja konstailemattomalla ”punk”‑tyylillään:

America has a leader / But he’s not in the house
He’s walking here among us / And we’ve got to seek him out

Pragmatismia ja suoraa vaikuttamista edustaa erityisesti säe:

Lookin’ for a leader / With the great Spirit on his side
Someone walks among us / And I hope he hears the call

Amerikassa itsessään ei ole mitään vikaa, sillä:

America is beautiful / But she has an ugly side

Tämä ”ruma puoli” on Youngin näkemyksen mukaan korruptoitunut, näennäis‑demokraattinen vaalijärjestelmä, joka takaa sen, että presidentti voidaan valita suuren rahan voimalla. Se kenellä on eniten rahaa käytettävissään saa eniten näkyvyyttä ja kun on näkyvissä on myös ihmisten mielissä. Jos sitten vielä ilmaisee asiansa yksinkertaisesti, sopivasti mutkia oikaisten ja häikäilemättömästi väärinkäyttää ihmisten vilpitöntä patriotismia, niin saa valtikan itselleen ja sen jälkeen voikin tehdä lähes mitä lystää, sillä Amerikassa presidentin valta on erittäin suuri.

LWW:n lopetusbiisi, America The Beautiful saattaa mahtavine kuoro‑osuuksineen kuulostaa väärälle levylle eksyneeltä. Levyn teeman kannalta lopetus on kuitenkin hieno ja yhdistää myös alun ja lopun. Alussahan Young laulaa siitä, miten ”puutarha on menetetty” ja lopussa ylistetään Amerikan ”avaria taivaita…ja majesteettisia purppuravuoria”. Näissä kahdessa laulussa on hienosti tiivistetty koko levyn ydinajatus: ei Amerikassa ole mitään vikaa, vaan sen johtajissa.

Teemallisesti LWW on mestariteos. Musiikillisesti jää paljon toivomisen varaa, mutta punk‑asenteesta ja välittömyydestä on vaikea sakottaa, päinvastoin: levy elää ja hengittää hyvin, se tempaa kuulijan koukkuunsa ja viekottelee kuuntelemaan levyn yhä uudestaan ja yhä uudestaan.

Erinomainen levy!   ♣♣♣♣ ½

Harri Huhtanen 2007

Välitin toukokuussa kansainvälisen uutisen jonka mukaan Neil Youngin uutuuslevy, Hitchhiker ilmestyisi heinäkuussa 2017. Aikataulu ei kuitenkaan toteutunut ja todellisuudessa Hitchhiker ilmestyi vasta tänään!  Aikaisemmin ilmoitettu biisilistaus osoittautui myös vääräksi. Alla lopullinen, toteutunut levyn sisältö:

Levyn kymmenestä kappaleesta kaksi on aikaisemmin julkaisemattomia ja loput on julkaistu muilla Youngin levyillä vuosina 1977-2010. Taulukon kolmannessa sarakkeessa on ilmoitettu mitä myöhemmin julkaistulla versiolla on muutettu.  Hitchhikerilla sen sijaan kuullaan kappaleiden alkuperäiset sooloversiot vuosia ennen julkaisuaan. Neil Young on itse kertonut että kaikki nämä kappaleet äänitettiin yhtenä iltana, yhdessä sessiossa ja nauha oli tarkoitus julkaista albumina, mutta levy-yhtiö ehdotti soolosetin tilalle versiota, jossa tukena olisi bändi ja siksi julkaisu viivästyi ja lopulta kävi sitten niin, että Young julkaisi tämän sessionauhan vasta nyt, peräti 41 vuotta sen äänittämisen jälkeen! Koska osa kappaleista on sieltä Youngin tuotannon kärkipäästä, voidaan nyt julkaistua levyä pitää merkittävänä.

Harri Huhtanen 2017 

Vuoden 2017 päivitys. Yleensä Neil Young julkaisee uusia levyjä joka vuosi, mutta 1990-luvun jälkipuoliskolla hän piti toistaiseksi tuntemattomasta syystä peräti neljän vuoden tauon uusien studioalbumien julkaisussa. Silver & Gold ilmestyi siis vasta Youngille epätavallisen pitkään tauon jälkeen…   

Silver & Gold (2000) on jäänyt Youngin laajassa katalogissa aivan liian vähälle huomiolle. Kuuntelin levyä varsin intensiivisesti noin vuosi sitten ja tarkoitukseni oli jo tuolloin kirjoittaa arvostelu, mutta sitten aloin epäillä olinko erehtynyt arviossani: oliko levy todella yhtä hyvä kuin Youngin muutamat 1970-luvun klassiset albumit. Tällä levyllä ei ole yhtään todella suurta biisiä, samaan tapaan kuin Youngin parhailla 1970-luvun levyillä, mutta sen sijaan Silver& Gold koukuttaa kuulijan upealla kokonaisuudella! Vaikka  levyn vanhin kappale, Silver & Gold on sävelletty jo 1982 ja muutamat muutkin albumin kappaleista ovat vanhempaa tuotantoa, on kokonaisuus tällä kertaa erittäin onnistunut. Kuulijaa hämätään taitavasti, sillä  kappaleet kuulostavat siltä kuin ne kaikki olisi tehty samana vuonna. Vuoden 2008 aikana olen kuunnellut Silver & Goldia kerran pari kuukaudessa ja niin se vaan on, ettei tämä levy menetä tenhovoimaansa edes ajan myötä. Kyseessä on siis ilmiselvä klassikko!

Crazy Horsen kanssa Young yleensä rokkaa tulisesti , mutta alunperin 1970-luvulla ihastuin Youngiin nimenomaa omaperäisenä, ajoittain maagisena balladien esittäjänä. Silver & Goldilla Young tavoittaa hienosti vanhan magian toistamatta kuitenkaan itseään.  Silver & Gold on kaihoisa ja surumielinen levy, jonka lauluissa on kuitenkin positiivinen ja vapauttava pohjavire.

Levyn avauskappale, Good To See You saa heti kuulijan hyvälle tuulelle. Tätä on akustinen Young parhaimmillaan! Youngin taustabändi on koottu Dylaninkin kanssa usein levyttäneistä huippumuusikoista: Jim Keltner (rummut), Spooner Oldham (piano, urut), Duck Dunn (basso). Taustoja tällä levyllä laulavat Emmylou Harris sekä Linda Ronstadt.

Kakkoskappaleena kuultava Silver & Gold on siis sävelletty jo vuonbna 1982. Itse asiassa se kuulostaa siltä kuin Young olisi kirjoittanut sen jo 1970-luvun alussa, niin voimakkaita flashbackejä tätä kappaletta kuunnellessa ainakin minulle tulee After The Goldrushin ja Stars’n’Barsin ajoilta.

Kolmantena kuultava, Daddy Went Walkin’ on aiheeltaan levyn ehkä surullisin kappale, mutta Young on keventänyt tunnelmaa tekemällä kappaleesta humoristisen.  Todellisuudessa kappale kertoo Youngin myöhemmin dementiaan kuolleesta isästä, joka oli eräänä päivänä lähtenyt omille teilleen ja suuntavaiston puuttuessa eksynyt matkalla.

Neljäs kappale, Buffalo Springfield Again on kunnianosoitus Youngin nuoruudenbändille.

In The Great Divide, Red Sun ja erityisesti kerrassaan upealla pianosäestyksellä esitetty Horseshoe Man jatkavat tyylikkäästi albumin nostalgia -teemaa.

Distant Camerassa kulminoituu ja tiivistyy tämän upean levyn perimmäinen teema:

Life is changin’
Everywhere you go
New things and old both disappear

Young laulaa tapahtumista ja ihmisistä, jotka ovat jo hävinneet tai häviämässä. Elämä on vain haalistuva valokuva.  Rakkaus kuitenkin jää: rakkaus ihmisiin ja musiikkiin. Taide voittaa. Siitä tulee näiden surumielisten laulujen voima ja viehätys.

Erityisesti Razor Lovea kuunnellessa ymmärtää, miten ovelasti Young saavuttaa taiteellisen tavoitteensa. Näennäisesti Young laulaa arkipäiväisistä pienistä tapahtumista, mutta maagisilla tulkinnoillaan hän pääsee syvemmälle elämän perimmäisiin kysymyksiin kuin artistit, jotka suoraan laulavat niistä.  Moderni angsti puuttuu kokonaan tältä levyltä. Elämän lopputulos on onneton, mutta arkipäivä pelastaa. Harva vain näkee ja ymmärtää arkipäivän kauneuden. Ehkä Young tarkoittaa juuri tätä laulaessaan päätöskappaleella:

Angel without wings
Owner without things

Kyllä tämä on hieno levy! Joka kerta kun olen kunnellut levyn alusta loppuun ilman häiriöitä tai keskeytyksiä, tulee tästä ylevä olo. Levyn koukku ja voima on nimenomaa kokonaisuudessa, joka on paljon enemmän kuin osiensa summa. Suuret hitit loistavat poissaolollaan, mutta nostalgia -teema kulkee koko levyn läpi hallitusti ja kurinalaisesti.  Äänitys ja siirto CD:lle on erittäin korkeatasoinen, koska Young on tällä levyllä käyttänyt hyväkseen uutta HDCD -tekniikkaa, jonka ansiosta digitaalinen äänite kuulostaa yhtä hyvältä kuin korkeatasoinen analoginen äänite.  Myös Youngin taustabändi tekee hienoa työtä tällä levyllä.

Melkein klassikko !   ♠ ♠ ♠ ♠  ½

Harri Huhtanen 2008

1990-luvun alkupuolella Young innostui grunge-musiikista. Hän diggaili Nirvanaa ja ilmeisesti jossain määrin ystävystyi Kurt Cobainin kanssa. Tiettävästi Neil yritti toistuvasti ottaa yhteyttä Kurtiin siinä vaiheessa kun muusikkopiireissä alettiin ymmärtää, miten syvästi depressoitunut Kurt  oli.  Ystävien tuki ei kuitenkaan riittänyt piristämään Kurtia ja niinpä hänen toinen itsemurhayrityksensä onnistui. Neil purki suruaan ja ahdistustaan hienolla levyllään Sleeps With Angels (1994). Seuraavana vuonna hän hengaili toisen kuuluisan grunge -bändin, Pearl Jamin poikien kanssa.  Neil päätti äänittää heidän kanssaan uuden levynsä. Tammikuun lopusta helmikuun alkupuolelle, neljänä sessiopäivänä Young äänitti ja melko pitkälle myös kirjoitti Mirror Ball (1995) levynsä 11 kappaletta.

Mirror Ball on arvostelijalle kova pala purtavaksi.  Kun lähtökohta on spontaniteetti ja nopea levytekoprosessi voiko levyä kritisoida siitä, että se on raakile?  Vastaan: kyllä ja ei. Joissain kohdin tämä levy on viehättävän tuore juuri siksi, että kaikki on tehty niin nopeasti. Toiset kohdat kuulostavat siltä, että ne ovat yksinkertaisesti mokia. Bändi on tylsä, kappale on huonosti sävelletty ja  sanoitukset ovat banaaleja. Aika alas Neil Young on vajonnut kirjoittaessaan näin naiveja säkeitä:

You know I’ll always help you baby
But I just can’t do that
I know I said I’d help you baby
Here’s my wallet
Call me sometime

Neil Youngin säestäjinä Pearl Jamin miehet jäävät valovuosien päähän siitä, mihin Crazy Horse pystyy. Pearl Jam tosiaan vain säestää Youngia, bändin ja Youngin musiikillinen vuoropuhelu ja komminkaatio jää useilla kappaleilla vajaaksi. Young ei bändeineen kohoa lentoon, kuten Ragged Glorylla(1990) ja Sleeps With Angelsilla (1994).

Useammat levyn kappaleista ovat musiikillisesti monotoonisia, paikallaan junnavia. Kuulijalle tulee houkutus hypätä seuraavaan kappaleeseen.  Toisaalta  monotoonisuuden ja huonon, suttuisen äänitteen sekaan on pujahtanut muutamia hienoja melodioita, jotka kuulostavat komeilta ilman Crazy Horseakin. I’m The Oceanin melodia ja sovitus ovat melko hyvin onnistuneita, sillä kappaletta kuunnellessa jalka alkaa vipattamaan ja soittimen sammuttamisen jälkeenkin melodia jää päähän soimaan.

Albumin harvalukuisiin helmiin kuuluu myös Throw Your Hatred Down, jossa Youngin soitto pääsee viimeinkin lentoon. Crazy Horsen kanssa käy yleensä niin, että he piiskaavat Youngin huippusuorituksiin, mutta Pearl Jamin kanssa piiskaa heiluttaa Young, joka tällä kappaleella kitaroi niin vakuuttavasti ,että saa lopultakin vähän eloa rumpaliin ja basistiin.

Albumin teema jää ainakin minulta suurelta osin hämärän peittoon. Ehkäpä tällä levyllä on jotain salattuja ajatuksia ja merkityksiä, joita en ole vielä vaan tajunnut. Sanoitukset vaikuttavat paikoitellen hyvin epä-youngmaisilta.  Ainoastaan Peace And Lovella selvästi ilmoitetaan, että lyriikat on kirjoitettu yhdessä Eddie Vedderin kanssa. Melkein olisin valmis lyömään vetoa, että Eddie on ollut co-writerina muutamalla muullakin biisillä.

Mirror Ballilla on kuitenkin kaksi suurta vahvuutta, ne samat jotka löytyvät niin monilta Young-levyiltä: rehellisyys ja spontaniteetti. Mirror Ball ei ole mitään hissimusiikkia, vaan aitoa konstailematonta rokkia. Young sanoikin jossain haastattelussa, että hän tahtoi tehdä Mirror Ballista ajankuvan.  Liika tuottaminen  olisi ollut grunge-hengen vastaista. Toisessa vaakakupissa on painolastina kuitenkin ongelmakohdat, joita on vaikea puolustella edes grunge -hengellä: huonot biisit ja bändin korkeintaan keskinkertainen soitanta.

Hieman keskinkertaista parempi levy * * * ½

Harri Huhtanen 2008

Päivitys 10.3.2021. Tämäkin hieno levy tuli ainakin minulle taas ajankohtaiseksi kun hiljattain näin hienon Brett Morgenin ohjaaman Kurt Cobain -dokumenttielokuvan Montage Of  Heck (2015). Siinä tosin ei käsitelty Kurtin suisidia, Neil Youngista puhumattakaan, koska aihe on ymmärrettävästi tulenarka. 

Sleeps With Angels (SWA) on hieno levy, mutta näyttää siltä, että vuonna 2008 vanhaan Winterludeen kirjoittamani arvio on aikanaan jäänyt jotenkin vajaaksi ja siksi lisäsin otsikkoon tuon ”ensimmäinen arvio” -lausekkeen. Siksi jätän nyt myös pisteet antamatta. Joskus sitten tulee toinen arvio ja ehkäpä silloin pystyn antamaan ne lopulliset pisteetkin.  Tuntuu että tämä on levy, johon on syytä palata, vaikka olenkin SWA:n varmaan jo parikymmentä kertaa kuunnellut tässä vuosien saatossa… 

Huhtikuun 9. 1994 Grunge-ikoni Kurt Cobain ampui haulikolla aivonsa pellolle. Hänellä oli ollut vaikeuksia avioliitossa Courtney Loven kanssa, joka tunnettiin rockpiireissä huumeiden käyttäjänä ja varsin hankalana persoonana. Neil Young piti Kurtista ja hän oli tiettävästi yrittänyt ottaa Kurtiin yhteyttä vain joitain päivä ennen tämän itsemurhaa. Tähän liittyen myöhemmin levisi huhu siitä ,että Youngin 1994 ilmestynyt Sleeps With Angels kertoo Kurtin ja Courtneyn epäonnistuneesta avioliitosta.  Totuus ei kuitenkaan ole ihan näin yksinkertainen, sillä Young ryhtyi tiettävästi äänittämään albumia jo marraskuussa 1993 ja viimeinen sessio oli huhtikuun lopussa 1994. Näin ollen todennäköisesti albumi oli melko pitkälle valmis jo ennen Kurtin yllättävää itsemurhaa. Albumin neljäs kappale, Sleeps With Angels on kuitenkin (todennäköisesti) äänitetty nimenomaa Kurtin kunniaksi. Muissa kappaleissa yhteydet Kurtin ja Courneyn tarinaan lienevät enemmän sattumaa.

Sleeps With Angels (1994) on hieno albumi. Se todistaa vakuuttavasti, että Young on alati uudistuva artisti, joka aitoutensa ja uudistumiskykynsä avulla säilyy pinnalla vuosikymmenestä toiseen. Erityisen hienoja tuloksia Young aikaansaa kun hän valitsee säestysryhmäkseen Crazy Horsen . Tällä levyllä erityisesti lähes 15 minuuttia pitkä Change Your Mind on komea osoitus siitä, mihin Young parhaimmillaan pystyy Crazy Horsen kanssa. Kaikilla albumin kappaleilla Young ei onnistu yhtä hyvin, mutta muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta Sleeps With Angels on komeaa kuunneltavaa.  Pitkästä aikaa Youngin kynä on myös hyvässä terässä, sillä levyn sanoitukset ovat muutamilla kappaleilla todella tyylikkäitä. Esimerkinä Blue Eden :

Embracing, distorting, supporting, comforting
Convincing you, consoling you
Controlling you, destroying you

Päätöskappaleella A Dream That Can Last Young kirjoittaa yllättävän avoimesti Kurt Cobainin kuolemaa seuranneista tunteistaan:

I feel like I died and went to heaven /
The cupboards are bare but the streets are paved with gold /
I saw the distance, I saw the past /
And I know I won’t awaken , it’s a dream that can last

Harri Huhtanen 2008

Päivitys 8.3.2021. Nostan tämän 13 vuotta vanhan arvosteluni nyt hetkeksi Winterluden etusivulle, koska Ragged Glory-levy on taas ajankohtainen, sillä 26.2.2021 Neil Young julkaisi mainion  Crazy Horsen kanssa tehdyn keikkataltioinnin marraskuulta 1990. Kyseessä on lämmittelukeikka, joka soitettiin Kaliforniassa ennen varsinaista vuoden 1991 Ragged And Glory- kiertuetta.  Uuden levyn nimi on WAY DOWN IN THE RUST BUCKET ja se nousi heti Suomen ja yhdeksän muun Euroopan maan myyntilistalle. 

Neil Young -fanit arvostavat Ragged And Gloryn (1990) varsin korkealle.  Epätasaisen Geffen -kauden (1982-1988) jälkeen nimenomaa ja Freedom (1989) ja Ragged And Glory olivat perinteisille Young-faneille suuria helpotuksia. Young oli jälleen palannut juurilleen eli tekemään sitä mitä parhaiten osasi. Kieltämättä Ragged And Glory on levy, joka svengaa komeasti. Se on nimensä mukaisesti rosoinen ja varmaan hirveän nopeasti äänitetty. Monet kappaleista kuulostavat siltä kuin ne olisi äänitetty livenä studiossa muutamalla otolla.  Neil ja Crazy Horse ovat enimmän osan ajasta kerrassaan hyvässä vedossa! Levyn arvoa nostaa myös se, että  – päinvastoin kuin muutamilla 1970-luvun albumeilla –  kappaleiden annetaan nyt jatkua loppuun saakka eikä niitä feidata kesken, kuten esimerkiksi Zumalla (1975) valitettavasti tehtiin.

En ole vielä hankkinut levystä CD-versiota. Vinyylillä kakkospuolen avaava Farmer John särähtää pahasti korvaan. Kyseessä on sellainen kieli poskessa tehty krapulapäivän otto. En tiedä, ehkä Young haluaa kappaleella viestittää sitä, että hän tekee mitä haluaa ja ottaa levylleen ihan mitä tahansa ottoja, mutta minun korvissani kyseessä on tyylirikko muuten niin komeasti svengaavalla levyllä. Toisena kuultava Mansion On The Hill onkin sitten taas aitoa priimatavaraa. Love And Only Loveen päästäessä kuulijan tunnelma onkin jo varsin korkealla. Albumin päättää komea hymni Mother Earth.

Musisointi eli innostunut live-soitto on selvästi keskiössä tällä albumilla. Teemoina on rakkauden voima ja huoli siitä, miten vältetään ekologinen katastrofi, mutta ne jäävät vähemmälle huomiolle Youngin pitkiä kitarasooloja ja Horsen upeaa musisointia kuunnellessa. Horse -kitaristi Frank Sampedro selvästi katalysoi Youngin soittoa, sillä yleensä parhaat soolonsa Young soittaa hänen kanssaan. Basisti Billy Talbot ja rumpali Ralph Molina rakentavat tuttuun tapaansa tanakan ja erittäin hyvin toimivan perustan musiikille, jonka Sampedro ja erityisesti Young sitten sooloillaan viimeistelevät.

Farmer Johnia lukuun ottamatta tämä levy toimii hienosti!  Kuulija jää koukkuun aika nopeasti. Seitsemästä kymmeneen minuuttiin kestävät live-otokset eivät tunnu missään vaiheessa pitkästyttäviltä. Särökitaralla soitettu Mother Earth on tyylikäs lopetus tälle energiaa ja hyvää svengiä pursuavalla levylle.

Erittäin hyvä levy  ♦ ♦ ♦ ♦ ½

Harri Huhtanen 2008

Life (1987) oli Youngin viides Geffen -albumi. Geffenillä huokaistiin helpotuksesta kun he pääsivät eroon Youngista, joka oli ollut heille kaupallisesti ja taiteellisesti suuri pettymys. Eräässä vaiheessa epätoivoinen yhtiö uhkasi haastaa Youngin oikeuteen, koska hän teki heille levyjä, jotka eivät kuulostaneet Neil Youngilta!  Geffenillä Young koettiin siis tuotteena, joka oli sabotoinut omaa brändiään. Young vähät välitti Geffenin pomojen mielipiteistä ja itse asiassa jatkoi kokeilujaan vielä Repriselle palattuaankin.

This Note’s For You (1988) oli Youngin ensimmäinen Reprise – levy Geffeniltä lähdön jälkeen.   Young kirojitti ja äänitti levyn melko nopeaan tahtiin 1987 vuoden lopussa. Tällä kertaa hän oli päättänyt kokeilla minkälaista jälkeä syntyisi ison bändin  kanssa. Niinpä hän palkkasi peräti 3 saksofonistia ja 3 kolme trumpetistia soittamaan näitä 1950- ja 1960-luvun jazz-, blues- ja soul -musiikista vaikutteita ammentavia uusia kappaleitaan.

Lopputulos on vaihteleva. This Note’s For You’n parhaissa kappaleissa minua ihastuttaa ison orkesterin svengaava yhteissoundi. Lisäksi teksteissä on sopivasti huumoria ja kieli poskessa -mentaliteettia, kuten esim. kappaleessa Ten Men Workin’ :

Ten Men Workin’ tonight / Huuagh-ahhh-huaagh-ahhh

Lisäksi albumilla on yksi klassikko- kappale, nimittäin toisena kuultava This Note’s For You, josta Young väsäsi niin pirullisen videon, että sen esittäminen nopeasti kiellettiin MTV:ssä. Videossa Young laulaa :  ”Ain’t singin’ for Pepsi / Ain’t singin’ for Coke”. Laulajan taustalla näytetään miten sen aikaisten popin huippunimien  Michael Jacksonin ja Whitney Houstonin käy huonosti. Videolla Young selvästi purkaa frustraatiotaan siitä, miten rock/pop- musiikki 1980-luvulla yhä enemmän muuttui brändi-orientoituneeksi. Tuohon brändi -ajatteluun liittyi olennaisena elementtinä oheismainonta, jolla tunnetut artistit tienasivat usein enemmän kuin pitkillä ja raskailla kiertueilla. Young julisti, ettei koskaan suostuisi moiseen ja niinpä hän lauloi, Pepsi-mainosta irvaillen ”I’ve got the real thing / I got the real thing baby”.

Young tunnetaan yleensä raa’asta särökitaroinnista, mutta tällä levyllä hän osoittaa, että myös sofistikoidumpi blues- ja jazz-kitarointi  sujuu erinomaisesti häneltä. Tästä esimerkkeinä kappaleet Can’t Believe Your Lyin’,  One Thing, Coupe De Ville sekä Twilight.

Levyn loppua kohden mukaan on kuitenkin päässyt myös muutamia melko yhdentekeviä ralleja, joissa big band -soundi alkaa vähän puuduttaa. Osa noista kappaleista on selvästi huumorin pilke silmäkulmassa tehtyjä, mutta niiden vitsit jaksavat naurattaa vain muutaman kerran.  Kokonaisuus jää vähän repaleiseksi, vaikka soittajat  kyllä tekevät hienoa työtä ja Youngin kitarointi on paikoitellen erittäin hienoa. Teemaattisesti levy on kuitenkin torso ja olisi ehkä vaatinut pidempää työstämistä. Tämä on kuitenkin kokeilu, niin kuin niin monet muutkin Youngin 1980-luvun albumeista. Osittain kokeilu onnistuu, osittain ei.

Parhaiden biisien ansiosta
kohtalaisen hyvä levy  * * * * –

Harri Huhtanen 2008

Jos en olisi luvannut itselleni, että arvostelen koko Youngin studioalbumien katalogin, olisin varmaan jättänyt tämän Old Ways (1985) albumin arvostelematta, sillä minulle tämä on vaikeasti arvosteltava levy.  Old Waysin arvostelua haittaa biakseni eli en pidä perinteisestä (keskinkertaisesta) country-musiikista. Arvostan countryn huippuja (Hank Williams, Johnny Cash, Willie Nelson jne.), mutta keskinkertaista countrya minun on vaikeaa sulattaa. Valitettavasti Old Ways on suurimmalta osalta perinteistä countrya keskinkertaisesti esitettynä, sillä vaikka Youngin monissa 1970-luvun huippubiiseissä on selviä country-vivahteita on aivan eri  asia ottaa musiikkinsa joitain country-vaikutteita kuin ryhtyä kopioimaan kokonaisia perinteisen countryn melodioita.

Erityisesti vinyylilevyn ykköspuoli on taitavasta tuotannosta ja musisoinnista huolimatta aika masentavaa kuultavaa. Ei tällainen ole Youngin ydinosaamista, pahimmallaan nämä kappaleet kuulostavat lähes falskeilta. Young on hakenut tuotokselleen uskottavuutta ja kantavuutta ottamalla vokaaliosuuksiin sellaisia countryn huippuosaajia kuin Willie Nelson ja Waylon Jennings, mutta minusta heidän mukanaolonsa vain pahentaa tilannetta, koska country-artistina Young on diletantti heidän rinnallaan ja sen valitettavasti kuulee. Ykköspuolen päättävä Misfits on erikoista sanoituksesta johtuen jonkin verran kiinnostava, muttei pelasta ykköspuolen kokonaisuutta, joka on keskinkertainen.

Kakkospuolen aloittava California Sunset ei helpota yhtään arvostelijan ahdistusta. Seuraavana kuultavassa country-humpassa Old Ways on sentään jotain valonpilkahdusta eli sarkastinen sanoitus! Young kertoo, ettei vanhalle dinosaurukselle kannata yrittää opettaa uusia temppuja. Kolmantena kuultava hymni, My Boy on minun näkökulmastani tämän harvinaisen keskinkertaisen levyn ainoa innovatiivinen ja vaikuttava kappale. Valitettavasti tämä koskettava ja herkkä kappale on täysin väärällä levyllä eli se ei sovi kokonaisuuteen. Bound For Glory’ssa Young onnistuu melko hyvin eli kokonaisuus ei kuulosta epä-youngmaiselta, vaan tällä kappaleella yhteistyöskentely Waylonin kanssa tuntuu toimivan ja Young kohoaa hetkittäin jopa vanhan country-legendan tasolle. B-puolen lopussa tulee kuitenkin mahalasku, sillä Where Is The Highway Tonight? on juuri sitä mistä aloitettiin eli perinteistä countrya keskinkertaisesti esitettynä

Kokonaisuus? Vastaus riippuu varmaan siitä keneltä asiaa kysytään. Voin kuvitella, että intohimoisen Country & Western -harrastajan mielestä tämä on erinomainen levy. Enkä voi kiistää sitä ,etteikö tämä genren sääntöjä noudattava ja vaikuttavalla muusikkolistalla ryyditty levy olisi musiikillisesti pätevää ja tyylikästä työtä. Ongelma on kuitenkin valmis, jos kysytään mikä tästä kaikesta on Youngin omaa ja miten hänen ydinosaamisensa muusikkona ja säveltäjänä ja erinomaisena sanoittajana tulee esiin tällä levyllä?

Keskinkertainen levy  * * *

Harri Huhtanen 2008

Sisältö: Little Thing Called Love / Computer Age /  We are in Control / Transformer Man  / Computer Cowboy (aka Syscrusher)  //  Hold On to Your Love  / Sample and Hold – 5.09 (CD-version kesto 8:03) /  Mr. Soul  /  Like an Inca – 8.08 (CD-version kesto 9:46)

Muusikot: Neil Young – kitara, basso, Synclavier, electric piano, laulu, Sennheiser Vokooderi /Nils Lofgren – kitara, piano, urut, electric piano, Synclavier, laulu, Sennheiser Vokooderi/ Ben Keith – pedal steel guitar, Slide-kitara, laulu / Bruce Palmer – basso / Ralph Molina – rummut, laulu /  Joe Lala – lyömäsoittimet, laulu / Frank Sampedro – kitara, stringman / Billy Talbot – basso

Youngin ensimmäinen Geffen-levy oli melkoinen yllätys monelle. Perinteiset rock- ja folk-elementit saivat Transilla tehdä tilaa synclavierille, sähköpianolle ja Sennheiser Vokooderille. Erityisesti Vokooder, joka muuttaa ihmisäänen konemaisen luonnottomaksi teki levystä hyvin poikkeuksellisen ja jopa futuristisen aikanaan.

Levyn kansikuvat kertovat olennaisen levyn teemasta. Etukannen kuvan oikella puolella Youngin näköinen mies liftaa kyytiä  1950-luvun amerikanrautaan vehreän metsän reunustaessa tietä, kuvan vasemmalla puolella sen sijaan “projektio” -hahmo liftaa kyytiä ohiajavasta futuristisesta 2000-luvun autosta.  Tulevaisuuteen sijoittuvassa kuvassa vehreän metsän ovat korvanneet toinen toistaan oudomman näköiset pilvenpiirtäjät sekä kuvitteelliset tulevaisuuden matkustajakoneet. Takakannen kuvassa on avattu sydän joka on täynnä johtovyyhtejä sekä piirilevyjä.  Sanoma on kristallinkirkas: tulevaisuus ei lupaa mitään hyvää, asiat menevät vain huonompaan suuntaan.

Trans ei ollut kaikkien perinteisen, 1970-luvun  akustisen Neil Young -musiikin ystävien mieleen, mutta minä pidän levystä kovasti ja siksi nostin sen jopa TOP10 listalleni heinäkuussa 2008. Trans svengaa kautta linjan hyvin ja tästä varmaan kuuluu erityissuuri kiitos Crazy Horse -miehille Molina, Sampedro ja Talbot. Yleensä aina kun he ovat mukana Youngin matkassa sopii odottaa jotain todella hyvää. Eikä Trans petä odotuksia.

Levyn A-puolella rytmijalka alkaa vipattamaan viimeistään Computer Age -kappaleen kohdalla. We R in Control on jopa profetiallinen, sillä jo vuonna 1982, ennen Internettiä ja tietoverkkojen maailmaa Young hahmottelee maailman, jossa ”isoveli” hallitsee data- pankkeja, televisioasemia, turvallisuuspalvelua, käytännössä kaikkea yhteiskunnallista toimintaa. Kuulostaako tutulta 2010-luvun maailmassa, jossa NSA kuuntelee ja seuraa sinua kännykkäsi, televisiosi ja tietokoneesi ja kohta myös kodinkoneittesi avulla?

Albumin B-puolella tahti vain paranee eli  se on hienoa kuultavaa alusta loppuun. Sample And Hold  sijoittuu kaukaiseen tulevaisuuteen, jolloin ihmisten kumppanitkin ovat robotteja, jotka tilataan postimyynnistä. Mr. Soul  on modernisoitu versio yhdestä Youngin varhaisimmasta kappaleesta. Young perustelee laulussa musiikillista kokeilunhaluaan ja muutostaan näin:  For the race of my head and my / face is moving much faster / Is it strange I should change?  Albumin päätöskappaleena kuullaan upea, Like An Inca , jossa Young palaa taas vanhaan teemaansa muinaisten intiaanikulttuurien ylemmyydestä nykymaailmaan verrattuna. Kuva on voimakkaan romantisoitu, koska – kuten tiedetään – myös inkat ja erityisesti atsteekit olivat hyvin raakoja aikanaan. Tulevaisuudessa Young ei kuitenkaan näe mitään hyvää ja siksi hän mielessään unelmoi muinaisista ajoista, ne ovat eräänlaisia turvasatamia entistä kurjempaa tulevaisuutta vastaan: We’re gonna lose this place / Just like we lost Atlantis / Brother we got to go / Sooner than you know / The Gypsy told my fortune / She said that nothin’ showed…Well I wish I was an Aztec / Or a runner in Peru / I would build such beautiful buildings / To house the chosen few / Like an Inca from Peru

Hieno levy   * * * * +

Harri Huhtanen 2017