Kesällä 1975 Dylan päätti muuttaa tyyliään. Tähän saakka Dylanin säestysbändit oli koottu hänelle.  Nyt hän halusi koota bändinsä itse.  Eräänä päivänä kun Dylan ajeli New Yorkin Villagessa huomasi hän kadulla nuoren naisen viulukotelo selässään. Hän pyysi kuljettajaa pysäyttämään auton ja meni pyytämään naista mukaan tulevaan bändiinsä.  Siihen aikaan melko tuntemattomalle Scarlet Riveralle tämä yllättävä kohtaaminen oli kuin lottovoitto. Hän pääsi merkittävään rooliin Dylanin tulevalle Desire -levylle (1976) sekä myöhemmin julkaistuun Renaldo and Clara -elokuvaan (1978).  Dylan oli kirjoittanut kasan uusia lauluja ja halusi levyttää ne uudenlaisen bändin kanssa. Heinäkuussa 1975 järjestettiin viisi sessiota ja lokakuussa ainakin yksi sessio, joissa kaikissa Rivera oli mukana.  Ensimmäiset sessiot olivat raporttien mukaan kaoottisia, koska muusikoita oli studiossa yksinkertaisesti liikaa. Vähitellen Dylan supisti tämän yli 20 soittajan ryhmän 4-5 muusikon ydinryhmään, jonka kanssa sitten syntyivätkin käytännössä lähes kaikki Desiren kappaleet 30.-31.7.1975 sessioissa.

Harri Huhtanen 2017  

Rolling Thunder Revuen kiertuemiehistöön kuului lähes 100 henkilöä, joista suurin osa on mukana tässä historiallisessa kuvassa…

The Bandin kanssa loppuvuodesta 1973 tehty Planet Waves albumi ilmestyi tammikuussa 1974. Sen piti ilmestyä ennen kohuttua Dylanin comeback-kiertuetta, mutta Dylanin viime hetkellä albumiin vaatimat muutokset aiheuttivat aikataulujen pettämisen eli Planet Wavesin ilmestyttyä vuoden 1974 kiertue oli jo täydessä vauhdissa. Dylanin ajatukset olivat kuitenkin jo muualla, hän kirjoitti vuonna 1974 tulevaa mestariteostaan Blood On The Tracks , mutta jälleen Dylanin tarve tehdä viime tingan muutoksia viivästytti julkaisua useilla kuukausilla. Vuosina 1973-76 Dylanilla oli koko ajan monta rautaa tulessa eli vaikka The Bandin kanssa tehty kiertue oli ollut jättimenestyys halusi Dylan kokeilla jotain aivan uutta ja niinpä hän kokosi sekalaisen joukon muusiikkoja, joiden kanssa hän lähti loppuvuodesta 1975 täysin uudenlaiselle kiertueelle, jonka nimi oli Rolling Thunder Revue.   Koska vuoden 1974 comeback kiertue oli ollut suurieleinen ja intensiivinen ja stadionipainotteinen päätti Dylan että Rolling Thunder olisi intiimi, matalan profiilin kiertue. Keikkojen mainostus oli minimaalista ja konserttipaikat sovittiin mahdollisimman viime tingassa – strategia, jolla luulisi joutuvan taloudellisiin vaikeuksiin, mutta ei Dylan, sillä viidakkorumpu toimi hyvin jo ennen Internettiä ja sosiaalisen median aplikaatioita eli ilta toisensa jälkeen fanit löysivät paikalle ja konsertteja ei juurikaan jouduttu perumaan. Rolling Thunder muodostui kahdesta osakiertueesta, joista ensimmäinen oli loka-joulukuussa 1975 ja jälkimmäinen huhti-toukokuussa 1976.

Harri Huhtanen 2017

Tuskin kukaan tiesi, miten pitkä tauko seurasi Dylanin 27.toukokuuta 1966 Lontoon Albert Hallissa  järjestettyä maailman kiertueen päätöskonserttia. Siitä tuli Dylanin (nyt jo melkein 60 vuotta jatkuneen) uran pisin, sillä se jatkui peräti seitsemän ja puoli vuotta.  Taiteilija Dylan ei kuitenkaan levännyt, vaan kirjoitti koko ajan uusia lauluja.  Kiertuetaukon aikana ilmestyi peräti seitsemän uutta Dylanin studioalbumia.  Ylipitkäksi venynyt kiertuetauko lisäsi ihmisten tarvetta nähdä Dylan livenä ja kun lehdistö julkaisi ensimmäiset tiedot tulevasta kiertueesta alkoi kiertueen järjestäjille suorastaan sataa sekkejä ja maksumääräyksiä (ennen Internettiä lippujen tilaukset hoidettiin näin). Tiedot siitä miten paljon tilauksia tuli vaihtelevat kirjoittajasta riippuen, mutta joka tapauksessa suurin osa lippujen tilaajista jäi ilman lippua, sillä vaikka 40 keikan kiertueelle oli tarjolla 500 000 lippua niin se ei riittänyt alkuunkaan, koska lopulta lipputilauksia tuli monta miljoonaa! Dylania ei siis oltu unohdettu lähes kahdeksan vuoden keikkatauon aikana, päinvastoin, alkoi vaikuttaa siltä että hän oli vuonna 1974 suositumpi kuin koskaan aikaisemmin!

Harri Huhtanen 2017

Odds and Ends /  Orange Juice Blues  (Richard Manuel) /  Million Dollar Bash / Yazoo Street Scandal (Robbie Robertson)  / Goin’ to Acapulco / Katie’s Been Gone (Manuel, Robertson) /  Lo and Behold! / Bessie Smith  (Rick Danko, Robertson) / Clothes Line Saga /  Apple Suckling Tree /  Please, Mrs. Henry / Tears of Rage (Dylan, Manuel)  //  Too Much of Nothing  / Yea! Heavy and a Bottle of Bread / Ain’t No More Cane / Crash on the Levee (Down in the Flood) /  Ruben Remus Manuel, Robertson / Tiny Montgomery / You Ain’t Goin’ Nowhere /  Don’t Ya Tell Henry /  Nothing Was Delivered /  Open the Door, Homer /  Long Distance Operator /  This Wheel’s on Fire  (Danko, Dylan)

Jos The Basement Tapes olisi julkaistu tuoreeltaan eli alkuvuodesta 1968, olisi sen sisältö ollut varmaan aika samanlainen kuin rekisteröidyn ja muille artisteille tarjotun 14 kappaleen Dwarf demon (katso artikkelin edellinen osa). Siksi on hyvin yllättävää ,että kun virallinen The Basement Tapes albumi lopulta vuonna 1975 julkaistiin, oli siltä jätetty pois sellaiset klassikkokappaleet kuin I Shall Be Released ja The Mighty Quinn. Vuoden 1975 Basement tuplalle päätyi kuitenkin suurin osa eli 12 Dwarf demon 14:sta kappaleesta. Vuoden 1975 The Basement Tapes albumin rungon muodostavat siis vuoden 1967 Dwarf demon -äänitteet. Näiden lisäksi mukaan otettiin Dylan esittämistä kappaleista Odds and Ends, Goin’ to Acapulco, Clothes Line Saga ja Apple Sucking Tree. The Bandin esittämiä kappaleita on ripoteltu pitkin levyä ja ne jotenkin katkaisevat jatkumon, vaikka äänitteet on yritetty “standaroida” kuulostamaan samanlaisilta kuin alkuperäiset vuoden 1967 The Basement Tapes -äänitteet.  The Band  on hyvä, sitä en kiistä, mutta olisi ehkä ollut järkevämpää erottaa heidän äänitteensä omaksi kokonaisuudekseen ja koota Dylanin esitykset yhteen. Näin levystä olisi tullut yhtenäisempi. Lisäksi vuonna 2017 kismittää se mitä kaikkia “aarteita” jäi tältä vuoden 1975 julkaisulta pois!  Mutta tätä on ehkä turha valittaa, sillä sama on toistunut myöhemminkin useilla Dylanin virallisilla levyillä. Dylan jättää timantteja julkaisematta ja saattaa niiden tilalla julkaista keskinkertaisia kappaleita. Mutta julkaistu mitä julkaistu.

Yhteenvetona totean että eri tavoin toteutettuna vuoden 1975 The Basement Tapes olisi voinut olla yksi Dylanin uran merkkipaaluista. Erinomaista materiaalia kertyi näissä vuoden 1967 sessioissa niin  valtavasti. Julkaistu albumi on pikemminkin salaisuuden verhon raottamista ja kun lisäksi kappaleet koottiin levylle hyvin erikoisella tavalla ei voida puhua mistään “mestariteoksesta”, vaikka vuonna 1975 New York Timesin kriittikko niin väittikin. Tällaisenaan vuoden 1975 The Basement Tapes on hieno näyte siitä miten paljon Dylanin tyyli muuttui vuonna 1967 kiihkeiden, avantgardisten rockvuosien 1965-66 tyylistä. Tämä tyylinmuutos ei kuitenkaan vaikuttanut negatiivisesti Dylanin kykyyn kirjoittaa kuolemattomia kappaleita. Tästä osoituksena ovat The Basement Tapesille mukaan otetut vuoden 1967 äänitteet Tears Of Rage, You Ain’t Goin’ Nowhere sekä This Wheels On Fire.

Tuotannollisista puutteistaan huolimatta hyvä levy!   * * * *

Harri Huhtanen 2017