Kirjoitin Good As I Been To You’n (GAIBTY) kappaleista jo vuonna 1993 RARE:en, mutta kun tuskin kenelläkään enää on tuota lehteä, niin kertaus on varmaan opintojen äiti. GAIBTY:n syväanalyysi osoittaa, että musiikkillisesti levy on vähintään yhtä perinnerikas kuin Modern Times. GAIBTY:llä Dylan hyödyntää musiikkitraditiota yli 200 vuoden ajalta. Alla lyhyt selvitys levyn kappaleiden taustoista:
Frankie & Albert on ikivanha sävelmä. Dylan on mahdollisesti käyttänyt Leadbellyn vuoden 1933 levytystä tai John Hurtin 1928 versiota tai Jimmie Rodgersin 1929 versiota.
Jim Jones’ista löytyy painettu versio vuoden 1907 laulukirjasta Old Pioneering Days In The Sunny South. Laulun uskotaan kertovan vuonna 1830 kuolleesta Jack Donahoesta.
Blackjack Davey on ikivanha laulu, joka on kulkenut Amerikkaan ennen vuotta 1750. Lalun teksti löytyy runoilija Robert Burnsin teoksesta Reliques 1808. Levytettyjä versiota: prof. I.G. Greer 1929, Cliff Carlisle 1939, Carter Family 1940, Warren Smith 1956.
Sitting On The Top Of The World’istä löytyy hieman eri nimellä versiot vuosilta 1925 ja 1929. Ensimmäinen levytetty versio on ilmeisesti vuodelta 1930, esittäjänä The Mississippi Sheiks.
Little Maggie’n levyttivät Grayson ja Whiter vuonna 1930.
Hard Times’in kirjoitti Stephen Foster 1800-luvulla. Woody Guthrie levytti laulun 1940.
Step It Up And Go’sta on olemassa useita levytettyjä versioita vuosilta 1930-1941. Dylanin versio perustuu mahdollisesti Blind Boy Fullerin vuoden 1940 levytykseen.
Tomorrow Night’in ensimmäinen levytetty versio on peräisin vuodelta 1947. Dylan on mahdollisesti käyttänyt Elviksen vuoden 1955 versiota.
Arthur McBriden alkuperäinen sävelmä on peräisin 1800-luvulta.
You’re Gonna Quit Me’n mallina Dylanilla on saattanut olla Blind Blaken vuoden 1927 levytys.
Diamond Joe löytyy ainakin Cisco Houstonin (1961) ja Ramblin’ Jack Elliotin (1964) levyiltä.
Froggie Went A-Courtin’ on rekisteröity jo vuonna 1580 ja tiedetään, että sitä esitettiin Skotlannissa jo paljon aikaisemminkin.
Olen aina pitänyt Good As I Been To Yousta hirveän paljon. Ostin levyn heti kun se ilmestyi ja kuuntelin sitä päivittäin varmaan kaksi kuukautta! Ihailin Dylanin kitaransoittoa ja sitä miten intiimisti hän nämä kappaleet esittää. Inhimillistä LÄMPÖÄ tällä levyllä on paljon enemmän kuin monilla muilla Dylanin levyillä. Tämä on siis subjektiivinen puoli asiasta. Objektiivinen puoli on se, ettei levy menestynyt ja toisaalta myös monet kriitikot joko teilasivat levyn tai vaikenivat sen kuoliaaksi.
On totta, että tällä levyllä Dylan esittää pelkästään cover-kappaleita. Samaten joku voi laskea puutteeksi levyn pelkistetyn kokonaisuuden, sillä levyllä kuullaan ainoastaan Dylanin laulua ja hänen kitaransoittoaan. On myös totta, että muutamissa kappaleissa Dylanilla on vaikeuksia äänensä kanssa.
Minusta muutamat huonosti laulamansa kappaleet (Jim Jones sekä Hard Times) Dylan kuitenkin tulkitsee sydänverellä ja lataa niihin niin paljon lämpöä, että tulkinnoista tulee vaikuttavia.
Toki levyllä on myös minun mielestäni epäonnistuneita vetoja (Tomorrow Night sekä Froggie Went A Courtin’) ja keskinkertaisia esityksiä (Sittin’ On Top Of The World sekä Step It Up And Go)
Hyvät (Frankie & Albert sekä Little Maggie), erinomaiset (Blackjack Davey, Candee-I-O, You’re Gonna Quit Me) ja jopa MAAGISET (Arthur McBride ja Diamond Joe) esitykset hallitsevat kuitenkin levyä.
Kuten olen aikaisemminkin todennut, vaikka Dylan on jäänyt historiaan rocklyyrikan suurena uudistajana ja tietynlaisena rock-anarkistina (1965-66), niin Dylanin maagisuus yhdistyy (ainakin minun auditiivisessa keskuksessani) enemmän kuitenkin siihen, miten hän on jatkanut traditionaalisen / folk-musiikin perinnettä. Parhaimmillaan Dylan on muiden tekemien laulujen TULKITSIJANA aivan omaa luokkaansa. GAIBTY:n vaikuttavin esitys on minusta ARTHUR MCBRIDE! Siinä Dylan oikeastaan palaa aikaan ennen New Yorkia eli vuoteen 1958/1959. Tuolta ajalta ei ole säilynyt äännitteitä, mutta aikalaisystävät kehuvat raporteissaan Dylanin silloista ”kaunista ja pehmeää ääntä”. Väitetään ,että Dylan tarkoituksellisesti karhensi ääntään New Yorkissa. En tiedä, eikä varmaan kukaan tiedä, esittikö Dylan Arthur McBridea jo 1950-luvun lopussa, mutta se on varmaa, että 1992 esityksessään Dylan henkisesti palaa aivan uransa alkuaikoihin. Oli miten oli, GAIBTY:n esitys on todella MAAGINEN! DIAMOND JOE on lähes yhtä hieno!
ERINOMAINEN LEVY! ♦ ♦ ♦ ♦ ½
Harri Huhtanen 2006 ja 2007
Kate Bushin seitsemättä studiolevyä, The Red Shoes (1993) seurasi pitkä hiljaisuus. Koska Katen seuraava levy ilmestyi vasta 12 vuotta myöhemmin, ehtivät monet 2000-luvulla jo ajatella, että hän oli kokonaan lopettanut musiikinteon, keikkailunhan hän oli lopettanut jo vuonna 1979.
Nyt olen kuunnellut levyä viisi tuntia putkeen ja on aika antaa ”lopullinen tuomio” (joka siis ei sellainen ole, kts. 2016 päivitysteksti).
Levyn avausbiisistä Rubberband Girl tehtiin aikoinaan upea video, jota ei ole enää vuosikausiin näytetty MTV:llä tai VH1:llä. Tuossa videossa Kate on ihanan sensuelli, jopa siinä määrin, että vasta levyä kuunnellessa huomaa, miten junnaava ja tavallaan tylsä avauskappale on.
The Red Shoes lainailee irkkurytmejä ja tällä kertaa intensiteettiäkin löytyy sopivasti.
Desert Tripin toisen viikonlopun konserttien sarjan avasi Bob Dylan bändeineen perjantai-illalla 14.10.16. Uusia encore -biisejä lukuunottamatta Dylanin settilista oli sama kuin edellisenä viikonloppuna. Nettikommenteista päätellen kaikki olivat riemuissaan siitä, että Dylan soitti kolmen vuoden tauon jälkeen encoressa Like A Rolling Stonen. Mutta Dylan ei olisi Dylan, jos hän päästäisi yleisön näin helpolla! Niinpä hittibiisin perään hän soitti vielä Shadows In The Night -albumilta (2015) kappaleen WhyTry To Change Me Now. Tätä kappaletta satunnaiset konserttikävijät tuskin kovin hyvin tunsivat! Kuvia ja kommentteja Dylanin jälkimmäisestä Indion konsertista täällä:
Amerikassa oli aamuyö kun Ruotsin Nobel – komitea tuli tiedotusvälineiden eteen ja julkaisi tiedon siitä, että Dylan on voittaja. Koska Dylania oli esitetty Nobel -komitealle palkinnon saajaksi jo yli 20 vuoden ajan harva varmaan uskoi että hän nytkään saisi Nobel -palkintoa, mutta niinpä vaan sai! Nyt kun Suomessa alkaa yö on Amerikassa päivä ja vähitellen Amerikassa aletetaan ymmärtää mitä on tapahtunut. Guardian päivittää johtavien amerikkalaisten taiteilijoiden ja poliitikkojen kommentteja Dylanin palkinnosta. Tyypilliseen tapaansa Dylan ei (tietääkseni) ole antanut mitään haastattelua vielä. Eikä hän tarvitsekaan: hänhän voitti. Teot puhuvat puolestaan.
Dylanin voitto on mannaa myös amerikkalaisille, sillä aikaa on kulunut peräti 23 vuotta siitä kun amerikkalainen kirjailija / lyyrikko on viimeksi saanut kirjallisuuden Nobelin!
WINTERLUDE FINLAND 