Helsinki 10.-12.11.2016 – osa 3

83e56e9dc0a63847fefbd74087805565Lauantaina 12.11.16 vierailin heti aamutuimaan Kampin keskuksen vieressä sijaitsevassa levykauppa Äxssä Fredikinkadulla. Vaikka valtakunnallinen levykauppa Äx myy ensisijaisesti uusia levyjä ovat he viime vuosina panostaneet kiitettävästi myös käyttyihin levyihin. Helsingin Äxstä tarkempi kuvaus myöhemmin sarjassani kaikki Suomen vinyylidivarit.

Ennen Turkuun paluuta ruokailu oli uudessa japanilais-korealaisessa ravintola Helmessä, joka sijaitsee japanese-coursemyös Kampissa, Eerikinkatu 14:sta. Ravintola oli saanut hyviä arvosteluja lehdissä ja netissä. Alakerrassa oli korealainen puoli, jossa asiakkaat valmistavat itse ruokaa pöytiin upotetuilla pannuilla.  Yläkerrassa tarjoillaan sekä kylmiä että lämpimiä japanilaisia annoksia. Takapihan lähtökohtaisesti kolkko, pitkänomainen huoneisto oli saatu sisustettua yllättävän viihtyisäksi. Alkuannokset olivat herkullisia, pääruokien taso oli vaihtelevampi. Seurueemme loppulasku oli varsin kohtuullinen eli juomineen hinnaksi tuli 30e/ henkilö.

Harri Huhtanen 2016

Helsinki 10.-12.11.2016 – osa 2

km-renessanssi-784x294px

Perjantai 11.11.16 alkoi surkeissa merkeissä. Heräsin jo kahdeksalta siihen että kännykkääni tuli viesti Leonard Cohenin kuolemasta. Avasin heti TV:n  ja totesin ,että Donald Trump-mielenosoitusten ohella Cohenin kuolema oli pääuutinen myös kaikilla kaapelikanavilla. Aamiaisen jälkeen oli vuorossa vierailu läheisessä Kansallismuseossa, jossa oli menossa harvinainen Pohjois-Italian renesanssitaidetta esittelevä näyttely. Bresciasta oli tuotu Suomeen peräti neljäkymmentä 1500-luvun renesanssimestarien öljyvärimaalausta ja mikä parasta: näyttelyssä kuvaaminen oli sallittua!  Italiassahan näin ei ole, mutta onneksi Suomessa ollaan vielä tässä asiassa turistiystävällisempiä.  Iltapäivän ruokailu oli Luklan lähellä sijaitsevassa välimerellisessä Bar Teo -ravintolassa, joka on erikoistunut edullisiin tapas-annoksiin. Valitettavasti tällä kertaa edullisuus ja laatu eivät kohdanneet, sillä 10 tapas-annoksen menussa lähes puolet annoksista oli varmaan suoraan marketin purkeista siirretty asiakkaan lautaselle. Esimerkiksi dolmadeseja ei oltu vaivauduttu edes mikrossa lämmittämään ja sama vaikutelma oli sienissä. Onneksi jälkiruuat olivat hieman parempia.12b67ee760d52a056e9d8f375df3c173

Illan kohokohta oli Procol Harumin konsertti Finlandia -talolla. Yleisö oli varsin varttunutta, keski-ikä oli tässäkin tapahtumassa (vrt. diary 4.9.16) selvästi yli 50v.  Valitettavasti konsertti ei ollut yhtä hieno kuin loppuvuoden 2015 konsertti Logomossa.

Harri Huhtanen 2016

Helsinki 10.-12.11.2016 – osa 1

21579_200x200Torstaina 10.11.16 matkustin Helsinkiin. Keskiviikkona oli varmistunut ,että Donald Trump on seuraava USA:n presidentti. Lunta oli tullut erityisesti pääkaupunkiseudulla yön ja päivän aikana melkoisesti ja koska aurauskalusto ei ollut vielä ehtinyt kaikkea kärrätä pois, olivat kadut ja tiet varsin loskaisia. Tuuli teki seitsemän asteen pakkasesta melko purevan. Onneksi aika läheltä Crowne Plazaa löytyi kodikas nepalilainen ravintola nimeltään Lukla. Annokset eivät olleet ylirasvaisia kuten monissa muissa Helsingin nepalilaisissa ravintoloissa ja mausteitakin oli käytetty hillitysti ja taidolla. Lisäksi annosten hinnat olivat varsin maltillisia. Niinpä tätä uutta Runeberginkadun ja Mannerheimin tien risteyksessä sijaitsevaa ravintolaa voin lämpimästi suositella. tart113

Illalla oli vuorossa Yrjönkadulla sijaitsevan Lilla Teaternin Molieren Tartuffe. Tämä oli ensimmäinen kerta kun vierailin Lilla Teaternissa.  Sovituksen, dramaturgian ja näytelijätyön osalta esitys ei vetänyt vertoja Kansallisteatterissa syyskuussa näkemälleni Luulosairaalle. Tosin Tartuffen pääroolissa esiintynyt Asko Sarkola oli ajoittain hyvinkin vakuuttava. Ehkäpä nautintoani vähensi se että näyttelijät puhuivat ruotsia ja että puvustus ja lavasteet olivat moderneja päinvastoin kuin Kansallisteatterin Luulosairaassa.

Harri Huhtanen 2016

 

Leonard Cohenin kuolema 7.11.2016

Päivitys 30.11.2020. Cohenin kuolemasta on kohta kulunut jo neljä vuotta. Kyllä aika kuluu nopeasti nykyään! Juuri äsken eli marraskuussa 2016 olin Helsingissä Crowne Plaza-hotellissa kun kaverini varhain perjantai-aamulla 11.11.16 lähetti minulle tekstiviestin Cohenin kuolemasta. Samoihin aikoihin CNN lähetti uutisia uudesta USA:n presidentistä, Donald Trumpista. Se oli siis kahdella tavalla surullinen päivä. Erikoista kyllä, vieläkään Cohenin lopullista kuolinsyytä ei ole ilmoitettu julkisuuteen. On kuitenkin varmistunut että viimeiset vuotensa maestro sairasti kroonista lymfaattista leukemiaa. Cohenin managerin mukaan kuolema ei kuitenkaan johtunut syövästä.

71884892_marianne-large_transgsao8o78rhmzrdxtlqbjdblzzuweiq4lwfh_svfcfxq

Leonard Cohenin piti olla rikas  mies ja hän olikin, kunnes manageri kavalsi kaikki hänen rahansa. Asia oli oikeudessa vuonna 2005 ja kuten tyypillistä tällaisissa tapauksissa,  asiaa puitiin vuosikausia. Lopulta manageri tuomittiin syylliseksi, mutta rahojaan Cohen ei koskaan saanut takaisin. Niinpä hän lähti vielä ikämiehenä kahdelle maailmankiertueelle, joista molemmat ulottuivat myös Suomeen. Kiertueet vuosina 2008-2010 ja 2012-2013 korjasivat Cohenin talouden, mutta ilmeisesti hänen terveytensä alkoi heiketä ja siksi hän ei konsertoinut enää joulukuun 2013 jälkeen.  Vuonna 2014 Cohen täytti 80 vuotta ja julkaisi merkkivuoden kunniaksi hienon uuden studioalbumin nimeltään Popular Problems.  Lokakuussa 2016 ilmestyi You Want It Darker. Levyn ilmestymisen aikoihin Cohen antoi epätavallisen synkän haastattelun, jossa totesi olevansa valmis kuolemaan ja toivoi vain että kuolema olisi kivuton.  Myöhemmin Cohen perui puheitaan ja sanoi liioitelleensa ja totesi, että hän on aina ollut taipuvainen suurentelemaan ja dramatisoimaan asioita. ”Aion elää ikuisesti”, totesi hän lopuksi.

Sitten perjantai yöllä 11.marraskuuta uutistoimistot ympäri maailmaa alkoivat välittää sensaatiouutista: Leonard Cohen oli kuollut!  Kuolinsyytä ei ilmoitettu,  mutta vähän myöhemmin selvisi että Cohen olikin kuollut jo maanantaina 7.marraskuuta 2016 ja hautajaiset oli järjestetty Montrealissa jo torstaina 10.11.2016. Mihin Cohen kuoli?  Ehkäpä tarkka tieto tästä saadaan lähiviikkoina?  Tähän mennessä lehdissä on vihjailtu syövästä sekä jostain ”onnettomuudesta”, johon Cohen joutui vähän ennen kuolemaansa. Joka tapauksessa Cohen oli lopulta oikeassa itseironisessa lausunnossaan: hän elää ikuisesti, siis laulujensa kautta.

Harri Huhtanen 2016

 

The Doors: Morrison Hotel 1970

doorsmorrison_1Levyn sisältö:   A-puoli: Hard Rock Cafe:  Roadhouse Blues  / Waiting for the Sun  / You Make Me Real / Peace Frog  / Blue Sunday  / Ship of Fools  /  B-puoli: Morrison Hotel:  Land Ho!  / The Spy  /  Queen of the Highway / Indian Summer /  Maggie McGill

Muusikot:  Jim Morrison – laulu  /   Robbie Krieger – kitara /   Ray Manzarek – piano, basso, urut /   John Densmore – rummut /  Ray Neopolitan – bassokitara /  Lonnie Mack – bassokitara kappaleissa ”Roadhouse Blues” ja ”Maggie M’Gill” /  G. Puglese – huuliharppu kappaleessa ”Roadhouse Blues

 

Epäonnisen Soft Parade (1969) -kokeilun jälkeen Doorsin miehet löysivät taas yhteisen sävelen loppuvuoden 1969 sessioissa, joiden tuloksena seuraavana vuonna julkaistiin erinomainen Morrison Hotel -albumi. Vaikka Morrison Hotel on vain hajanainen kokoelma monia eri teemoja käsitteleviä lauluja, on se musiikillisesti mannaa jokaisen Doors -fanin korville. Erityisesti uusi 40-vuotisjuhlajulkaisu tuo hienosti esille levyn suurimman vahvuuden, joka on tasapainoinen bändisoundi. Musiikin selkärankana toimii morrison_hotel_by_xchemikillx-d34hkc6Densmoren tiukan svengaava ja ennen kaikkea tarkka rumputyöskentely, joka uudella julkaisulla on kuultavissa koko komeudessaan. Kriegerin taidokas kitararointi tukee hienosti Morrisonin laulua ja kokonaisuuden kruunaavat Manzarekin kosketinsoitinosuudet, joiden skaala ulottuu Roadhouse Bluesin bluesrockista Blue Sundayn meditatiiviseen tunnelmointiin. Tällä levyllä myös Morrison osoittaa versaliteettinsa, sillä luulenpa, että harvassa ovat laulajat jotka pystyvät esittämään vakuuttavasti sekä melankolisen Indian Summerin että räjähtävän Maggie M’Gillin.

Vuoden 2007 juhlajulkaisulla soundi on erittäin tarkka ja erotteleva, paljon lämpimämpi ja nyanssirikkaampi kuin vuoden 1997 remasterilla. Lisäksi juhlajulkaisulla on peräti 40 minuuttia bonus-materiaalia, tosin suurin osa pelkkiä Roadhouse Blues -outtakesia (otot 1-3, 6 ja 13-15). Morrison on kuitenkin niin karismaattinen esiintyjä, että jopa nämä ylijäämänauhat kuuntelee innostuneena. Ja tuleehan sieltä muutamia aforismeja. Mieleenpainuvin on ”Money beats soul every time” jota Morrison hokee uudestaan ja uudestaan Roadhouse Bluesin ottojen välillä. Mukana on myös itseironista huumoria, sillä yhdessä kohtaa (humalainen?) Morrison valittelee muille bändin jäsenille, ettei nauhoituksista tule mitään, koska ”te kaverit kuulostatte humalaisilta rammoilta hoipertelemassa portaissa”.

HIENO LEVY!   * * * * ½

Harri Huhtanen 2007

Tabula Rasa: Tabula Rasa 1975

Päivitys 14.2.2026. Tilasto-ohjelmasta huomaan että tätä 20 vuotta sitten vanhaan Winterludeen (2006) kirjoittamaani artikkelia on luettu viime päivinä todella ahkerasti ja syykin on selvä: Tabula Rasa on aktivoitunut lähes 50 vuoden tauon jälkeen ja lähtenyt kiertueelle! Kokoonpano on muuttunut melkoisesti, mutta siitä tarkemmin myöhemmissä artikkeleissani. Hienoa, että tämä bändi jatkaa! Olen iloinen ja ostin lipun Turun keikalle, joka tapahtuu huhtikuussa 2026! Tulevan keikan tiimoilta olen myös ottanut bändin molemmat albumit (hehän julkaisvat vain kaksi studioalbumia) tehokuunteluun ja nyt täytyy todeta että 20 vuodessa näkemykseni bändin debyyttilevystä on muuttunut melkoisesti. Siksi katsoin aiheellisesksi kirjoittaa tämän päivityksen. En kuitenkaan poista alkuperäistä artikkelia, koska se kuvastaa hyvin sitä miten kuulijan näkemys jostain levystä voi vuosien kuluessa muuttua paljonkin. Olen kuunnellut viimeisen 40 vuoden aikana satoja, voisi sanoa jopa tuhansia keskinkertaisia rocklevyjä enkä niistä ole yleensä kirjoittanut koska en ole pitänyt sitä mielekkäänä ajankäyttönä. Onneksi kirjoitin Tabula Rasan debyytistä, vaikken vielä vuonna 2006 ymmärtänytkään sen arvoa. Nyt voin vuoden 2026 syvällä rintaäänellä todeta, että tämä on HYVÄ levy! Ei siis missään tapauksessa keskinkertainen. Mikä on muuttunut alkuperäisestä arviostani? Monikin asia. Alunperin en arvostanut Alatalon tekstityksiä, mutta nyt arvostan. Uusi suosikkini on Tuho -kappale, joka on mm. Ukrainan neljä vuotta jatkuneen sodan vuoksi hyvinkin ajankohtainen. Toinen uusi suosikkini on Gryf: hieno melodia ja mainio sanoitus! Eli jos 8 kappaleen levyllä on peräti 4 erinomaista biisiä ei voida enää puhua keskinkertaisesta levystä, vaan suomalaisessa mittakaavassa pienestä proge-klassikosta!

Levyn sisältö:

  1. 260px-tabula_rasaLähtö – 3.51 (säv. Heikki Silvennoinen, san. Mikko Alatalo)
  2. Miks’ ette vastaa vanhat puut – 3.01 (säv. Silvennoinen, san. Alatalo)
  3. Tuho – 6.32 (säv. Silvennoinen, san. Alatalo)
  4. Gryf – 6.17 (säv. Silvennoinen, san. Alatalo)
  5. Tyhjä on taulu – 4.04 (säv. Silvennoinen/Tapio Suominen, san. Alatalo)
  6. Nyt maalaan elämää… – 4.00 (säv. Silvennoinen/Jarmo Sormunen, san. (instrumentaali))
  7. Vuorellaistuja – 8.10 (säv. Silvennoinen, san. Tapio Keskitalo)
  8. Prinssi – 3.10 (säv. Silvennoinen, san. Alatalo)

Soittajat: Heikki Silvennoinen – kitara /  Jukka Leppilampi – laulu / Tapio Suominen – bassokitara / Asko Pakkanen – rummut / Jarmo Sormunen – huilu

cover_58452522014_rParinkymmenen vuoden tauon jälkeen minun ja Tabula Rasan tiet kohtasivat syksyllä 2005 kun käsiini osui Free Record Shopin ale-laarissa bändin debyyttilevy TABULA RASA (1975). Ostin samalla kertaa niin paljon levyjä, että kuunteluun levy pääsi vasta nyt tammikuussa 2006.  Levyarvostelun lähtökohdat ovat siinä mielessä neitseelliset, etten tiedä paljon mitään bändistä. Muistan olleeni joskus 1974/75 heidän keikallaan Porissa. Jossain vaiheessa 1980-luvulla ostin eräältä tutultani bändin singlen. Lisäksi muistelen nähneeni TV:ssä heistä tehdyn dokumentin joskus 1990-luvulla. Harmittaa kun en silloin saanut ohjelmaa videolle. Dokumentti oli tehty tyyliin: missä he ovat nyt? Siinä oli muutamia kivoja arkistopätkiä. Bändi muistaakseni hajosi punkin valtaannousun myötä. Silvennoinen taisi dokumentissa valitella, ettei Suomessa 1980-luvulla ollut enää paikkoja, joissa olisi voinut soittaa proge-musiikkia ja aivan varmaan Love Recordsin konkurssi vaikutti myös bändin katoamiseen.

Bändin soittajista ainoa, jonka ennestään tunsin nimeltä oli Kummeli-mies Heikki Silvennoinen. Tosin ennen tätä päivää, en tietänyt juuri mitään hänen osuudestaan bändin tuotannossa. Tiesin vain, että hän soitti kitaraa bändissä.

Tabula Rasa on jännä ilmiö suomalaisen rockmusiikin lyhyessä historiassa. Bändi on näköjään saanut valtavasti vaikutteita englantilaisesta proge-musiikista. Soitossa on paljon dramatiikkaa ja sanoitukset ovat kovin mahtipontisia ja (teko)taiteellisia.

Olen tänään kuunnellut levyn putkeen neljästi ja täytyy sanoa, että hirveän ristiriitaisia tunteita tämä taidepläjäys minussa aiheuttaa. Parasta levyssä on MUSIIKKI. Vasta tekstivihkosta lukiessa minulle paljastui, että KAIKKI kappaleet ovat Silvennoisen säveltämiä. Tosin Jarmo Sormunen (huilu) ja Tapio Suominen (basso) on merkitty muutamassa kappaleessa säveltäjäpareiksi. Eniten minua hämmentävät tällä levyllä sanoitukset, jotka kuulostavat pahimmillaan kovin tekotaiteellisilta ja vanhentuneilta. Tekstivihkosta tekijäksi paljastui Mikko Alatalo! Oho. No, aika oli silloin toinen. Myöhemminhän Mikko on tehnyt kovin toisenlaisia sanoituksia.

Elämää Tabula Rasan jälkeen. Kuvassa 3. vasemmalta Jukka Leppilampi 2000-luvun keikalla. 

ohjelmakristalli_jukka_leppilampi_bandi_slider

Levyn kolme ensimmäistä kappaletta kuulostavat minusta pahasti vanhentuneilta ja ajoittain sanoitukset tökkivät pahasti. Kappaleet 4.-6. kuulostavat jo siedettäviltä, Gryfissä on jo aika hienoa jammailua. Ja…oneksi lopussa kiitos seisoo, sillä loppua kohden arkistopölyn alta kuoriutuu myös ELÄVÄÄ proge-musiikkia. Tämän lyhyen levyn sisällöstä huomattavan osan (ja aiheellisesti) on saanut Sivennoisen yli 8 minuuttinen mestariteos Vuorellaistuja, joka myös on levyn ainoa kappale jota Alatalo EI ole sanoittanut. Hieno kappale! Parasta suomalaista progea sitten Wigun ja Pressan!  Myös levyn päätöskappale Prinssi ansaitsee erityismaininnan.  Ilman kappaleita 7. ja 8. tämä suomalaisen progen unohdettu klassikko olisi minusta saanutkin jäädä unohduksiin, mutta nämä levyn päätöskappaleet ovat niin hyviä, että päätin tehdä kunniaa lähes unohdetulle bändille ja kirjoittaa levystä arvostelun. Heikki Silvennoinen on selvästi erittäin lahjakas mies!
Kokonaisuutena edes nostalgia-arvo ei kuitenkaan riitä nostamaan tätä levyä mestarisarjaan.

Parhaiden kappaleiden ansiosta hieman keskinkertaista parempi levy  * * * +

Harri Huhtanen 2006

Juice Leskinen (1950-2006)

hqdefaultMikä on minun suhteeni Juice Leskiseen taiteilijana? Tätä kysymystä olen joutunut pohtimaan siitä lähtien kun tieto maestron kuolemasta tuli. Minulla on kymmenkunta Juicen albumia, mutta en koskaan henkilökohtaisesti ollut hänen konserteissaan tai tavannut häntä. Voimakkain live-muisto Juicesta minulla on vuodelta 1987, jolloin hän monen muun julkkiksen kanssa tuli Jäähalliin ”kumartamaan” Dylania. Hänen seurassaan oli ainoastaan huikaisevan kaunis  avovaimo. Tyypilliseen tapaansa suomalaiset jättivät maestron rauhaan. Muistan, että ainoastaan muutama innokkain fani kävi kättelemässä häntä. Muutoin mies sai olla aivan rauhassa, anonyyminä 10 000 muun Dylan- ”fanin” seurassa. Tuolloin myös muistin hämärästi mitä Juice oli kirjoittanut Soundiin vuoden 1978 Nurenbergin konsertista (jossa yleisöä oli n. 100.000). En voi siteerata sanatarkasti, mutta Juicen tekstin ajatus oli kuitenkin tämä:

Dylan ei ole Jumala, mutta jos meillä on Dylan, niin tarvitsemmeko enää Jumalaa?

juicemikkocoitus-yo-talo-1974Tänään YLE lähetti taas yhden muisto-ohjelman Juicesta. Se oli toistaiseksi paras näistä Juice -ohjelmista, sillä siihen ei ollut ympätty tuoreita toverihaastatteluja, vaan nähty materiaali oli 100%:sti arkistoista esiin kaivettua Juice -materiaalia. Vanhin nauhoitus oli vuodelta 1974 ja vaikka olen seurannut YLEn ohjelmia TV:stä ainakin vuodesta 1965 lähtien, niin suuri osa tänään näytetystä materiaalista oli sellaista, joka on aikanaan mennyt minulta ohi ja siksi oli todella hienoa, että näin nämä uutisfilmit nyt ja pääsin tallentamaan ne kiintolevylle, jotta lapsenlapsenikin voivat tutkia miestä nimeltä Juice.

Eli takaisin alussa esittämääni kysymykseen: mikä on suhteeni Juiceen taiteilijana? Varsinkin tänään nähdyn erinomaisen arkistodokumentin jälkeen voin todeta, että kaipaan hänen AJATUKSIAAN. Tuomari Nurmion ohella Juice oli maamme älykkäimpiä rokkareita. Hänen lausunnoistaan heijastuu samanlainen ylivertainen älykkyys kuin Pentti Saarikosken lausunnoista. Juice on samanaikaisesti terävä ajattelija ja humoristi, hän ironisoi ja parodioi kaikkea. Hauskin on filmi, jossa hän on Linnan juhlissa kravatti solmittuna pään ympärille. Lordi ei tullut Linnaan, mutta Juice tuli. Samalla hän keksi kaikkien aikojen parhaan Linna-tsoukin. Kun protokollassa luki, että solmio on pakollinen ja kun siinä toisaalta EI lukenut missä sen  pitää olla, niin Juice keksi kietaista sen inkkari-tyylisesti otsalleen!

Harri Huhtanen 2006

juice_leskisen_hauta_kesc3a4kuussa_2008

Leonard Cohen: Death Of A Ladies’ Man 1977

r-688913-1150324078-jpegMitä saadaan aikaiseksi kun laitetaan tuottajanero Phil Spector, yli 50 huippumuusikkoa ja Leonard Cohen muutamaksi viikoksi levyttämään los angelesilaiseen huippustudioon. Mestariteos? Totaalinen floppi?

Cohenin viides studiolevy, Death Of A Ladies’ Man (1977) on totaalinen irtiotto legendaartisesta ykköslevystä sekä koko aikaisemmasta Cohen -perinteestä. Cohen on laittanut kaiken yhden kortin varaan. Sen kortin nimi on PHIL SPECTOR. Cohen on luottanut Spectorin Midaksen kosketukseen, siihen että kaikki mitä Spector tekee on määrätty onnistumaan ja määrätty olemaan upeaa ja suurenmoista. En tiedä onko Cohen ajatellut ollenkaan sitä, että kun antaa taiteensa avaimet tuottajalle, jää samalla tuottajan vangiksi. Ehkä se on unohtunut Cohenilta sessioissa, joissa on varmaan ollut ylettömän hauskaa, onhan paikalla ollut koko kaupungin parhaat soittajat ja bilettäjät. Paljon kauniita naisia, paljon juotavaa ja paljon ”savukkeita”. Jopa Bob Dylan ja Allen Ginsberg ovat mukana sessioissa.

Minusta tämän levyn suurin ongelma on se, ettei tämä oikeastaan edes ole Cohenin levy, vaan Phil Spectorin. Cohen on vain mukana laulamassa keskinkertaisia rakkauslauluja, jotka toistuvasti hukkuvat Spectorin ylenpalttisten äänivallien alle. Myös lyriikat jäävät selvästi Cohenin parhaista teksteistä. Äänitys on mahtipontinen, ainakin vinyylillä monissa kohtaa puuroutuva, taustat ajoittain tuskattuvan siirappisia ja viihteellisiä. Spectorin musiikin tunnistaa sellainenkin, joka ei musiikista mitään tiedä, niin dominoivia ja läpitunkevia ovat hänen musiikilliset koukeronsa. Spector on maineensa veroinen, tavallaan hän on pop-musiikin nero. Hänen tapansa luoda kuorrutettuja ja vaikuttavia äänivalleja on erittäin omaleimainen ja toimii erinomaisesti monien artistien levyillä, esimerkiksi John Lennon hyötyi paljon Spectorin studioteknisistä ratkaisuista. Niinpä tällä ns. Leonard Cohen -levyllä useissa kappaleissa kuulen takautumia Spectorin aikaisemmin tuottamista levyistä.

Minusta Cohen on tehnyt pahan virheen palkkaamalla Spectorin levynsä tuottajaksi. Cohenin musiikin syvin ja aidoin elementti on melankolia. Cohen on yleensä parhaimmillaan yksinkertaisissa puitteissa: mies ja kitara ja loistavat lyriikat, muuta ei yleensä tarvita. Spector taas on barokki-taiteilija: kaiken pitää olla iloista, suureellista ja välillä jopa yliampuvan mahtipontista. Minusta näiden miesten musiikilliset maailmat ovat yhteensovittamattomat ja siksi yhteistyön tulos on niin onneton. Varmaan moni Spector -fani pitää tästä levystä, tottakai, onhan tämä sitä Philiä itseään. Luultavasti jotkut Cohen -fanitkin pitävät tästä levystä. Minusta tämä levy on kuitenkin täysin epäonnistunut kokeilu.  Annan kuitenkin ylimääräisen plussan hienosta kansitaiteesta. Tyylikkäässä kansikuvassa Playboy Cohen on polynesialaisessa baarissa kahden erittäin viehättävän neitosen kanssa ja huomatkaa!…se toinen heistä, jumalaisen ja mystisen kaunis, on…legendaarinen…. SUZANNE!

Upean artistin epäonnistunut kokeilu !    * * *

Harri Huhtanen 2007

Neil Young: Comes A Time 1978

81btz2ds6ll-_sl1425_Comes a Time on täysin epätrendikäs levy. Punkin ja Uuden Aallon jyrätessä yli maailman Neil Young teki tällaisen levyn! Levy voisi olla tehty 1960, 1970, 1980, 1990, 2000, 2010, 2020 jne. Julkaisuvuodella ei ole mitään merkitystä, koska levy on täysin AJATON.
Toinen levyn vahvuus on sen AINUTLAATUISUUS. Kun mietin, mihin musiikkilokeroon sijoittaisin tämän levyn, huomasin ettei sellaista lokeroa ole. Levy ei ole rokkia, eikä folkia, eikä americanaa, eikä countryä, eikä folkrokkia, eikä…vaan MAAGISTA Neil Youngia!  Kolmas levyn vahvuus on LAADUKKUUS ja YHTENÄISYYS. Aloituskappale, sanoitukseltaan hieman mystinen Goin’ Back ja lopetuskappale Four Strong Winds ovat täydellisiä.

If all the good times are all gone
Then I’m bound for movin’ on

Mietin valtavan pitkään, miten ilmaisin Comes A Timen hallitsevan teeman yhdellä sanalla ja mitä enemmän olen kuunnellut levyä sitä vakuuttuneemmaksi olen tullut siitä, että tuo sana on MUUTOS.  Young pohtii tällä levyllä menneisyyttä ja tulevaisuutta, mennyttä ja tulevaa rakkautta. Human Highwayssa Young tekee tiliä menneestä seuraavaan tapaan:

I come down from the misty mountain
I got lost on the human highway
Take my head refreshing fountain
Take my eyes from what they’ve seen
Take my head and change my mind
How could people get so unkind

Comes A Timessa Young laulaa rakkaudesta (ja maailmasta ja hippiliikkeestä?):

You and I we were captured
Comes a time when you settle down
We were right we were giving
That’s how we kept what we gave away

Loistavassa avauskappaleessa Goin’ Back on rauhallinen, seesteinen tunnelma, mutta silti maailmanloppu on koko ajan läsnä:

Driven to the mountains high
They were sunken in the cities deep
Livin’ in my sleep
I feel like goin’ back
Back where there’s nowhere to stay
When fire fill the sky
I’ll still remember that day
These rocks I’m climbing down
Have already left the ground
Careening through space

Loistavia sanoituksia! Erinomaisia laulusuorituksia Youngilta!  Hienoja teemoja. Upeita melodioita!

lp-vinil-neil-young-comes-a-time-d_nq_np_310-mlb4683169755_072013-f

KLASSIKKO!    K  K  K  K  K !

Harri Huhtanen 2006