Vuosien varrella Dylan-fanzineja on tullut ja mennyt, yleensä mennyt. Sitkein niistä on ISIS, joka aloitti jo 1985 ja ”is still going strong”. Mutta suurin ja kaunein on Dylan fanzinien Rolls Royce, The Telegraph, jolla oli parhaimmillaan yli 3000 tilaajaa. Varmaan lehti ilmestyisi edelleen ellei sen olemassaolo olisi päättynyt yllättävään tragediaan eli päätoimittaja John Bauldien (1949 –1996) kuolemaan helikopteri onnettomuudessa. Onhan se näyttävä tapa lähteä, mutta mitään sellaista John, jolla oli monta Dylan – projektia juuri siihen aikaan menossa, ei varmaankaan ollut edes kuvitellut tapahtuvan. Äsken Wikipediaa selaillessa huomasin jälleen kerran miten katoavaista on maallinen kunnia, sillä vaikka John oli Dylan-maailmassa legendaarinen ja kaikkien (ainakin nimeltä) tuntema, kuitataan hänen elämäntyönsä Wikipediassa muutamalla hassulla rivillä.
The Telegraph (1981-1997) jäi kuitenkin elämään ja samoin kuin jokaisen kunnon muslimin pitää kerran elämässään käydä Mekassa on jokaisen (hardcore) Dylan-fanin syytä kerran elämässään hankkia itselleen The Telegraphista Complete Set (Issues 1-56), vaikka se miten ”kirvelisi” lompakon pohjalla ostoksen jälkeen…
Harri Huhtanen 2009
Helmikuussa 1970 oli vuorossa muu Eurooppa: Zeppelin esiintyi mm. Helsingin Kulttuuritalolla (23.2.), Tukholmassa (26.2.), Amsterdamissa (27.2.), Kööpenhamissa (28.2.), Montreuxissa (7.3.), Munchenissä (8.3.), Wienissä (9.3.), Hampurissa (10.- 11.3.) ja Dusseldorfissa (12.3.).
Niinpä Plant ja Page vetäytyivätkin heti Amerikan kiertueen jälkeen maaseudun rauhaan syrjäiseen Walesiin, jossa he asustelivat pienessä Bron Yr Aur -nimisessä erämajassa säveltäen ja harjoitellen uutta materiaalia tulevaa levyänsä varten. Varsinaisia äänityksiä varten bändi kokoontui toukokuussa 1970 Hampshiressa sijaitsevaan Headley Grange -nimiseen, vuonna 1795 rakennettuun kolmikerroksiseen, arvokkaaseen kartanoon, jossa uusien kappaleiden raakaversioita taltioitiin rekkaan rakennetun mobiilistudion avulla.
Kesäkuussa Zeppelin matkusti Islantiin esiintymään Reykjavikissä (22.6.). Viikkoa myöhemmin bändi oli taas kotikonnuillaan ja esiintyi suurfestivaaleilla Bathissa. Aikalaisraporttien mukaan yleisöä oli kertynyt paikkalle yli 150 000. Zeppelinin manageri Grant oli varmistanut bändille esiintymisajankohdan auringonlaskun ajaksi ja myös tämä lisäsi keikan vaikuttavuutta. Useampi kuvausryhmä kuvasi keikan, mutta sitä ei ole vieläkään (2016 mennessä) julkaistu virallisesti. Tässä vaiheessa Zeppelin oli päättänyt testata uuden, tekeillä olevan levyn materiaalia live-tilanteessa soittamalla Bathissa kolme täysin uutta, julkaisematonta kappaletta: Immigrant Song, Since I’ve Been Loving You ja That’s The Way.
Elo-syyskuun Amerikan kiertue käsitti 19 konserttia ja vanhaan tapaan bändi matkusti pitkin ja poikin laajaa Pohjois -Amerikan mannerta. Kaikki vanhat fanit eivät pitäneet Zeppelinin uudesta akustisesta materiaalista, mutta kiertueen edetessä bändi hioi uusista kappaleista entistä tiukemman ja tyylipuhtaamman minisetin. Kiertueen päätöskonsertissa, New Yorkin kuuluisassa Madison Square Gardenissa (19.9.) bändi debytoi vielä kaksi uutuuskappaletta: Gallows Pole ja Out On The Tiles. Led Zeppelinin III:lle bändi valitsi 10 äänitetyistä 17 kappaleesta ja Amerikan kiertueen päättyessä he olivat esittäneet niistä jo kuutta konserteissaan.
Harva tietää, että Mike Oldfield (s. 1953) soitti folkia englantilaisissa pubeissa jo 1960-luvulla. Murrosikäisenä hän alkoi kehitellä suurta instrumentaaliteosta, jonka hän nimesi myöhemmin Tubular Bellsiksi. Ensimmäiset Tubular Bells -demot valmistuivat jo vuonna 1971 Lontoossa. Vuonna 1972 Oldfield lähetti turhaan demo-nauhojaan lontoolaisiin levy-yhtiöihin. Koko albumin pituinen instrumentaaliteos ei vaikuttanut levy-yhtiöiden pomojen mielestä riskinoton arvoiselta. Tuleva liikemiesnero Richard Branson tajusi kuitenkin Oldfieldin ainutlaatuisuuden ja oli valmis ottamaan riskin. Julkaistakseen Oldfieldin Tubular Bellsin (1973) hän perusti Virgin -levy-yhtiön. Riskinotto kannatti, sillä levystä tuli Virgin -yhtiön ehdoton hittituote. Englannin listalla Tubular Bells nousi hitaasti, mutta varmasti ja vuoden kyttäilyn jälkeen se vihdoin päätyi ykköseksi ja kaikkiaan listaviikoja tälle klassikkoalbumille kertyi hämmästyttävät 279! Pelkästään Englannissa levyä myytiin yli 2 miljoonaan kappaletta. Maailmanlaajuinen myynti on nykyään (2010) ylittänyt jo 15 miljoonan kappaleen rajan.
Mike Oldfield on julkaissut lukuisia levyjä Tubular Bellsin jälkeen, mutta mikään niistä ei ole saavuttanut yhtä suurta mainetta. Bransonista tuli Oldfieldin ansiosta upporikas, rikkaampi kuin Oldfield ja siksi 1980-luvulla heidän välinsä alkoivat rakoilla. Oldfield oli nuorena miehenä mennyt tekemään 35 vuoden sopimuksen Bransonin kanssa ja siksi suurimman rahallisen hyödyn Oldifieldin levyistä sai vuoteen 2008 saakka Branson! Nyttemmin Oldfield on saanut levyjensä oikeudet takaisin ja hänen uusin levy-yhtiönsä on Mercury, joka on 2009 lähtien julkaissut deluxe-painoksia Oldfieldin alkuaikojen teoksista. Nykyään (2010) 57-vuotias Mike Oldfield asuu Bahama-saarilla. Hänellä on seitsemän lasta kolmesta suhteesta. Uusi levy, Music of the Spheres (2008) edustaa puhtaasti klassista musiikkia ja Englannin klassisen musiikin listalla se nousikin ykköseksi. Vaikka Oldfieldin musiikki on melkoisesti etääntynyt rokista ja progesta, on hän edelleen suuren yleisön suosikki Englannissa, sillä uusin levy nousi myös pop-listalla sijaluvulle 9.
Aika jänniä ovat nämä Youngin 1980-luvun levyt. Ne ovat huonossa maineessa ja itsekin muistelin, ettei Young ollut tehnyt yhtään merkittävää levyä 1980-luvulla. Nyt kun olen jo useamman kuukauden ajan kuunnellut Youngin 1980-luvun tuotantoa, on käsitykseni muutamista tuon ajan levyistä muuttunut aika radikaalistikin.
kuunnella levy pari kertaa ja kirjoittaa sen jälkeen Winterludeen lyhyt arvostelu tyyliin: ”yksi Youngin 1980-luvun huonoimmista levyistä”. Onneksi en kuitenkaan kirjoita arvosteluja aikaisempien muistikuvien perusteella! Pari kuuntelukertaa ei riittänytkään. Ajattelin: ”okei täytyy varmaan kuunnella tämä 5 kertaa, jotta ei sitten tule tehtyä hätäistä arviota”. Mutta huomasinkin pitäväni levystä yhä enemmän jokaisen uuden kuuntelukerran jälkeen ja lopulta päädyin kuuntelemaan levyn peräti 10 kertaa!
Levy alkaa komeasti svengaavalla Weight Of The World kappaleella, jossa Young toteaa, miten asiat 1980-luvulla ovat muuttuneet:
Adele puhdisti pöydän Grammyistä eli hän voitti kaikki sarjat, joissa oli ehdolla. Viime vuonna ilmestynyttä ADELE 21 levyä on nyt myyty jo 18 miljoonaa kappaletta ja tämä siis aikana, jolloin yleisesti valitetaan että levymyynti on vähentynyt! Hiipii mieleen sellainen kerettiläinen ajatus, että olisikohan osasyynä 2000-luvun levymyynnin vähentymiseen tähän saakka ollut tarpeeksi lahjakkaiden artistien puute?
On korkea aika antaa kunniaa tälle persoonalliselle, omaleimaiselle ja ainutlaatuiselle 1970-luvun suomirockin/folkin/singer-songwriter- musiikin pioneeriryhmälle. Kasevaa on vaikea verrata mihinkään ulkomaalaiseen bändiin, koska heidän tyylinsä oli niin uniikki. Joitain yhtymäkohtia ehkä löytyy Eagelsien varhaistuotannosta, lähinnä nuo stemmalaulut ja kauniit melodiat. Tuore 35v-juhlajulkaisu on komeaa katsottavaa ja kuunneltavaa! Arkistoista on kaivettu esiin noin 40min 1970-luvun TV-taltiointeja. Niissä bändi on parhaimmillaan! Myös vuosien 1982 ja 1983 taltioinnit ovat mielenkiintoisia, mutta ehdottomasti eniten mieltäni lämmittivät juuri nuo 1970-luvun pätkät, jotka muistan nähneeni TV:stä jo silloin kun ne ensimmäisen kerran näytettiin.
VIHDOINKIN…pääsin Kasevan keikalle! Eilen Porin Teatterissa näin ja kuulin bändiä ensimmäistä kertaa elämässäni ihan oikeasti LIVENÄ. Istuin neljännessä rivissä, teatteri oli loppuunmyyty. Hieno tunnelma ja hieno konsertti josta yritän jossain vaiheessa saada tänne jonkinlaisen kokonaisarvion. Tämä viesti nyt kuitenkin alkajaisiksi Twitter-tyyppisenä pikatiedotteena siitä, että minä tein sen! En mennyt katsomaan Helsinkiin megasuosittua U2:ta, vaan pieneen porilaisteatteriin Kasevan intiimiä ja nostalgista konserttia! Satakunnan Kansan (23.8.2010) mukaan Kaseva soitti Porissa alla olevan setin:
En päivällä sua nää – Meidän huoneessa 1982
Eilinen keikka Barhovissa, Raumalla ei vetänyt vertoja elokuiselle Porin Teatterin keikalle, syy ei kuitenkaan ollut bändin, vaan örveltävän yleisön. Vaikutti siltä ,että suurin osa oli tullut vain viettämään tavallista lauantain tanssi-iltaa ja alkoholinkulutus oli sen mukaista. Parhaimmillaan Kasevan omaperäinen musiikki on konserttitiloissa, tästä taannoinen Porin teatterin konsertti oli hyvä esimerkki. Hienoa oli kuitenkin nähdä taas Kaseva livenä, se on pääasia 
että ”pojat” jaksavat jatkaa keikkailua eivätkä anna Kaseva-musiikin jäädä pölyttymään radion arkistoihin. Minulla oli muuten molemmat Kaseva älppärini mukana, mutta tilaisuutta nimmarien pyytämiseen ei tullut. No, ehkä sitten ensi kerralla. Koska saavuin kaupunkiin jo perjantaina, tuli myös turismia harrastettua eli kyllä on Rauman vanha kaupunki komea! Ei se turhaan ole päässyt Unescon maailmanperintölistalle. Ottakaapa siitä oppia porilaiset!
Olen aina pitänyt hirveästi JJ Calesta ja minulla on kaikki hänen vinyyliajan levynsä. Kolme vuotta sitten JJ Cale ryhtyi yhteistyöhön hyvän ystävänsä Eric Claptonin kanssa ja tuloksena on rento, mutta erittäin hieno ja musiikillisesti raffinoitu levy! JJ Calen tavaramerkki on aina ollut sama kuin parhailla bluesmiehillä eli minimalismi, vähäeleinen soitto jolla hän kuitenkin pystyy ilmaisemaan enemmän kuin monet suureelliset muusikot. JJ Calen tapauksessa vähän on aina enemmän! Tällä levyllä tosin iso joukko erittäin lahjakkaita soittajia (mm. edesmennyt Billy Preston) pitävät huolta siitä, että vähän on ”kuorrutettu paljolla” . 
Syyskuussa 1962 Lontoon Regent Streetin Polyteknisessä koulussa Cambridgestä tullut Roger Waters tapasi Nick Masonin ja Richard Wrightin. Amerikkalainen rhythm’n’blues sekä moderni jazz kiinnostivat heitä. Niinpä kaverukset soittivat vuosina 1962-64, ennen Pink Floydin syntyä yhdessä useammassa eri kokoonpanoissa, joissa oli heidän lisäkseen vaihtuvia muusikoita. Näitä etsikkovaiheen bändejä olivat mm. Sigma 6, The Meggadeaths ja The (Architectural) Abdabs. Abdabissa olivat mukana Keith Noble (laulu), Juliette Gale (laulu) sekä Clive Metcalfe (basso), Waters (kitara), Wright (rytmikitara) ja Mason (rummut).
Syyskuussa 1963, Waters ja Mason muuttivat vuokralle taloon osoitteessa 39 Stanhope Gardens. Talon omistaja Mike Leonard toimi myös opettajana Regent Streetin polyteknisessä koulussa. Loppuvuodesta 1963 Pink Floyd kaverukset joutuivat taas vaihtamaan bändin nimeä, koska Noble ja Metcalfe erosivat bändistä.
64 kun Watersin Cambridgen aikojen kaveri Syd Barrett muutti Lontooseen. Tässä vaiheessa uusi kuusimiehinen bändi alkoi esiintyä nimillä The Tea Set sekä Leonard’s Lodgers. Syd Barrettin ehdotuksesta bändin nimi muutettiin vuonna 1965 The Pink Floyd Soundiksi, joka myöhemmin lyhennettiin nykyiseen muotoonsa Pink Floyd. Valitettavasti näiltä kolmelta Pro-Pink Floyd vuodelta (1962-1964) ei ole säilynyt filmi- tai audiomateriaalia tai jos on, niin sitä ei julkaistu edes tällä uudella The Early Years megaboksilla.
