THE BASEMENT TAPES (1967) REVISITED – Take 3

CD2:26 kappaletta (67:43)

Johnny Todd  (Trad.) /  Tupelo  (John Lee Hooker) / Kickin’ My Dog Around (Trad.) / See You Later Allen Ginsberg (Take 1) /  See You Later Allen Ginsberg (Take 2)  /  Tiny Montgomery (Originally released with overdubs in 1975 on The Basement Tapes) /  Big Dog /  I’m Your Teenage Prayer /  Four Strong Winds (Ian Tyson) / The French Girl (Take 1) (Tyson, Sylvia Tyson) / The French Girl (Take 2) /  Joshua Gone Barbados  (Eric Von Schmidt) / I’m in the Mood  (Bernard Besman, Hooker ) Baby Ain’t That Fine (Dallas Frazier) / Rock, Salt and Nails (Bruce Phillips) / A Fool Such As I (William Marvin Trader) / Song for Canada  (Pete Gzowski, Tyson) / People Get Ready (Curtis Mayfield) / I Don’t Hurt Anymore (Donald Robertson, Walter Rollins) / Be Careful of Stones That You Throw         (Benjamin Lee Blankenship)  / One Man’s Loss /  Lock Your Door /  Baby, Won’t You Be My Baby /  Try Me Little Girl /  I Can’t Make it Alone /  Don’t You Try Me Now                        

Toisella CD:llä on 13 coveria, 2 traditionaalista kappaletta sekä 11 Dylanin omaa sävellystä.

Kakkos CD:n alussa on useita huumoripläjäyksiä ja erityisen paljon Dylan kikattaa laulaessaan See You Later Allen Ginsbergiä. Mukana on selvästi sisäpiirihuumoria ja se miten hauskoja nämä vedot loppupeleissä eli kuulijan kotona ovat, riippuu täysin kuulijasta ja hänen mielentilastaan. Olen nyt kuunnellut kakkos CD:n kolme kertaa ja ensimmäisellä kuuntelukerralla nämä huumoripläjäykset vaikuttivat vähän häiritseviltä, toisella kerralla aloin jo varovaisesti diggailla muutamaa niistä ja tänään, kolmannella kuuntelukerralla alkoi hymykin jo hiipiä kuulijan suupieliin. Missään tapauksessa nämä huumorivedot eivät suinkaan ole mitään kakkos CD:n kärkibiisejä. Ylipäätään kokonaisuutena ykkös CD taitaa olla selvästi parempi kuin kakkonen, tältä minusta ainakin nyt, kolmen kuuntelukerran jälkeen vaikuttaa. Kakkos CD:lläkin on kuitenkin myös joitain helmiä. Dylanin ja The Bandin laahaava ja elämän kurjuutta ian_and_sylviapursuava tulkinta Tysonin* Four Strong Windista on jotenkin helyttävän kaunis ja jää suorastaan soimaan päässä pitkäksi aikaa. Upeat sanat!

    All the good times are gone  / But I’m bound to moving on

Heti perään kuullaan lähes yhtä ”kurjankaunis” tulkinta Tysonin The French Girlistä. Nämäkään eivät ole ”aloittelijoille” tarkoitettuja biisejä, vaan näitä ymmärtää vasta kun on päässyt vähän syvemmälle Bobin musiikilliseen ajatusmaailmaan. Vanha Columbian mainoslause kuului: ”Nobody sings Dylan like Dylan!”. Minä lisäisin mielelläni mainoslauseisiin myös tämän: ”Nobody sings covers like Dylan!”. Kärkiesitysten joukkoon nousee myös persoonallinen tulkinta Curtis Mayfieldin hienosta People Get Ready ‑kappaleesta.

Edelleen ihailen näillä nauhoilla The Bandin musisointia. Se on niin hallitun rentoa, suorastaan klassista folkrokkia vai sanoisiko laajemmin americanaa. Mikään Dylanin NET‑bändeistä ei pääse lähellekään näitä soundeja. Parhaassa musiikissa yksinkertainen on kaunista, on vain aika vaikeaa soittaa yksinkertaisesti niin että se on kaunista. The Band suoriutuu näillä nauhoilla vaikeasta tehtävästään suorastaan erinomaisesti.

*2016 lisäys: kandalaiset Ian ja Sylvia Tyson alkoivat keikkailun jo 1950-luvulla, mutta kumma kyllä levyttämään Ian pääsi vasta 1973, jolloin hän oli jo maailmankuulu. Sen jälkeen mies on julkaissut albumeja tasaiseen tahtiin ja tällä hetkellä hänen kataloginsa käsittää jo 17 albumia, joista tuorein julkaistiin viime vuonna.

Harri Huhtanen 2014

Pink Floyd: The Early Years 1965-1972 – Take 3

walker2-22-06-1Pink Floydin The Early Yearsin   ykkösboksin (PFREY1) kakkos-CD:llä on Tukholman konsertin (10.9.67) lisäksi harvinainen De Lane Lea studioilla 20.10.67 äänitetty soundtrack, joka oli tarkoitettu John Lathamin animaatiofilmiin nimeltään Speak. Yllättävää kyllä, Latham ei hyväksynyt lyhytelokuvansa soundtrackiksi Pink Floydin äänitteitä ja ehkäpä siksi nauhoitukset jäivät 50 vuodeksi pölyttymään EMI:n arkistoihin. Nyt kun olen katsonut Lathamin lyhytfilmin olen sitä mieltä että  lokakuussa 1967 äänitetyt kappaleet John Latham Version 1-9 olisivat maniosti sopineet Lathamin  elokuvan ääniraidaksi. Tosin PFREY1:llä julkaistut otot ovat kestoltaan yhteensä lähes 30 minuuttia, joten Lathamille ilmeisesti lähetettiin niitä lyhennetty, editoitu versio, koska Speak-elokuva  on kestoltaan vain 11 minuuttia.  Valitettavasti PFREY:llä ei ole tätä editoitua versiota, joten ei ole tiedossa minkälainen soundtrack Lathamille lähetettiin.

John Latham oli suunnittelemassa Pink Floydin vuosien 1966-67 konsertien taustaelokuvia, joissa yleensä erilaiset värit valuivat laajenevissa, venyvissä ja supistuvissa kuplissa bändin soittaessa psykedeelistä musiikkiaan. Vuonna 1921 syntynyt John  Latham oli yksi merkittävämpiä brittiläisen modernin taiteen edutajia. Hän oli myös aktiivisesti mukana psykedeelisen rokin läpimurrossa vuosina 1966-1967. Nyttemmin hänen perustamansa taidetalo on suljettu, mutta toimintaa on tarkoitus jatkaa jossain muodossa myöhemmin. Lisätietoja aiheesta täällä:

http://flattimeho.org.uk/

Ja se Speak sitten?  On aivan selvää ,ettei näin epäkaupallista elokuvaa löydy mistään kaupasta, mutta onneksi netistä on saitteja, joiden avulla tällaisia eksoottisia elokuviakin voi katsoa:

20161120hh

TOP 10 Marraskuu 2016

Alla marraskuun 2016 albumilistani

see-emily-play

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

ALBUMILISTA 107

  1. (01)  PINK FLOYD: The Piper At The Gates Of Dawn (3CD) (1967,2007) (2kk)
  2. (02)  CAMEL: Mirage (LP) (1974) (2kk)
  3. (RE) ENO: Another Green World (LP) (1975) (RE from 09/09) (2+ 1kk)
  4. (06)  QUEEN: Innuendo (LP) (1991) (2kk)
  5. ( – )  PINK FLOYD: The Early Years 1965-1972 (10CD, 9 DVD, 8 BD) (2016) (UUSI)
  6. ( – )  BOB DYLAN: The 1966 Live Recordings (36 CD) (2016) (UUSI)
  7. (09)  DAVID BOWIE: The Man Who Sold The World (CD) (1970, 2015) (2kk)
  8. ( – )  KENT: Isola (CD) (1997) (UUSI)
  9. ( – )   EPPU NORMAALI: Kahdeksas Ihme (LP) (1985) (UUSI)
  10. ( – )   J.KARJALAINEN: J.Karjalainen ja Mustat Lasit (LP) (1981) (UUSI)

Alunperin ajattelin että ottasin Dylanin ja Pink Floydin uudet megaboksit listalleni vasta sitten kun olen ne kuunnellut huolellisesti alusta loppuun saakka, mutta sitten tajusin että siihen kuluu todennäköisesti useita kuukausia, koska levyjä näissä kahdessa kokoelmassa on yhteensä peräti 63 kpl!  Ja toisaalta kun olen nyt molemmista kokoelmista kuunnellut vasta kaksi levyä, olen jo niiden perusteella vakuuttunut siitä, että molemmat julkaisut ovat erittäin merkittäviä ja erittäin laadukkaita ja siksi uskalsin nostaa ne jo tässä vaiheessa listan keskivaiheille. Kuuntelun jatkuessa sitten joko pudotan tai nostan näitä, joka tapauksessa on selvää että molemmat tullevat viipymään pitkään listallani.

Pink Floyd: The Early Years 1965-1972 – Take 2

3157162

Pink Floydin The Early Yearsin   ykkösboksin (PFREY1) kakkos-CD:llä on erittäin mielenkiintoinen Tukholman keikan (10.9.1967) nauhoitus, joka on tehty Gyllene Cirkeln jazzklubilla. Boksin esittelyvihossa ei suoraan kerrota kuka nauhoituksen on tehnyt, mutta dsc_0081viimeisellä sivulla on kuitenkin seuraavanlainen maininta: ”Stockholm Material: Anders Lind, Peter Adamsson”.  Muista lähteistä sain selville että nimenomaa Anders Lind olisi äänitteen omistaja.  EMI:n kanssa oli jo aikaisempina vuosina ollut neuvotteluja äänitteen julkaisemisesta, mutta vasta nyt eli vuonna 2016 Lindin äänite ilmestyi virallisesti.  Pieni joukko faneja pääsi kuitenkin kuulemaan tämän historiallisen nauhoituksen kokonaan jo  vuonna 2011 kun Tukholmassa lehdet mainostivat kahta tapahtumaa (3. ja 7.5.2011), jossa alkuperäinen nauha soitettaisiin uudestaan alkuperäisessä paikassa Sveavägen 41 talossa. Tässä 100967reproduktiossa Pink Floydin soittajat oli korvattu aidon näköisillä mallinukeilla! Ylempänä kuva tästä hyvin eriskummallisesta konsertista, joka lehtien mukaan oli loppuunmyyty!

Mutta minkälainen oli ”The Real Thing” eli  konsertti vuonna 1967?  Kuvia siitä ei juurikaan löydy mistään. Ohessa yksi, joka näyttää hyvin eriskummalliselta. Yleisö istuu ravintolapöydissä ruokalautaset edessään!  Bändin taakse on kiinnitetty iso lakana, joka sekin on vähän repsahtanut! Synkkää ja syvällistä musiikkia hieman koomisissa puitteissa siis. Kuinka moni kuulijoista mahtoi ymmärtää kuuntelevansa bändiä, joka olisi maailmankuulu vielä 50 vuotta myöhemmin?!

1280px-abf-huset_stockholm_2012Lopuksi hieman taustatietoja  Gyllene Cirkeln jazzklubista, joka  toimi vain noin viisi vuotta (1962-67) Sveavägen 41:ssä vuonna 1961 valmistuneessa ABF-talossa. Hyvin lähellä sitä on monta historiallista paikkaa: mm. komea Grand elokuvateatteri, jonka edessä Olof Palme murhattiin. Hänet on haudattu talon vieressä sijaitsevalle  Adolf Fredriks kyrkogård -hautausmaalle.

20161119hh

THE BASEMENT TAPES (1967) REVISITED – Take 2

CD1:  22 kappaletta (58:33)

Levyn sisältö: Edge of the Ocean /  My Bucket’s Got a Hole in It ( Clarence Williams ) /  Roll on Train /  Mr. Blue (DeWayne Blackwell) / Belshazzar (  Johnny Cash) /  I Forgot to Remember to Forget ( Charlie Feathers, Stanley Kesler) / You Win Again (Hank Williams) / Still in Town  (Hank Cochran, Harlan Howard) /  Waltzing with Sin (Sonny Burns, Red Hayes) /  Big River (Cash) (Take 1) /  Big River (Take 2) / Folsom Prison Blues (Cash) / Bells of Rhymney ( Idris Davies, Peter Seeger ) / Spanish is the Loving Tongue (Charles Badger Clark) / Under Control /   Ol’ Roison the Beau (Traditional) / I’m Guilty of Loving You / Cool Water (Bob Nolan) / The Auld Triangle (Brendan Francis Behan) / Po’ Lazarus (Traditional) / I’m a Fool for You (Take 1) / I’m a Fool for You (Take 2)

Ensimmäisellä CD:llä on 12 coveria, 2 traditionaalisesta kappaleesta uudelleen sovitettua esitystä sekä 8 Dylanin omaa sävellystä.

Levyllä on yllättävän hyvät soundit. Välillä melkoista säröilyä, mikä johtuu ilmeisesti jo nauhoitusvaiheessa tapahtuneista virheistä. Nauhojen ikääntyminen on saatu kuitenkin hyvin ”tohtoroitua” eli instrumentit toistuvat selkeinä ja kirkkaina. Osa vanhempien BT ‑bootlegien lämmöstä kuitenkin puuttuu, koska nauhakohina on poistettu kokonaan. Pahimmat CD‑karikot eli metallinen ja kalsea ääni on kuitenkin tässä tapauksessa varsin hyvin vältetty. Diskantitkaan eivät leikkaudu yhtä selvästi kuin huonoimmissa CD‑taltioinneissa. Bassoa on mukana maltillisesti. Instrumenttien kokonaisbalanssi on aika hyvä. Dylanin laulu on ehkä nostettu vähän voimakkaammin pintaan kuin joillain bootlegeilla, mutta koska Dylan on ”pääosassa”, tämä tuotannollinen ratkaisu sallittakoon. The Band on loistava! Ei voinut Dylan tuohon aikaan toivoa tai löytää parempaa säestysbändiä. Bandin lämminhenkinen, kotoisen rento soundi sopii näihin äänitteisiin aivan upeasti!

4257158130_fb30c535f5Ykkös CD:n ehdottomia huippuja ovat vanhat suosikkini I’m a Fool for You sekä aina yhtä upea, lähes 6‑minuuttinen irlantilaisen runoilijan Brendan Francis Aidan Behanin* teksti The Auld Triangle  (viereisessä kuvassa Behanin patsas). Pidän kovasti myös Beatles‑henkisestä Mr. Bluesta sekä jo aikaisemmin julkaistusta Spanish is the Loving Tonguesta. Levyn avaava Edge of the Ocean, jota en ole aikaisemmin koskaan kuullut, on varsin mielenkiintoinen. Bells Of Rhymney on niin kaunis, että sekin nousee levyn kärkibiiseihin.

Ymmärrän hyvin miksi Dylan on niin pitkään ollut haluton julkaisemaan näitä nauhoja. Vaikka osa esityksistä on todellisia helmiä, joiden kohdalla tuntuu aivan käsittämättömältä, että joku artisti voi pantata niitä lähes 50 vuotta, niin totuuden nimessä todettakoon että paljon mukana on myös sellaista vapaata jammailua ja aina Dylanin laulu ja fraseeraukset eivät osu ihan nappiin. Hienoa, että mukaan on otettu kuitenkin ”koko totuus” eli jos jokin on mennyt pieleen niin sekin on mukana, koska se kuuluu tähän historialliseen kokonaisuuteen ja tämä lisää autenttisuuden tunnetta näitä äänitteitä kuunnellessa.

Olen kuunnellut ykkös CD:n vasta 2 kertaa, mutta jo nyt täytyy todeta, että toisella kuuntelukerralla levy tuntui vielä paremmalta kuin ensimmäisellä ja kun levy paranee kuuntelukertojen lisääntyessä on se aina hyvä merkki eli silloin tietää kuuntelevansa jotain merkittävää!

P.s. Sen verran ”kotoisia” jotkut esityksistä ovat, etten kyllä suositte tätä kenellekään ENSIMMÄISEKSI Dylan levyksi. Vasta sitten kun on kunnolla päässyt sisään Dylanin ”maailmaan” kannattaa ottaa tämä levy kuunteluun.

Harri Huhtanen 2014

2016 lisäys * – Behan oli Dublinissa vuonna 1923 syntynyt irlantilainen kirjailija, joka kirjoitti romaaneja, novelleja, runoja ja näytelmiä. Behan kuoli traagisesti jo 41-vuotiaana vuonna 1964. Ei ole tiedossa mistä Dylan ”poimi” The Auld Trianglen, mutta The Basement Tapes esitys on kerrassaan ihastuttava ja tuntuu käsittämättömältä että Dylan jätti sen julkaisematta.

Pink Floyd: The Early Years 1965-1972, 27 levyä (2016)

floyd-original-line-upMuistan kun vuosia sitten haukuin Neil Youngin Archives -boksia hankalan kokoiseksi ja muotoiseksi. Pink Floyd laittoi paremmaksi ja pakkasi vuosien 1965-1972 harvinaisen materiaalin  hulppeaan, lähinnä isoa kenkälaatikkoa muistuttavaan boksiin, jonka sisällä on paljon tyhjää. Pääboksin sisältä löytyvät yksittäiset mini-boksit (7 kpl) sekä painomateriaali -boksi (1kpl).  Painomateriaali on pakattu matalaan, mutta muutoin isoon boksiin. Levybokseja on peräti 7 kappaletta ja ne on pakattu vähän turhankin tiukasti emokoteloon.  Jokainen yksittäinen boksi sisältää 1-2 CD’tä, 1-2 DVD’tä sekä 1-2 Blu-Ray’tä sekä erillisen  taskun jossa on kopioita konserttilipuista, konserttiohjelmista, mainoksista jne. Aikaisemmin  julkaisemattomia kuvia löytyy tekstivihosta, joka on liimattu kunkin miniboksin keskiosaan.  Yhteensä levyjä on näissä seitsemässä mini -boksissa seuraavasti: CD’t 10 kpl  /  DVD’t   9 kpl /  Blu-Rayt   8 kpl.  Lähtökohtaisesti DVD- ja BD-levyjen sisältö on sama, joten en tiedä miksi niitä on
eri määrä.

Odotukseni tältä boksilta ovat kovat. Olen yli 20 vuotta kärsivällisesti odottanut että Pink Floyd lopultakin julkaisisi oikeita arkistojen aarteita, kuten Dylan koko ajan tekee. Olen jättänyt tässä odotellessa hankkimatta ainakin
kolme Pink Floyd-boksia juuri siksi että ne ovat sisältäneet julkaisematonta materiaalia  vain nimellisesti. Pink Floyd on bändi joka on 1990-, 2000- ja 2010- luvuilla ahkerasti tumblr_m5mpbqvdss1qitzf9o1_1280julkaissut uusia kokoelmia vanhoista levyistään ilman kunnollisia lisukkeita.  Olen koko ajan tietänyt että julkaisematonta materiaalia heillä on paljon ja ihmetellyt miten pitkään he oikein sitä panttaavat. En usko että tässäkään boksissa on  kaikki julkaisukelpoinen audiomateriaali,  mutta kuvamateriaalin osalta tämä saattaa olla jopa lopullinen kokoelma, sillä kuvamateriaalia tuolta ajalta on kuitenkin säilynyt vähemmän kuin  nauhoituksia.  Boksissa on mm. kokonaisuudessaan nyttemmin harvinaiseksi käyneet More– ja La Vallee -elokuvat.

Harri Huhtanen 2016

THE BASEMENT TAPES (1967) REVISITED – Take 1

img_0241Dylanin Bootleg Series 11 julkaistiin marraskuussa 2014 useampana versiona. Laajin näistä käsitti kuusi CD:tä ja oli täydellisin koskaan virallisesti julkaistu Basement Tapes -kokoelma. Tässä kirjoitussarjassa arvostelen complete boksin kokonaisuudessaan…      

BOKSIN SISÄLTÖ

Tässä ennakkokatselmuksessa keskityn vain boksin ulkomusiikilliseen sisältöön. Kuuntelun perusteella tehdyn äänimateriaalin arvion aika tulee sitten paljon myöhemmin.Luettelen aluksi asioita, joiden olisin toivonut olevan toisin. Olin kuvitellut, että BS11 olisi LP‑kokoinen (33x 32cm) boksi, kuten BS10. Mutta eipä ollutkaan, vaan pikemminkin ”kuvakirjakokoa” (21,5 x22cm). Toinen pieni pettymys oli ,että vaikka boksissa on peräti kaksi kirjaa, on varsinaista tekstiä sivumäärään (42 + 122 sivua) suhteutettuna aika vähän. Kolmanneksi iso osa valokuvista on sellaisia, jotka olen eri yhteyksissä jo aikaisemmin nähnyt. Onneksi positiivisia asioita onkin sitten paljon enemmän. Alla alustavaa luetteloa niistä:

1. Boksin kotelo on vankkaa pahvia eli ei kyllä ihan tavallisessa käsittelyssä repeä liitoksistaan.

2. Lo & Behold ‑niminen 122 ‑sivuinen valokuvakirja on sidottu, kannet ovat paksut, sivujen paperilaatu erinomainen ja siksi pääasiassa mustavalkoiset valokuvat toistuvat niissä erittäin tarkkoina.

3. Sama pätee itse levykansioon, joka on siis samankokoinen 42 sivuinen kirja, jonka etu‑ ja takasivuille levyt on sijoitettu jännän näköisiin kelanauhakoteloita muistuttaviin taskukansioihin. Tämänkin kirjan paperilaatu ja painojälki on erittäin korkeatasoista

Tekstit

Ykköskirjassa eli albumikansiossa on Sid Griffinin (sivut 3‑18), Clinton Heylinin (sivut 23‑33) ja Jan Haustin (sivut 34‑36) 2014 kirjoitetut tuoreet artikkelit Basement Tapesin historiasta. Kakkoskirjassa nimeltään Lo And Behold on Ben Rollinsin johdantokirjoitus (sivu 1) sekä John Sheelen (sivu 107) selostus vuoden 1975 virallisen Basement Tapes 2LP:n valokuvaus‑sessioista.

1076476160Valokuvat

Valokuvia on sivumääräisesti paljon enemmän kuin tekstiä mikä onkin ymmärttävää kun tutkinnan alla on näin rajattu aihe. Ykköskirjan kuvien tekijä on muutamaa poikkeusta lukuunottamatta Elliott Landy . Hän vastaa myös kakkoskirjan ensimmäisen kappaleen kuvista (sivut 4‑ 37, 1968). Toisen kappaleen (sivut 40‑47, 1967) valokuvia en ole aikaisemmin nähnyt. Takakannen krediitti‑osiossa mainitaan vain että kuvat on saatu Arie De Reusilta . Kolmanteen kappaleeseen (sivut 49‑104) on kerätty sekalainen joukko kuvia muiden artistien Basement Tapes ‑kappaleiden levytyksistä, mukana on myös valokopioita vuosien 1967‑69 lehtiartikkeleista sekä levy‑yhtiön tiedotteista ja kirjeistä sekä muutamien BT ‑bootlegien, Dylan‑kirjojen ja Dylan‑aiheisten lehtijulkaisujen kansista. Kirjan viimeiseen eli neljänteen kappaleeseen (sivut 106‑119) on kerätty John Steelen virallisen vuoden 1975 BT‑albumin valokuvaus session kuvia.

Nämä tiedot nyt aluksi. Tutkimus jatkuu. Hienoa, että nämä ikivanhat nauhat on pelastettu ja julkaistaan vihdoinkin niiden historiallista arvoa kunnioittavassa kokonaisuudessa.

Harri Huhtanen 2014

Bob Dylanille kirjallisuuden Nobel -palkinto 2016! -Take 7

92471643_dylan1_paBob Dylan on lähettänyt Nobel -komitealle harvinaisen kirjeen, jossa hän ilmoittaa arvostavansa paljon saamaansa palkintoa, mutta ettei hän muiden sitoumuksien vuoksi voi valitettavasti saapua paikalle noutamaan sitä.   Nobel-”draama” siis jatkuu. Seuraavaksi saamme jännittää pitääkö Dylan puolen vuoden sisällä vaaditun luennon. Jos palkinnonsaaja ei pidä luentoa säädetyssä ajassa voi hän menettää palkintonsa.

Komitean lausunnossa todetaan: ”Odotamme luentoa, jonka Bob Dylan on velvollinen pitämään – se on ainoa vaatimus – kuuden kuukauden kuluessa palkintopäivämäärästä, joka on 10.joulukuuta 2016”

20161116hh

Leonard Cohen: Recent Songs 1979

bookletLevyn sisältö:The Guests /  Humbled In Love /  The Window /  I Came So Far For Beauty
Un Canadien Errant (The Lost Canadian) / The Traitor /  Our Lady Of Solitude / The Gypsy’s Wife /  The Smokey Life / Ballad Of The Absent Mare

Muusikot: Leonard Cohen – laulu ja akustinen kitara /  Mitch Watkins, Ricardo Gonzalez, Filipe Perez – kitarat /  Everado Sandoval – guitarrón  / Abraham Laboriel, Charles Roscoe Beck, John Miller – bassot / John Lissauer – piano ja sovitukset / Garth Hudson – Yamaha piano / Bill Ginn – sähköpiano / Randy Waldman – urut / Steve Meador – rummut / John Bilezikjian – oud  / Raffi Hakopian, Agostin Cervantes, Armando Quintero, Luiz Briseño, Miguel Sandoval – viulut / Paul Ostermayer – saksofoni / Edgar Lustgarten – sello / Jose Perez, Pablo Sandoval – trumpetti /  Earl Dumler – oboe / Jennifer Warnes, Jim Gilstrap, Julia Tillman Waters, Maxine Willard Waters, Roger St. Kenerly, Stephanie Spruill – taustalaulu / Jeremy Lubbock ja Luiz Briseño –jousisovitukset ja orkesterin johtaminen

Epäonnisen Spector-seikkailun jälkeen Cohen on kuudennella studiolevyllään, Recent Songs (1979) jälleen liikkeellä itsenäisenä taitelijana. Tämäkin levy on kokeilu. En tiedä mitä kaikkea Cohenille tapahtui vuosina 1977-79, mutta ainakin hänen äitinsä kuoli, kuten hän tämän levyn kansiteksteissä mainitsee. Cohen yrittää tälläkin levyllä epätoivoisesti löytää uutta suuntaa ja uutta ilmaisutyyliä. Muutamissa levyn kappaleissa hän onkin onnistunut erittäin hyvin uudistamaan laulutyyliään, mutta mitään mestariteosta tästä levystä ei valitettavasti kuitenkaan syntynyt, sillä musiikkityylien kirjo on liian laaja ja liian epämääräinen. Tällä levyllä kuullaan folkkia, yökerho-jazzia, mexicanaa, americanaa jne. Ei synny yhtenäistä linjaa. Muutamissa kappaleissa on hieno sanoitus, muutamissa taas varsin keskinkertainen. Soittajat ovat huippuluokkaa, mutta edustavat niin erilaisia tyylilajeja, että välillä yhdistelmät kuulostavat hieman oudoilta.

rnf1Ihailen eniten kakkospuolen avauskappaletta The Traitor , jossa Cohen on onnistunut uudistamaan ilmaisunsa täydellisesti. Hän laulaa tämän upean folk-balladin erittäin softisti ja myös fraseeraus on uudistunut. Tekstin rytmitys muistuttaa Dylan parhaita folk-teoksia. Toinen upea kappale on vanhoista persialaisista runoista innoituksensa saanut The Guests, joka avaa vinyylilevyn ykköspuolen. Sekä edellisellä että tällä kappaleella loistavat erityisesti levyn huippumuusikot Raffi Hakopian (viulu) sekä John Bilezikjian (kreikkalainen Oud-soitin).  Levyn muut kappaleet eivät pahemmin minua innosta, lukuunottamatta niitä, joilla soittavat Hakopian tai Bilezikjian, joita ilman tämä levy olisi paljon huonompi.

Parhaiden kappaleiden ansiosta kelpo levy   * * * * –

Harri Huhtanen 2007

Miksi kukaan enää julkaisee albumeja?

zombies-odessey-oracEräs tuttavani kysyi minulta ilkikurisesti tuhansien levyjen kokoelmaani katsellessaan: “miksi kukaan enää julkaisee albumeja?”. Hän tiesi että se oli minulle inhottava, mutta tarpeellinen kysymys. Heitin pallon hänelle takaisin ja kysyin: “Miksi kukaan enää julkaisee romaaneja?  Eikö olisi järkevämpää julkaista vain korkeintaan 10-sivuisia tarinoita ja nekin mieluummin vain sähköisinä versioina?”

Kulttuuri ja se mikä on arvokasta ei muutu teknologian “käskystä” tai trendien ikeessä.  1900-luvulla ennustettiin että ooppera kuolee äänilevyjen ja musikaalien vuoksi. Eipä vaan ooppera kuollut. 1960-luvulla väitettiin että TV tappaa elokuvateatterit ja hetken näyttikin siltä, mutta nykyään elokuvissa käydään enemmän kuin koskaan aikaisemmin.  2000-luvulla väitettiin että Internet tappaa TV:n, mutta niin vaan taas kävi että TV:n katsojaluvut putosivat vain hetkellisesti ja todellisuudessa TV-kanavien määrä on lisääntynyt koko 2000-luvun ajan. Esimerkkejä siitä, miten uusi teknologia ei ole syrjäyttänyt vanhaa on loputtomiin. Viestini tässä on se, että Spotify ja vastaavat palvelut eivät loppupeleissä uhkaa albumeja. Kiireisimmät ihmiset tosin varmaan siirtyvät pelkkien irtobiisien kuunteluun, mutta ei siinä ole mitään uutta. Ainahan on ollut paljon ihmisiä, joita musiikki kiinnostaa vain satunnaiskuuntelussa.

Hyvä albumi on kuin romaani. Se on laajempi konaisuus. Siitä voi nauttia enemmän kuin yksittäisestä hittibiisistä. Elokuvakin kestää kaksi tuntia. Voiko kukaan kuvitella maailmaa, jossa esitettäisiin vain 3-6 minuutin elokuvia?!  Albumien formaatit vaihtuvat ajan myötä: ensin oli savikiekot, sitten LP:t, sitten CD ja DVD ja varmaan vielä ajan myötä tulee uusia formaatteja, mutta albumi käsitteenä ja kultturellisena tuotteena ei mihinkään häviä, koska aina löytyy ihmisiä jotka arvostavat ja haluavat kuulla kokonaisuuksia irtobiisien ja potpourien sijaan.

 Harri Huhtanen 2016