The Basement Tapes ilmestyi kesäkuussa 1975 ja menestyi hyvin. Se nousi Amerikan Billboard -listalla sijaluvulle 7 ja Englannin listalla tupla-albumi oli parhaimmillaan sijalla 8. New Yorkin Timesin kriitikko innostui jopa niin paljon että nimitti levyä “erääksi Amerikan populaarimusiikin historian merkittävämmäksi levyksi”. Myös Rolling Stone -lehti ja Washington Post ylistivät levyä. Tuolloin kukaan ei tuntunut tietävän mitä kaikkea levyltä oli jätetty pois ja miten alkuperäisiä nauhoja oli “kaltoinkohdeltu” overdubbauksilla. Kaikki tämä paljastui vasta paljon myöhemmin. Onneksi alkuperäisiä nauhoituksia ei hävitetty, onneksi ne säilyivät, sillä – kuten nyt tiedämme – vuoden 1975 Basement -julkaisu oli vasta heiveröinen alku kohti todellista The Basement Tapes -julkaisua, joka näki päivänvalon vasta marraskuussa 2014. Tuolloin julkaistu 138 kappaleen boksi paljasti ensimmäistä kertaa maailmalle Basement- sessioiden laajuuden sekä sen miten 
monen eri musiikkityylin materiaalia Dylan ja The Band työstivät maaliskuusta lokakuuhun vuonna 1967. Sessioiden edetessä Dylan kirjoitti yhä enemmän omia, uusia kappaleita. Niitä syntyi yli 30. Osa niistä on nyttemmin saavuttanut klassikkostauksen, kuten I Shall Be Released . Lokakuussa 1967 näistä uusista Dylanin sävellyksistä tehtiin muusikkopiirejä varten 14 kappaleen Dwarf Music demo, jonka kappaleita muut muusikot alkoivat julkaista ja Dylan sai pitkän keikkataukonsa aikana näistä hyvät rahat, sillä lähes poikkeuksetta muiden artistien tulkinnat Dwarf -demon kappaleista menestyivät erittäin hyvin listoilla. Muun muassa seuraavat artistit tehtailivat hittejä näillä Dylanin vuonna 1967 kirjoittamilla kappaleilla: Peter, Paul And Mary; Ian & Sylvia; Manfred Mann; Julie Driscoll, Brian Auger and the Trinity; The Byrds; Fairport Convention ja tietenkin myös The Band!
(jatkuu / continues…)
Harri Huhtanen 2017
Lily of the West (trad.) / Can’t Help Falling in Love (George Weiss / Hugo Peretti / Luigi Creatore) / Sarah Jane (trad.) / The Ballad of Ira Hayes (Peter LaFarge) // Mr. Bojangles (Jerry Jeff Walker) /Mary Ann (trad.) / Big Yellow Taxi (Joni Mitchell) / A Fool Such as I (Bill Trader) / Spanish Is the Loving Tongue (Billy Simon / Charles Badger Clark)
Vinyylilevyn B-puolen avauskappale Mr. Bojangles on ensimmäinen kappale, johon aikanaan ihastuin tällä levyllä. Alunperin kappaleen kirjoitti ja levytti country-muusikko 
Lily of the West (trad.) / Can’t Help Falling in Love (George Weiss / Hugo Peretti / Luigi Creatore) / Sarah Jane (trad.) / The Ballad of Ira Hayes (Peter LaFarge) // Mr. Bojangles (Jerry Jeff Walker) /Mary Ann (trad.) / Big Yellow Taxi (Joni Mitchell) / A Fool Such as I (Bill Trader) / Spanish Is the Loving Tongue (Billy Simon / Charles Badger Clark)
Dylan -albumin yhdeksästä kappaleesta seitsemän ensimmäistä on ilmeisesti peräisin kesäkuun 1970 New Morning -sessioista ja kaksi viimeistä on poimittu huhtikuun 1969 Self Portrait -sessioista. Ehkä näistä kahdesta viimeistä on hyvä aloittaa levyn arvio, sillä ilmeisesti levyn huono maine osaltaan perustuu niihin. Sekä A Fool Such As I että Spanish Is the Loving Tongue kuulostavat aika hirveiltä, vaikka Dylan laulaakin hyvin. Texmex-henkinen balladi Spanish erityisesti panee miettimään onko Dylan tehnyt biisin tosissaan vai onko kyse sittenkin huumoripläjäytyksestä. Koko kappaleen orkestraatio sekä taustalaulajien ”la la la la la la la” -hoilotus on varmaan ollut vuonna 1973 hätkähdyttävää kuultavaa nuorille, jotka olivat sitä ennen oppineet tuntemaan Dylanin tinkimättömänä artistina, joka esitti omia kappaleita It’s Alright Ma I’m Only Bleeding tai Ballad of A Thin Man. Neljässä vuodessa näin valtava muutos rockjumalasta eräänlaiseksi meksikolaisen tanssiorkesterin laulusolistiksi on ollut varmaan aika veret seisauttava kokemus alkuperäisille Dylan faneille!
Kiihkeän rockkauden (1965-66) jälkeen Dylan kääntyi sisäänpäin ja vaihtoi jälleen tyyliä. Hän levytti folkrokkia (John Wesley Harding 1967), kantria (Nashville Skyline 1969), americanaa (Self Portrait 1970) ja out law kantria (Pat Garrett & Billy the Kid 1973). Pääasiassa cover biiseistä koostunut tupla-albumi Self Portrait sai aikanaan täystyrmäyksen kriitikoilta. Nyttemmin kriitikkojen kannanotot ovat lieventyneet, koska Bootleg Series Vol. 10 -julkaisu Another Self Portrait (2013) sisälsi muutamia aivan upeita, aikaisemmin julkaisemattomia Self Portrait (1969) – ja New Morning (1970)- sessioissa äänitettyjä kappaleita. Aivan viime vuosina Dylan on uudestaan palannut americanan ja cover-kappaleiden pariin julkaisemalla vuosina 2015-2017 peräti viisi cover-levyä! Tämäkin on lieventänyt asenteita näitä 1960-luvun lopussa ja 1970-luvun alussa julkaistuja Dylanin levyjä kohtaan, joita silloin pidettiin tyylirikkoina ja jonkinlaisina ”harha-askelina” väkevän rockkauden jälkeen. Uuteen tarkasteluun on tämän ”buumin” myötä päässyt myös aikanaan Dylanin huonoimmaksi levyksi tituleerattu Dylan, jonka Columbia julkaisi 1973 ilman Dylanin lupaa.
Aivan Radisson Blu Royal -hotellin vieressä on Kampin metroasema, josta pääsee kätevästi uudella Länsimetrolla Otaniemeen. Opiskelija-asunnossa syöty Hot Pot on todella herkullista! Se oli jotain mitä ei saa kiinalaisista ravintoloista, ei ainakaan vielä, mutta niin hyvää se oli että uskoisin Hot Potin jossain vaiheessa tulevan muotiin myös Suomessa.
vierailusta kerron tarkemmin joskus myöhemmin levydivarit -sarjassani. Levy- ja kirjaostosten jälkeen on vuorossa tutustuminen Töölöössä, Nervanderinkadulla, Eduskuntatalon takana sijaitsevaan, vuonna 1928 valmistuneeseen Helsingin Taidehalliin. Tällä hetkellä taidehallissa on esillä Sammon yli 1000 taideteoksen harvinaislaatuisesta kokoelmasta koottu noin 100 teoksen näyttely, jossa voi tutustua sekä Suomen moderniin taiteeseen että ”kultakauden” taiteilijoiden (Schjerfbeck, Gallen-Kallela, Edelfelt, Westerholm, von Wright jne.) harvemmin nähtyihin teoksiin. Taidehallin lähellä, Museokadulla on pieni, lähes huomaamaton, italialainen ravintola Coma. Paikka on niin pieni (vain noin 30 asiakaspaikkaa) että yleensä sinne pääsee vain jos on tehnyt varauksen etukäteen. Soitan ravintoloitsijalle ja koska olemme liikkeellä ravintolan avaamisaikaan, löytyy vielä yksi pöytä kahdeksi tunniksi. Alkuruokana on bruschettaa ja pääruokana karitsanfilettä. Nettiarvosteluissa Coman palvelua haukutaan hitaaksi ja annoksia liian pieniksi. Olen ihan eri mieltä. Ainakin 9.12.17 vierailulla palvelu oli nopeaa ja annokset riittävän kokoisia. Tosin eivät mitään ”tukkimiehen” annoksia, mutta se ei kai ole tarkoituskaan, 
jos halutaan että asiakas nauttii ruuan makuvivahteista. Illalla on vuorossa Kansallisteatterin Willensaunassa syyskuussa 2017 ensi-iltana saanut kuuluisan venäläiskirjailija Mihail Bulgakovin romaanista teatteriesitykseksi sovitettu Mestari ja Margarita. Näytelmä on otettu innostuneesti vastaan sillä tällä hetkellä loppuvuoden 2017 ja kevätkaudet 2018 näytökset ovat muutamaa irtopäivää lukuunottamatta loppuunmyyty. Romaanissa liikutaan ainakin kahdessa eri aikatasossa ja muutoinkin teoksen sovittaminen teatteriin ei ole niitä maailman helpompia tehtäviä. Tällä kertaa tekijät ovat onnistuneet hyvin ja erityisesti nuori, Tv:stä tuttu ”trivago-tyttö” Annika Poijärvi on pääroolissa vakuuttava. Saattaa olla että jos esitykset jatkuvat vielä syksyllä 2018, tulen katsomaan tämän esityksen vielä uudestaan.
Marraskuussa Scandic Park-hotellissa aamiaistila oli aivan liian täynnä. Sama juttu Radisson Royalissa. Toista oli vielä 1980-luvulla. Aamiaisensa sai syödä rauhassa eikä ruokaa tarvinnut jonottaa. Poissa oli kiire ja meteli hotellien aamiaistiloista. Hyvä tietenkin hotelleille että asiakkaita riittää ja että ruoka maistuu, mutta rauhaa ja tunnelmaa arvostavalle matkamiehelle tällainen ”Ruotsinlaiva -meininki” tuntuu aika hirvittävältä. Hotellien aamiashuone on muuttunut pelkäksi turistin ”tankkauspisteeksi” ennen kaupungille lähtöä. Ymmärrän tämän sesonkiaikoina eli kesällä ja suurten festivaalien ja messujen aikaan, mutta nyt kun on vuoden harmain ja kurjin aika ja silti Helsingin keskustan hotelleissa on väkeä kuin ”pipoa” niin alkaa tuntua siltä että pääkaupungissa sesonkiaika on nykyään ympäri vuoden. Ehkä asia ei ole näin Helsingin pienissä tai syrjäisemmissä hotelleissa, mutta ainakin Parkilla ja Royalilla vaikuttaa menevän hyvin myös loppuvuodesta. Jopa huoneen luovutusta joutuu jonottamaan. Eipä sitten enää muuta kuin paluulippujen osto ja paluu harmaasta Helsingistä vielä harmaanpaan Turkuun.
Näillä näkymin Jimi Hendrixin ”uusien” albumien sarja saa jatkoa maaliskuussa 2018, jolloin Legacy Recordings mukaan kauppoihin saadaan Jimin julkaisemattomista nauhoista koottu Both Sides Of The Sky. 13 kappaleesta peräti 10 on aikaisemmin julkaisemattomia. Albumi on jatkoa edellisille arkistojulkaisuille, joita olivat Valleys Of Neptune (2010) sekä People, Hell, And Angels (2013). Suurin osa kappaleista on äänitetty Band Of Gypsys -kokoonpanolla, mutta mukana ovat myös Experience-jäsenet Mitch Mitchell ja Noel Redding. Lisäksi levyllä kuullaan Stephen Stillsiä ja Johnny Winteriä. Uuden levyn ovat tuottaneet Janie Hendrix, John McDermott sekä Jimin luottoääniteknikko Eddie Kramer.
