On todella hämmentävää kuunnella BEATLES FOR SALE (1964) ja SGT. PEPPER’S LONELY HEARTS CLUB BAND (1967) levyjä peräkkäin ja rinnakkain. Koska Pepper’s ilmestyi muistaakseni kesällä 1967 ja For Sale jolulukuussa 1964, on näiden levyjen välinen julkaisuväli vain 2,5 vuotta ja kuitenkin musiikillis-filosofinen ero on useita tuhansia valovuosia! Enpä muista montaa tapausta kevyen musiikin historiasta, jossa bändi on niin lyhyessä ajassa uudistanut musiikillista ilmaisuaan niin rajusti.
Kun For Salella huokaillaan biisi biisin perään menetetyn tyttökaverin perään on Pepperillä lauluja huumeista, sodasta ja itsemurhasta! Kun For Salella äänitykset on hoidettu viimeisen päälle huolellisesti ja perinteisesti on Pepperillä käytety säröä, limittereitä, kompressointia ja ekvalisointia tehokeinona. Mikrofoneja on Pepperillä sijoiteltu mitä oudompiin paikkoihin, instrumenttien nopeutta on teknisesti muuteltu, nauhoja pilkottu ja palasia järjstelty randomisti uudelleen.
Entä loputulos? Onko Pepper parempi levy kuin For Sale? Pepper on kiistämättä tunnetumpi ja rockhistorian kirjoissa merkittävämpi levy, mutta onko se MUSIIKILLISESTI parempi? Tämä ei ole provokaatiota, vaan syvällinen kysymys, jonka heitän tänne Winterludeen kuunneltuani muutaman päivän näitä kahta levyä rinnakkain. Tämä on myös elävä esimerkki siitä miksi Beatles -levyjen arvostelu tuntuu niin ylivoimaisen vaikealta tehtävältä. Välillä tuntuu ettei ole mitään oikeaa kiintopistettä mihin tarttua.
Minusta bändi on erittäin hyvä For Salen rock’n’roll renkutuksissa, niitä jaksaa kuunnella loputtomiin, koska niistä kuulee sen raa’an energian, joka ilmeisesti kumpuaa siitä vankasta keikkakokemuksesta, jonka bändi hankki Hampurin-vuosinaan. Myös For Salen ”Voi,voi miksi rakkaani jätti minut”-balladit ovat varsin kauniita ja erityisen herkkiä. Niissä on sellaista alkuaikojen Beatles-magiaa, joka teki heistä niin äärettömän suosittuja Euroopassa ja Amerikassa.
Minusta tuntuu, että Pepperin kaltainen ajoittain vähän ”sekopäinenkin” kokeilu ei olisi ollut mahdollinen ellei Beatles olisi ollut jo valmiiksi niin suosittu. Yllättävää, etteivät Lennonin ajoittain synkätkin tekstit karkoittaneet suurta yleisöä, vaan tämä erilainen ja rankempi Beatleskin otettiin avosylin vastaan, sillä Pepper oli vuoden odotetuimpia ja suosituimpia levyjä, jota tuolloin – ja monissa piireissä edelleenkin – pidettiin vuoden merkittävämpänä julkaisuna.
Huhtikuu 2017
Levyn sisältö: Young But Daily Growing (Trad.) / Bonnie Ship the Diamond (Trad.) / The Hills of Mexico (Trad.) / Down on Me (Trad.) / One for the Road / I’m Alright / Million Dollar Bash” (Take 1) / Million Dollar Bash (Take 2 – julkaistu vuoden 1975 Basement Tapesillä) / Yea! Heavy and a Bottle of Bread (Take 1) / Yea! Heavy and a Bottle of Bread (Take 2 – julkaistu vuoden 1975 Basement Tapesillä) / I’m Not There ( julkaistu vuonna 2007 I’m Not There -elokuvan soundtrackilla) / Please Mrs. Henry (Take 2 – julkaistu vuoden 1975 Basement Tapesillä) / Crash on the Levee (Down in the Flood) (Take 1) / Crash on the Levee (Take 2 – julkaistu vuoden 1975 Basement Tapesillä) / Lo and Behold! (Take 1) / Lo and Behold! (Take 2 – julkaistu vuoden 1975 Basement Tapesillä) / You Ain’t Goin’ Nowhere (Take 1) / You Ain’t Goin’ Nowhere (Take 2 – julkaistu vuoden 1975 Basement Tapesillä) / I Shall Be Released (Take 1) / I Shall Be Released” (Take 2 – julkaistu vuonna 1991 The Bootleg Series Vol. 1-3 -albumilla) / This Wheel’s on Fire (Take 2 – julkaistu vuoden 1975 Basement Tapesillä) / Too Much of Nothing (Take 1 – julkaistu vuoden 1975 Basement Tapesillä) / Too Much of Nothing (Take 2)
ulkintaansa vuonna 1967, koska lopussa hän toteaa Garthille ettei kannata tuhlata enempää nauhaa tähän versioon. Nauhoitus kestää vain vähän yli 3 minuuttia ja siitäkin ajasta 20 sekunttia kuluu ensimmäiseen, epäonnistuneeseen aloitukseen, jonka Dylan yllättäen keskeyttää ja aloittaa laulun alusta. Toinen yritys onkin sitten jo huomattavasti parempi ja Dylanin tavoittaa hetkellisesti hienosti laulun magian! Todella harmillista, ettei Dylan ole koskaan tehnyt studioversiota tästä kappaleesta.
Muutama yllätyskin listalla on. Dylanin debyytti ei Amerikassa pääsyt lainkaan Billboardin listalle. Britit olivat kuitenkin valveutuneempia ja saarivaltiossa albumi sentään sijoittui kohtalaisen hyvin. Toinen – ainakin minulle – pieni yllätys on se, ettei Blonde On Blonde noussut Amerikassa kuin sijaluvulle 9. Lisäksi Nashville Skylinen kova listamenestys on hieman yllättävää sen huomioiden että jälkitarkastelussa levy on ehkä niitä häntäpään tuotoksia Dylanin koko 1960-luvun katalogia tarkastellessa. Mutta varmaankin Nashvillen menestys on seurausta nimenomaa siitä mitä Dylan oli tehnyt 1960-luvun alkuvuosina. Dylanhan peruutti maailmankiertueensa vuonna 1966 moottoripyöräonnettomuuden jälkeen ja juuri tuolloin hän oli maineensa huipulla. Huhuttiin jopa että Dylan oli kuollut. Kiertue-elämän hän jätti yli seitsemäksi vuodeksi ja siksi jokaista hänen uutta levyään odotettiin kiihkeästi.
Vuonna 1969 Pink Floyd teki Roger Watersin johdolla soundtrackin Barbet Schroederin elokuvaan MORE. Elokuva kertoo saksalaisesta Stefanista, joka värikkäiden vaiheiden jälkeen päätyy Ibizan saarelle, jossa hän kuolee huumeiden yliannostukseen.
Hyvä taiteilija voi eläytyä muiden ihmisten kohtaloihin ja jopa kuvata niitä vakuuttavasti, vaikkei itse olisi kokenut sanoja asioita. Watersin lyriikat ja koko bändin musiikki menee tällä levyllä parhaimmissa kappaleissa todella syvälle. Koko teos on yllättävän kliininen kuvaus siitä, miten huumeet vääristävät ajattelun ja todellisuuden. Huumeiden käyttäjä kokee autuuden ja onnen hetkiä, mutta seuraavassa hetkessä kaikki voi olla ahdistavaa kaaosta. Epäilen, että Waters on ammentanut tämän levyn huikeat lyriikat seuratessaan hyvän ystävänsä Syd Barrettin vaipumista yhä syvemmälle omiin huumehuuruisiin fantasiamaailmoihinsa. Parhaimmillaan Waters on tällä levyllä niin hyvä, että minun on vaikea uskoa, että hän olisi kyennyt ammentamaan näin hienoja tekstejä pelkästään Schroederin elokuvaa katsomalla.
Kontrastina lyyrisille tunnelmapaloille on levyllä muutamia varsin psykedeelisiä Wrightin ja Masonin instrumentaaleja, jotka voi tulkita huumetrippien ahdistavien jaksojen kuvaukseksi (esim. Up The Khyber sekä todella vaikuttavat Main Theme ja Quicksilver).
Bob Dylan on valmistanut puheen, joka luetaan 10.joulukuuta 2016 Nobel -palkintojen jakotilaisuudessa. Vielä ei tiedetä kuka Dylanin puheen lukee. Lisäksi tilaisuudessa kuullaan Dylanin musiikkia, sillä Patti Smith esittää A Hard Rain’s A-Gonna Fallin. Lisätietoja luettavissa Rolling Stonen verkkosivuilta:
Vuoden 2016 päivitys. Various Positions kuulostaa edelleen epätasaiselta kokonaisuudelta, mutta koska mukana on muutamia vuosien saatossa elämää suuremmiksi nousseita kappaleita, kuten esimerkiksi kaikkien Idols- ja xFactor-tyyppisten laulukilpailujen kestosuosikki Hallelujah annan nyt levylle hieman enemmän psiteitä kuin vuonna 2007.
Hallelujah-hitin perään. A-puolen avauskappale, humpparytmiin sovittu Dance Me To The End Of Love saattaa aluksi hieman hätkähdyttää näennäisellä viihteellisyydellään, mutta sanoituksessa on potkua ja kokonaisuutena kappale kuuluu Cohenin laulukatalogin menestyneimpään ja tunnetuimpaan osastoon. Albumin vähemmän tunnetuista kappaleista nostaisin esiin rytmillisesti ja sovituksellisesti uusia uria etsivän The Lawin sekä erityisesti kauniin päätöskappaleen, If It Be Your Will. Levyn lyriikat eivät nouse Cohenin parhaimpien tekstien tasolle, mutta teemallisesti albumi on vähintäänkin kiinnostava. Tavallisten rakkauslaulujen rinnalle Cohen on ottanut albumille mukaan mystis-sävytteisiä lauluja kuolleista vanhemmistaan.
Julkaisin alla olevan ”mietelmän” Winterludessa kymmenen vuotta sitten eli vuonna 2006. Sen jälkeen Dylanin Bootleg Series- sarjassa on ilmestynyt äänitteitä, jotka antavat selvästi paremman kuvan vuosien 1969- 1970 sessioista. Perusasioita ne eivät kuitenkaan muuta eli vuonna julkaistu 
Ykköspuoli: 
Live-esitykset on äänitetty 
*= nythän levyn julkaisusta on kulunut jo melkein 50 vuotta …
LP:n A-puoli on täydellinen: Barrettiin Lucifer Sam sopii hyvin Astronomy Dominen perään. Myös Barrettin Matilda Mother, Flaming ja Pow R.Toc H. ovat hienoja biisejä ja päätöskappale, Watersin Take Up Thy Stethoscope And Walk toimii merkkilisine ääniefekteineen upeasti päätöskappaleena.
